Anarkismia tiedeyhteisössä

Jukka Laitinen

Anarchist Studies. Volume 12, Number 1-2, 2004. 192 s. ISSN 0967 3393.
London: Lawrence & Wishart.

Anarchist Studies on vuodesta 1993 ilmestynyt anarkismin tutkimuksen ja teorian foorumi, joka on kansainvälisesti keskeisimpiä ja laadukkaimpia julkaisuja tällä alueella. AS:n taru alkoi sitä edeltäneen Bulletin of Anarchist Researchin muodossa jo 80-luvulla. Lehden toimituskunta koostuu lähinnä yliopistoväestä, mutta riippumattomiakin tutkijoita on mukana. Tiedejulkaisuna AS erottuu muista teoreettisia näkökulmia viljelevistä anarkistilehdistä ainakin kuivan ulkoasunsa ja kalliin hintansa puolesta.

Esittelyteksti määrittelee lehden tarkoituksen näin: “Anarchist Studies on anarkismin historiaan, kulttuuriin ja teoriaan keskittyvä oppialojen välinen tieteellisen tutkimuksen julkaisu. Se julkaisee tutkielmia laajasti ottaen kolmen teeman ympärillä: anarkistisen historian uudelleenarvioiminen kulttuurin, filosofian ja poliittisen toiminnan kysymysten suhteen; anarkismin tulevaisuus kriittisen poliittisen toiminnan suuntauksena; ja anarkististen ideoiden soveltaminen tutkimuksen välineinä.“ Lehden nimen merkityksiä pohtivassa pääkirjoituksessa kerrotaan kirjoittajien yleensä pitävän anarkismia tutkimuskohteenaan ja rohkaistaan myös toisenlaiseen lähestymistapaan: kirjoittamaan muista aiheista anarkismin näkökulmasta. Kolmantena mahdollisuutena ymmärtää lehden nimi olisi tutkimuskäytäntöjen anarkistisuus sen eettisen idean hengessä, joka korostaa menetelmien ja päämäärien toisiinsa kytkeytyneisyyttä.

Lehden sisältö koostuu tieteellisten aikakauskirjojen lajityypille ominaisesti pitemmistä artikkeleista, kirjallisuusarvosteluista ja satunnaisesta keskustelusta. Keskustelu numerossa 1/04 liittyy aiemmin julkaistuihin artikkeleihin anarkismista ja globalisaatiosta, eikä täysin avaudu vanhempiin numeroihin tutustumattomalle lukijalle, mutta valottaa osaltaan lehden ympärillä olevia teoreettisia ja poliittisia jännitteitä. Polemiikki on ideoiltaan antoisaa, vaikka keskustelijat puhuvat välillä toistensa ohi.

Pääosa AS:ssa julkaistuista arvosteluista liittyy suoraan lehden teemaan, vaikka myös yleisempiä politiikan teoriaan ja ajankohtaisiin kysymyksiin liittyviä teoksia on mukana. Tiedelehdistä poiketen AS:n sivuilla arvostellaan kuitenkin myös pieniä ja harvinaisia julkaisuja, kuten Kate Sharpley Libraryn eteläamerikkalaisen anarkismin historiaa kartoittavia pamfletteja. Arvostelujen päätarkoitus – ehkä tilan asettamista rajoituksista johtuen – näyttää olevan informaatio ja teosten sisällön analyysi jää useimmiten yksittäisiin kommentteihin. Arvosteluja lukiessa tulee miettineeksi, miten erilaisilla tavoilla ja kohteesta riippuen niiden tarkoituksen ylipäänsä voi mieltää: esittelystä ja katsauksesta oleellisen sisällön etsimiseen ja väitteiden kestävyyden punnitsemiseen.

Pari arvostelua innoitti sisällyttämään teoksen omaan lukulistaan: Alexandra Plowsin arvostelu Ann Hansenin muistelmateoksesta Memoirs of an Urban Guerrilla ja Colin Harrisonin arvostelu David Kadlecin teoksesta Mosaic Modernism: Anarchism, Pragmatism, Culture. Ensimmäinen on kanadalaisen laittoman suoran toiminnan aktivistin omien tuntemustensa ja perustelujensa pohtimista ja tapahtumien kertausta pitkän vankilatuomion jälkeen, toinen tutkii perustattomuutta (anti-foundationalism) poliittisena, filosofisena ja esteettisenä ideana amerikkalaisen kirjallisen modernismin kontekstissa. Kadlecille anarkismissa oleellista on alkuperien kyseenalaistaminen ja prosessien sekä vuorovaikutussuhteiden painottaminen ohi pysyvien kategorioiden.

John Clarkin analyysi Alain Thévenet’n tutkimuksesta William Godwin: Des Lumières à l’Anarchisme on arvosteluista ainoa täyspitkän artikkelin mittainen kokonaisanalyysi. Clark kehuu Thévenet’n tutkimuksen julkaissutta lyonilaista Atelier de Création Libertairea yhdeksi vapaudenhenkisen teorian tämänhetkisistä keskuksista maailmassa. Psykologi Thévenet tuo teoksessaan modernin anarkismin ensimmäisenä filosofina pidetystä Godwinista esiin tämän psykologisen ja ihmisen synkempiä ominaisuuksia kartoittavan puolen ja näin onnistuu monipuolistamaan kuvaa tästä valistusfilosofista, johon yleensä liitetään vankkumaton usko järjen voimaan, ihmisen täydellistymiseen ja vääjäämättömään edistykseen. Thévenet’n Godwin osoittaa myös taipumusta nykynäkökulmasta ekologisiksi tulkittaviin kysymyksenasetteluihin. Clark nimittää anarkeologiaksi tällaista tutkimusta, jossa myöhemmin esiinnousseiden ja täsmällisemmän muodon saaneiden ideoiden ituja etsitään varhaisempien kirjoittajien tuotannosta. Anarkismin kuten muidenkin aatetraditioiden tutkiminen tällä tavalla sisältää tietenkin ylitulkinnan vaaran, kun tutkijan asenteet ja toiveet voivat ohjata löytämään yksittäisistä fragmenteista sellaista, mikä todellisuudessa on kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä. Thévenet’n Godwin omaa myös dialektisen ajattelijan piirteitä, joka Clarkin arvostelussa määritellään sisäisten ristiriitojen kehittämiseksi niiden tukahduttamisen sijaan.

Tieteelliset julkaisut ovat usein kirjoitustyyliltään hyvin tasalaatuisia, eikä AS tee tähän sääntöön sen kummempia poikkeuksia. Kirjoitusten sisällöissä ja lähestymistavoissa on havaittavissa suurempaa hajontaa. Viktor Postnikovin artikkeli radikaaliekologisen ajattelun juurista venäläisen populismin ja anarkismin traditioissa on alustustyyppinen kirjoitus, joka ei moneen suuntaan hajoavana onnistu argumenteiltaan täysin vakuuttamaan. Postnikov esittää mielenkiintoisia ajatuksia siitä, miten venäläinen 1800-luvun populismi ja anarkismi haastoivat sekä itäisen että läntisen kulttuurisen paradigman. Tämän haasteen yhteyksien osoittaminen nykypäivän kulttuurisen paradigman kyseenalaistamiseen, joka pohjautuu ekologiseen tiedostamiseen, jää kuitenkin liian pinnalliseksi. Glen S. Closen artikkeli argentiinalaisen kirjailijan Roberto Arltin anarkistisesta modernismista taas uuvuttaa käsittelyn pituuden ja aiheen epärelevanttiuden vuoksi. Anarkismista kirjallisuudessa vallitsevat stereotypiat saattavat olla antoisa tutkimuskohde, mutta anarkistisen tieteellisen lehden sivuilla näitä pitäisi pyrkiä edes kyseenalaistamaan. Onko puolestaan perusteltua nimittää sellaista kirjallisuutta anarkistiseksi modernismiksi, jonka kirjoittajaa ei voi pitää anarkistina, kuten Close toteaa, tai joka ei edes käsittele tai sovella perustellusti anarkistisia ideoita?

Suurin osa AS:n artikkeleista on kuitenkin hyvin kiinnostavia niin sisältöjensä kuin lähestymistapojensa osalta. Monet kirjoitukset vaativatkin palaamista useaan otteeseen niiden ääreen. Robert Grahamin argumentit kirjoituksessaan “Reinventing Hierarchy: The Political Theory of Social Ecology“ ovat hänelle tyypillisen selkeitä. Graham esittää, kuinka yhteiskuntaekologien viimeaikaiset poliittiset projektit ovat perustavalla tavalla ristiriidassa yhteiskuntaekologian keskeisen olettamuksen kanssa – sen, että luonnon alistaminen on tulosta ihmisten välisistä yhteiskunnallisista hierarkioista ja alistussuhteista, eikä näin ollen ole poistettavissa kehittämällä uusia hierarkkisia poliittisia instituutioita, kuten Bookchinin hahmotelmissa kansankokouksista ja konfederalismista on tapahtunut. Janet Biehl ja John Clark vievät hierarkkisuuden Grahamin mukaan Bookchiniakin pidemmälle. Graham ei toisaalta itse esitä vaihtoehtoja, vaan viittaa jälleen kerran feministisen politiikan teoreetikon Carole Patemanin osallistuvan demokratian malliin sekä anarkistien että yhteiskuntaekologien ihanteiden kannalta soveliaana ratkaisuna. Jos yhteiskuntaekologit pyrkivät edelleen poistamaan yhteiskunnalliset hierarkiat, on heidän Grahamin mukaan uudelleen omaksuttava ’puristiseksi’ kutsumansa anarkistinen näkemys.

Saul Newmanin artikkelissa “Anarchism, Marxism and the Bonapartist State“ klassisen anarkismin teoreettiset kysymyksenasettelut heräävät henkiin uudessa ympäristössä. Newmanin mukaan valtion rooli on entisestään korostumassa nykyisissä ’turvallisuutta’ korostavissa ja ‘terrorismin vastaista sotaa’ käyvissä yhteiskunnissa, joissa toisaalta asuu joukoittain ’laittomia ihmisiä’. Newmanin artikkelissa (Bakuninin) anarkistinen teoria valtiosta, joka korostaa keskitetyn poliittisen vallan autonomista ulottuvuutta, sen palautumattomuutta esimerkiksi taloudellisiin- ja luokkaintresseihin, on hyödyllinen analysoitaessa nykyisiä suvereenisuuden, hallinnollisuuden ja biovallan muotoja. Postanarkistien kirjoituksissa esitetään usein mielestäni huonosti perusteltuja väitteitä esimerkiksi klassisen anarkismin essentialismista, mutta tällä kertaa postanarkismin teoreetikkona tunnettu Newman kehittää hyvin mielenkiintoista politiikan teoriaa, josta näkyy, miten näkemyksellinen ja arvostelukykyinen tulkinta voi löytää hyvinkin ajankohtaisia ja käytännöllisiä sisältöjä vanhoista teoreettisista kiistakysymyksistä.

L. Susan Brownin artikkelissa, joka lienee esipuhe hänen teoksensa The Politics of Individualism toiseen painokseen, puhutaan ilmiöstä, mikä on liiankin tuttu sekä akateemisesta maailmasta että anarkistisista keskusteluista. Brownin mukaan älyllisesti uutta luovat sisällöt hautautuvat kerta toisensa perään patriarkaalisen älyllisen kulttuurin alle. Tätä kulttuuria luonnehtivat kilpailullisuus, mustavalkoiset asetelmat, pakollinen konfrontaatio, aggressiivisuus ja taistelunhaluisuus. Kirjoituksessa Brown pohtii tuntemuksiaan ja palautetta esikoisteoksensa julkaisusta vuosikymmen sitten, jolloin hän joutui taistelemaan vanhakantaisen humanistisina pidettyjen näkemystensä marginalisointia vastaan postmodernististen kollegoidensa taholta ja toisaalta hänen individualismiinsa kohdistunutta halveksivaa suhtautumista vastaan anarkistisen liikkeen sisällä. Brown oli yksi Murray Bookchinin hyökkäyksen kohde tämän ‘elämäntapa-anarkismia’ vastaan suunnatussa pamfletissa Social Anarchism or Lifestyle Anarchism. Brownin mielestä asia on sitä surullisempi, koska Bookchin on monille, kuten hänelle itselleen, ollut älyllisesti opettajan asemassa. Hän kertoo näiden turhauttavien tapahtumien jälkeen jättäneensä intellektuaaliset projektit ja poliittisen kirjoittamisen vuosikymmeneksi. Bookchinin kuten monien hänen vastustajiensakin tapa väitellä on Brownin mukaan pelkästään haavoittava ja ääniä hiljentävä, eikä pyri avaamaan tervettä keskustelua. Brown päättää kirjoituksensa optimistiseen kehotukseen etsiä liittolaissuhteita eroja kunnioittaen, koska “oppositionaalinen politiikka ei johda vapauteen, vaan vain selvittämättömään konfliktiin“. Brownin kritiikki on tärkeää myös suomenkielisen anarkistisen keskustelun kannalta, koska sama älyllinen kulttuuri määrittää yleensä koko länsimaista perinnettä. Toisaalta myös määrällisesti ylivoimaisen englanninkielisen keskustelun tyyli ja vastakkainasettelut tunnutaan usein omaksuvan valmiina niitä kyseenalaistamatta.

Gavin Grindon analysoi 90-luvun liikkeissä kuten Reclaim the Streetsissä yleistyneen karnevalistisen vastarinnan kulttuurin ongelmakenttää vertailemalla karnevalismia teoretisoineita Mihail Bahtinia, Raoul Vaneigemia ja Hakim Beytä. Grindon kysyy, voiko ilon, juhlallisuuden, naurun ja halun karnevalistinen kulttuuri, joka on perinteisesti kääntänyt hetkeksi hierarkioita ylösalaisin, toimia vallankumouksellisena voimana pääomaa vastaan, vai onko kysymys esimerkiksi varaventtiilistä, vaarattomasta purkautumistiestä yhteiskunnallisille jännitteille? Varaventtiili-argumentti nojaa Grindonin mukaan ajatukseen yhteiskunnasta toiminnallisena kokonaisuutena ja näin omaksuu vastustamansa järjestelmän ideologiset lähtöoletukset. Grindonin mukaan karnevaaleihin liittyy sekä utooppisia vapautumisen hetkiä että rekuperaation vaaroja ja ongelmaksi muodostuu suhde viralliseen maailmaan; pyrkivätkö karnevaalit rikkomaan virallisen yhteiskunnan hegemonian, kuten esimerkiksi Hollannin anarkistinen provo-liike 60-luvulla, vai onko tarkoituksena rakentaa erillistä vastamaailmaa, kuten Vaneigem suosittaa? Kirjoitus avaa eteen mielenkiintoisia ja vapaudellisten liikkeiden kannalta ajankohtaisia kysymyksiä, vaikkakin autonomimarxilaisen Grindonin käsittelyssä postmodernin anarkismin teoreetikon Hakim Beyn ajatukset kuitataan muutamalla halveksuvalla kommentilla. Tulee mieleen, onko Beyn tuominen mukaan artikkelin loppuun ollut vain keino pohjustaa kirjoituksen julkaisua AS:ssa?

Max Stirnerin pääteoksessaan Der Einzige und Sein Eigentum kehittämä provokatiivinen ”rikollisen” hahmo on pääosassa James Wardin artikkelissa. Kirjoitus edustaa AS:n artikkeleista erikoistuneinta tutkimusaluetta, eikä näin avaudu kaikilta osiltaan sellaiselle, joka ei vielä ole saanut luetuksi Der Einzigea millään kielellä. Wardin mukaan Stirner kehitti ”rikollisen” vastauksena Feuerbachin ”Ihmiselle”. Keskivertoihmisen näkökulmasta epäilyttäviin tai halveksittaviin sosiaaliryhmiin, kuten kulkureihin, prostituoituihin tai pelureihin lukeutuva ”rikollinen” määrittyy konkreettisten piirteidensä kautta toisin kuin abstrakti ”ihminen”. Stirnerin filosofisen rikollisen ja todellisen rikollisen välillä ei ole kuitenkaan mitään välttämätöntä yhteyttä, päinvastoin todellinen rikollinen on toiminnassaan usein erilaisten päähänpinttymien (Fixed Ideas) vanki, eikä näin ilmennä stirneriläistä egoismia. Mielenkiintoinen nyky-yhteiskuntien virallisten opinkappaleiden kritiikin kannalta on Stirnerin huomio, jonka mukaan jatkuva ja täydellinen yhteiskunnallinen muutostila vie pohjan kapinalta. Kapina tarvitsee määrittyäkseen sen mitä vastaan kapinoidaan.

Stirner suhtautui vihamielisesti vallankumouksen ideaan, joka hänelle oli ihanteellisen yhteiskunnan toiveiden ohjaama ja motivoima yhteinen asia, kun taas stirneriläinen kapina on puhtaasti egoistinen asia, jossa karistetaan päältä kaikki sorto ja pakko seurauksiin katsomatta. Andy Chanin artikkelissa ”Violence, nonviolence, and the concept of revolution in anarchist thought” pyritään puolestaan selventämään anarkismin ja vallankumouksen suhdetta. Anarkismin strategiseksi paradoksiksi kutsuttu ongelma eli miten siirtyä pakkoon, voimankäyttöön ja väkivaltaan nojaavasta yhteiskunnasta kohti anarkian päämäärää, joka merkitsee näiden ilmiöiden puuttumista, on usein nähty tuomiona poliittiseen kyvyttömyyteen. Tämä johtaa pohdintaan erilaisten vallan ja voimankäytön muotojen oikeutuksesta. Anarkistinen perusnäkemys on ollut suhtautua institutionaaliseen valtaan ja väkivaltaan aina kielteisesti, mutta hyväksyä yksilöiden harjoittama voimankäyttö tietyissä olosuhteissa. Chanin moraalifilosofinen kirjoitus käsittelee erilaisia positioita suhtautua väkivallan oikeutukseen ja oikeuttamattomuuteen ja purkaa sekä absoluuttisten pasifistien, näennäispasifistien että väkivallan käytön oikeuttajien näkökantojensa perusteluiksi esittämiä latteuksia. Lisäksi Chan analysoi lyhyesti itse vallankumouksen käsitettä. Hänen mukaansa on erotettava toisistaan yhteiskunnallinen transformaatio, joka on luonteeltaan prosessuaalista, ja yhteiskunnallinen vallankumous, joka on lyhytaikainen tapahtuma. Chan yhtyy lopulta Giovanni Baldellin näkemykseen, että anarkisti joka on valmis käyttämään pakkoa tai väkivaltaa anarkiaan pyrkiessään toimii aina veitsenterällä, jossa hän uhkaa joutua taantumuksellisen tai uuden valtiollisuuden ajajan rooliin.

Monia AS:n artikkeleita lukiessa mieleen nousee kysymys, mitä anarkistisessa keskustelussa ylipäätään tarkoitetaan vallankumouksella? Monet historian anarkistit eivät ole puoltaneet vallankumousta, vaan luottaneet vaikkapa esimerkin voimaan, kasvatukseen tai kapinaan. Toisaalta ne, jotka vallankumousta ovat kannattaneet, ovat usein tulkinneet sen prosessiksi eli Chanin käsittein transformaatioksi. Anarkismin ja vallankumouksen suhde pitäisikin ottaa uudelleen tarkasteltavaksi. Anarkistien usein omaksumat vasemmistolaiset dikotomiat, kuten erottelu vallankumouksellisten ja reformistien välillä, ovat harhaanjohtavia sellaisten ideoiden tulkitsemisessa, jotka toimivat valtiollisen kontekstin ulkopuolella. John Clarkin arvostelussa Alain Thévenet kysyykin Godwinin hengessä, onko vallankumous aina ollut anarkismissa enemmän liittosuhteita luova ja toimintaa oikeuttava yhdistävä myytti, kuin todellisuutta, jonka toteutumiseen vakavasti uskottaisiin?

Anarchist Studies on asianharrastajalle hyvin mielenkiintoinen julkaisu, jonka lukee kerralla kannesta kanteen. Toivoisi lehden kuitenkin tiivistävän ilmestymistahtiaan tulevaisuudessa, koska kaksi numeroa vuodessa on yksinkertaisesti liian vähän. Ehkä asia korjaantuu sen myötä, kun anarkististen kysymyksenasettelujen ympärille muodostuu tiedeyhteisöä, kuten viime vuosina on tapahtunut. Tästä kehityksestä AS itse on yksi esimerkki. Anarchist Studiesia kannattaakin ehdottaa ainakin kaikkien yliopistokirjastojen kokoelmiin.