Euroopan PGA-verkoston kolmas konferenssi Belgradissa

Antti Rautiainen

Esihistoria

Zapatistien kansannousu Meksikossa vuonna 1994 tammikuun alussa oli ensimmäinen kylmän sodan jälkeisen uuden maailmanjärjestyksen vastainen liike, joka sai maailmanlaajuista tukea ja huomiota. Tilanteessa, jossa kapitalismi vaikutti voittoisalta, zapatistit tarjosivat esimerkin uudenlaisesta liikkeestä, joka ei sopinut sellaisenaan mihinkään vanhoihin muotteihin. Zapatistit orientoituivat alusta asti kansainväliseen verkostoitumiseen ja ensimmäistä "intergalaktista encuentroa uusliberalismia vastaan ja ihmisyyden puolesta" Chiapasissa seurasi toinen Espanjassa vuonna 1996.

Näiden tapaamisten yhteydessä syntyi idea luoda maailmanlaajuinen koordinaatio- ja tiedotusverkosto aktivistien välille. Yksi varhaisista vihollisista oli Maailman kauppajärjestö WTO. Ensimmäinen maailmanlaajuinen PGA:n (People's Global Action against WTO and "free" trade, Ihmisten maailmanlaajuinen toiminta Maailman kauppajärjestöä ja "vapaata" kauppaa vastaan) konferenssi järjestettiin Genevessä helmikuussa vuonna 1998.

Sadat kansanliikkeiden edustajat ympäri maailmaa kokoontuivat. He onnistuivat luomaan yhteisen poliittisen manifestin, josta tuli uuden liikkeen perusta. Osallistujien joukossa oli Kanadan postin työntekijöitä, Earth First!:in radikaaliekologeja, ranskalaisia ydinvoiman vastustajia, maoreja, u'wa- ja ogonikansojen edustajia, korealaisia ammattiyhdistysaktivisteja, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen naisia, Ukrainan ympäristöaktivisteja ja pienviljelijöiden liikkeitä kaikista maanosista. Manifestiin sisältyi suoran toiminnan käyttö poliittisen taistelun metodina, desentralisaatioon ja autonomiaan perustuvien järjestäytymismetodien käyttö sekä suoraan demokratiaan perustuvien vaihtoehtojen luonti. Rakennelmaa vei eteenpäin kaksitoista "kokoonkutsujajärjestöä" ympäri maailmaa.

Kokoonkutsujat

Kokoonkutsujat ovat kollektiiveja, jotka toimivat kontakteina ja tiedonvälittäjinä. Kollektiivit järjestävät maailmanlaajuisia ja alueellisia konferensseja, ja levittävät kutsuja osallistua maailmanlaajuisiin toimintapäiviin, joita on järjestetty esimerkiksi maailman kauppajärjestön WTO:n kokousten yhteydessä. Ensimmäisessä kokoonkutsujien komiteassa oli kolme järjestöä latinalaisesta Amerikasta, yksi Länsi-Euroopasta, yksi Itä-Euroopasta ja kaksi Aasiasta.

Koollekutsujat jakavat työtaakkaansa muiden kollektiivien kanssa. Euroopan ensimmäinen koollekutsuja oli Reclaim the Streets -ryhmä, joka juontaa juurensa radikaaliin ympäristöliikkeeseen ja moottoriteiden vastaisiin protesteihin, jotka auttoivat tuomaan kapitalismin vastaiset suoran toiminnan metodit 90-luvulle. Reclaim the Streets tuli kuuluisaksi järjestämiensä katujuhlien kautta, mutta se myös rakensi siltoja uudenlaisten työtaisteluiden kanssa, esimerkiksi Liverpoolin satamatyöläisten ja Lontoon maanalaisten työntekijöiden kanssa.

Aasiassa koollekutsujina ovat toimineet KRRS, Intian Karnatakan alueen pienviljelijäjärjestö, jossa on noin kymmenen miljoonaa jäsentä ja joka saavutti mainetta polttamalla Monsanto-yhtiön geeniviljeltyjä peltoja, ja National Alliance of Peoples' Movements, joka verkostoi kansanliikkeitä koko Intian alueelta (esimerkiksi Narmadan padon vastustajat, Kansallinen kalastajien foorumi ja Andhra Pradeshin osavaltion maattomien liitto). Tämänhetkinen Aasian koollekutsuja on Krishok-liike Bangladeshista, joka verkostoi maattomia ja muilla tavoin marginalisoituja maaseudun asukkaita.

Latinalaisen Amerikan koollekutsujat tulevat mitä erilaisimmista perinteistä: heidän joukossaan on ollut Ecuadorin pienviljelijöiden järjestö CONFEUNASCC, Kuna-kansan nuorison liitto, Bolivian kokaviljelijöiden järjestö Chapare ja Kolumbian mustien yhteisöjen liike.

Toiminta ensimmäisten vuosien aikana

Toukokuussa 1998 PGA:n toiminnan ensimmäiset hedelmät näkyivät neljänä kansainvälisenä toimintapäivänä Britannian G8-kokousta ja Geneven WTO:n ministerikokousta vastaan – kyseinen Geneven kokous oli vasta toinen ministerikokous WTO:n perustamisen jälkeen, se oli WTO:ta edeltäneen GATT-sopimuksen ja siten myös toista maailmansotaa seuranneen kapitalistisen maailmanjärjestyksen 50-vuotisjuhla. Tämä oli ensimmäinen uudenlainen vastakokous, jota seurasi pitkä sarja vastaavia. Geneven protestit olivat kaupungin historian kuumimpien joukossa ja Birminghamin G8-kokouksen osanottajien oli paettava takaoven kautta protestoijien otettua kaupungin haltuunsa. Samaan aikaan noin 200 000 intialaista pienviljelijää osoitti mieltään vaatien WTO:n hajoittamista.

Tuolloin liike oli luonteeltaan paikallinen. PGA:n kansainväliset toimintapäivät olivat hajautettuja tapahtumia. Yksi kaikkein vaikuttavimmista oli J18, antikapitalistinen toimintapäivä Kölnin G8 kokousta vastaan kesäkuun 18. päivänä vuonna 1999. Toimintaa järjestettiin 72 eri kaupungissa ja tapahtumiin sisältyi muun muassa kansainvälisen karavaanin saapuminen Kölniin. Kansainvälinen karavaani solidaarisuuden ja vastarinnan puolesta muodostui ruohonjuuritason ryhmistä Intiasta ja muista etelän maista. Samanaikainen Lontoon Cityn valtaaminen päättyi alueen remontoimiseen muutaman tuhannen mielenosoittajan voimin. Tällöin termi "antikapitalisti" koki jälleensyntymisen niin mediassa kuin aktivistienkin keskuudessa ja iskulause "vastarinta on yhtä maailmanlaajuista kuin pääomakin" pantiin käytäntöön.

WTO:n ministerikokouksen sulkeminen Seattlessa marraskuussa 1999 osoitti usean erilaisen suoran toiminnan taktiikan yhdistämisen tehokkuuden – hyvin koordinoitu kaikkien kulkureittien sulkeminen toteutettiin pienten läheisryhmien avulla. Solidaarisuusaktioita järjestettiin yli 70 eri maassa. Erilaiset perinteiset vasemmistolaiset kansalaisten reformiryhmät ja NGO:t hyödynsivät pian myyttiä "Seattlen taistelusta" omiin tarkoitusperiinsä, vaikka alunperin juuri radikaalit olivat olleet liikkeen etulinjassa. Syyskuussa vuonna 2000 Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin Prahan konferenssin aikaan oli tilaisuus osoittaa kuinka hyvin taktiikoiden moninaisuus – kuten katujuhlat (pinkki blokki), konfrontaatio (sininen blokki) ja kansalaistottelemattomuus (keltainen blokki) pystyivät täydentämään toisiaan. Ennen Prahaa järjestettiin myös joukko valmistavia tapahtumia, kuten Karavaani kapitalismia vastaan, jonka järjesti Sans Titre ("nimetön verkosto") ja joka muodostui sarjasta aktioita Euroopan ranskankielisessä osassa.

Vastahuippukokoukset ja maailmanlaajuiset protestit tulivat pian kansainvälisiksi aktivistien karnevaaleiksi, jotka kokosivat yhteen ihmisiä ympäri maailmaa. Nämä protestit jatkuvat vielä nykyäänkin huolimatta rankoista sortotoimista, jotka
seurasivat esim. G8-huippukokousta Italiassa. Tämän päivän vastahuippukokoukset kokoavat mitä moninaisimman joukon erilaisia ryhmiä, poliittisia puolueita ja "kansalaisyhteiskuntaa" edustavia NGO:ita (Non-Governmental Organisation) – tämä joukko on huomattavasti PGA:ta laajempi kokonaisuus. Usein unohdetaankin, että alkuperäinen aloite näihin vastahuippukokouksiin tuli lobbausta vastustavilta radikaaleilta ryhmiltä, joille hyvinvointivaltio ja parlamentaarinen demokratia eivät edusta mitään vaihtoehtoa kapitalismille.

PGA:n periaatteet

PGA-verkoston perustan muodostavat paikalliset ryhmät, jotka allekirjoittavat seuraavat PGA:n viisi periaatetta:
- Selkeä kapitalismin, imperialismin ja feodalismin, sekä kaikkien globalisaation tuhoisia muotoja edistävien kauppasopimusten, instituutioiden ja hallitusten hylkääminen.
- Kaikkien ylivallan ja syrjimisen muotojen hylkääminen – mukaan lukien patriarkaatin, rasismin ja uskonnollisen fundamentalismin kaikki muodot, mutta rajoittumatta niihin. Kannatamme kaikkien ihmisarvoa.
- Asennoituminen vastakkainasetteluun, koska emme usko, että lobbaamisella voi olla perustavanlaatuista vaikutusta sellaisiin yksipuolisiin ja epädemokraattisiin järjestöihin, joissa kansainvälinen pääoma on ainoa politiikan tekijä.
- Kutsu suoraan toimintaan ja kansalaistottelemattomuuteen sekä tuki kansanliikkeiden taisteluille, jotka lisäävät elämän kunnioitusta ja alistettujen ihmisten oikeuksia ja rakentavat paikallisia vaihtoehtoja maailmanlaajuiselle kapitalismille.
- Järjestäytymisen filosofia, joka on perustettu hajauttamiseen ja autonomiaan. PGA on koordinaation, ei järjestäytymisen väline. PGA:lla ei ole jäseniä, eikä sitä ole rekisteröity missään. Mikään järjestö tai henkilö ei edusta PGA:ta.

Tällä hetkellä PGA verkostoi lähinnä mantereiden ja mannertenvälisellä tasolla – Belgradin konferenssi viime heinäkuussa oli Euroopan mantereen konferenssi. PGA:lla on useita internet-sivustoja: www.agp.org on mannertenvälisen verkoston taso ja www.pgaconference.org on dokumentteja sekä linkkejä, jotka viittaavat Euroopan mantereen verkostoitumiseen.

Minun Belgrad-kokemukseni

Minun kiinnostukseni konferenssin suhteen oli:
- Nähdä, voiko mitä erilaisimpien aktivistien moninaisuus löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita, jotka menevät pintapuolista "yhteinen taistelumme" -retoriikkaa syvemmälle.
- Tavata ihmisiä, jotka voisivat tarjota apuaan, mikäli ryhmäni joskus ajautuu vakaviin ongelmiin viranomaisten kanssa.
- Nähdä voivatko ne hyvät aikomukset, jotka toivat konferenssin ensimmäistä kertaa Itä-Eurooppaan, antaa mitään konkreettista hyötyä niille itäeurooppalaisille liikkeille, joiden kanssa teen yhteistyötä tai joihin osallistun.
- Selvittää, onko tarvetta PGA:ta kapeammalle, mutta myös yhtenäisemmälle kansainväliselle verkostoitumiselle Itä-Euroopan alueella.
- Analysoida tämän organisaation, joka yrittää olla mahdollisimman vähän organisaatio, päätöksenteon dynamiikkaa.

PGA edustaa minulle alkuperäistä "globalisaatioliikettä": PGA:ta perustettaessa demareiden sosiaalifoorumeista ei ollut vielä tietoakaan, vaikka sittemmin ne ovat saaneet päähuomion. Jos globalisaatioliikkeessä on vielä jotain säilyttämisen arvoista, sitä voi hyvällä syyllä etsiä juuri PGA:n tapaamisista.

Kirjoitin PGA:n edellisestä Leidenin konferenssista kaksi vuotta aikaisemmin pitkän artikkelin (www.kolumbus.fi/antra/leiden.htm), josta en kuitenkaan saanut mitään palautetta
Ymmärsin, että jotkut käsittivät kirjoitukseni pään aukomisena koko verkostolle. Tämä oli väärinkäsitys, joskin ajoittain olin Leidenissä eksyksissä ja olen sittemmin oppinut muutamia perusasioita.

Konferenssi on hyödyllinen, jos tiedät miten sitä pitää käyttää

Ensimmäinen sääntö on tehdä itse oma ohjelmansa. Tapaamisen järjestelyt voivat olla normaalisti tai surkeasti toteutettu, mutta ne eivät koskaan voi yksin määritellä menestystä; se mikä viime kädessä ratkaisee on sisältö. Koska ihmisten mielenkiinnon kohteet ovat niin hajaantuneet, ei pidä odottaa kenenkään toisen järjestävän sinun mielenkiinnon kohteittesi mukaista ohjelmaa. Yksi parhaista tavoista edesauttaa tapahtuman onnistumista on ehdottaa hyviä ideoita työryhmiksi, sillä yleensä itse järjestäjät ovat niin kuormitettuja logististen kysymysten kanssa, ettei heidän varaansa kannata laskea. Mitä enemmän kokkeja konferenssilla on, sitä parempi soppa syntyy. Belgradissa tätä metodia sovelsivat erityisen menestyksekkäästi Venezuelan chavistit, jotka järjestivät omia värväystapahtumiaan joka päivä aamusta iltaan ja koko konferenssialue oli tapetoitu heidän julisteillaan ja ilmoituksillaan.

Huolimatta kaikista vanhan länsimaisen anti-imperialistisen liikkeen varjopuolista, se oli aikoinaan todellinen massaliike, mitä ei voi sanoa viimeisen 60 vuoden anarkistiliikkeestä. Käsittääkseni suuri osa PGA-verkostosta on luotu entisten anti-imperialististen verkostojen päälle, joten koska päätin osallistua, en valita vaikka korista löytyikin pari kuivahtanutta hedelmää.

Vähintään puolella PGA-konferenssin tapaisissa tapahtumissa pyörivistä ei ole mitään kovin kokonaisvaltaista poliittista maailmankatsomusta, siispä ei ollut yllättävää törmätä keskusteluissa "et ole käynyt siellä" -henkisiin argumentteihin. En toki ole "käynyt siellä", mutta minun ei pidä käyttää kaikkea aikaani ja rahaani matkustaakseni Pohjois-Koreaan, Kuubaan, Yhdysvaltoihin tai Venezuelaan omatakseni jonkun mielipiteen näiden maiden hallituksista. Anarkisteja on vähän, mutta liikkeen vahvuus on siinä, että me olemme (miltei) kaikkialla. Venezuelan anarkistit El Libertario -lehden ympärillä ovat erityisen sympaattisia ja perusteltuja mielipiteissään – allekirjoitan ilomielin kaiken kritiikin mitä he kohdistavat Chaveziin ja hänen "bolivaariseen vallankumoukseensa", kunnes ei ilmaannu vakavia syitä toimia toisin.

Muutamia huonoja tekosyitä loisena olemiselle

Suhtauduin koko tapahtumaan hyvin epäluuloisesti, kun muutamaa kuukautta aikaisemmin kuulin Belgradin järjestäjien pyrkivän Leidenin spektaakkelin toistamiseen. Enkä pelkästään siksi, että voisin todennäköisesti löytää parempiakin tapoja käyttää tuhansia euroja Itä-Euroopassa, vaan myös siksi, että uskoin, että paikallisen aktivisti-infrastruktuurin ja ylipäätään infrastruktuurin puute voisi johtaa totaaliseen logistiseen katastrofiin. Mutta tämä katastrofi ei koskaan tapahtunut. Monen länsieurooppalaisen mielestä kaikki oli yhtä kaaosta, mutta oikeasti sekasortoa oli paljon odottamaani vähemmän lähinnä odottamattomien syiden, kuten neljä päivää raivonneiden rankkasateiden takia.

Pidin todella konferenssin ruoasta – ruoan valmistaminen oli ulkoistettu paikalliselle keittiö-osuuskunnalle, joka kärsi vakavista taloudellisista vaikeuksista. He täyttivät tilauksen paremmin kuin kukaan saattoi odottaa, ottaen huomioon, että Balkanin perinteinen keittiö ei ole liian vegaaninen. Koska järjestäjät olivat sangen edistyneitä konferenssiruokailun filosofiassa, järjestettiin myös "autonominen keittiö" niille, jotka halusivat ruokailla itseorganisoidummin. Annan tälle kaiken tukeni, mutta koska en muutenkaan ehtinyt osallistumaan läheskään kaikkeen mihin halusin, tyydyin vain maksamaan ja syömään mitä tarjottiin. Suurin osa ihmisistä toimi samoin, joten autonomisen keittiön osanottajat turhautuivat. Autonomisen keittiön edustaman kollektivismin yhteiselo kollektiivien välisen rahavastikkeisen vaihdon (eli mutualismin) kanssa ei siis ollut niin mutkatonta. Tuskinpa tämä oli viimeinen argumentti mutualismin puolesta 140 vuotta jatkuneessa keskustelussa, mutta ainakin tärkeä ja mielenkiintoinen käytännön kokeilu.

Sunnuntai-iltapäivällä keskustelimme Anarkiabussi-kiertueesta. Kesällä 2005 on tarkoitus järjestää muutamissa Itä-Euroopan maissa bussikiertue, joka vierailisi ennen kaikkea "nousevan anarkistiliikkeen" maissa, pienissä kaupungeissa, joiden ryhmät voisivat hyötyä tällaisesta vierailusta. Projektiin voisi sisältyä katuteatteria,
videoesityksiä, keskusteluja ja luentoja. Tietysti, kaiken pitäisi olla mielellään yhteydessä paikallisiin taisteluihin.

Idea oli aika jäsentynyt jo syntyessään – näin ollen työryhmä koostui lähinnä idean esittelystä. Kenties työryhmässä oli myös pieni käsitteiden yhteentörmäys, kun esimerkiksi apurahoista ja liikkeen julkisuuskuvasta keskustellessa ngo-lainen ja anarkistinen näkökulma osoittautuivat vastakkaisiksi. Ilman muuta projektin tulee löytää jonkinlainen koherentti poliittinen konsepti, mutta toivottavasti kukaan ei tuntenut itseään poissuljetuksi jo lähtöpisteessä. Tietysti voi olla, että jotkut mahdollisista yhteistyökumppaneistamme eivät samaistu "anarkiaan", mutta sille ei voi mitään, että "horisontaalinen bussi" ei kuulosta läheskään yhtä iskevältä.

Shtrajk!

Kuusikymmentä meistä konferenssin osanottajista lähti tukemaan kansallista valtion sähköyhtiön työntekijöiden lakkoa seitsemältä tiistai-aamuna 27.7. Matkalla keskustaan alkoi jäätävä kaatosade, eikä juuri kellään ollut asiaankuuluvaa varustusta päällään, mutta yhdistyessämme lakkoon kahdeksan aikaan ilmapiiri vaihtui täysin – sound system pumppasi vain tykeintä mahdollista serbialaista poppia ja turbofolkia suoraan listoilta, jopa syndikalistista mainstream-hiphoppia... edes satunnainen "Comandante Che Guevara" ei pystynyt pilaamaan bileitä. Pillit ja tanssivat ihmiset saivat aikaan tunnelman, jota ei voisi koskaan kuvitella ammattiyhdistysten järjestämään mielenosoitukseen Pohjois-Euroopassa. Meidät toivotettiin innostuneesti tervetulleiksi. Toimme mukanamme valtavan banderollin, jossa luki "kansainvälinen työläisten solidaarisuus" bulgariaksi, englanniksi, kreikaksi, espanjaksi ja serbo-kroaatiksi.

Vietimme tovin valtiollisen sähköyhtiön Belgradin konttorin edustalla, josta jatkoimme katujuhlilla kaupungin keskeisimmällä kulkuväylällä, jota NATO:n 1999 pommittamien rakennusten rauniot ympäröivät. Poliisit eivät häirinneet juhlia lainkaan. Puolen päivän aikoihin kadulla biletti noin 800 aamupäivän mittaan eri puolilta maata saapunutta sähköyhtiön työntekijää, sekä noin 150 lakkoa tukevaa kaivosmiestä. Vietettyäni neljä tuntia jäätävässä sateessa, minun oli häpeällisesti vetäydyttävä – vain paatuneimpien anarkosyndikalistien pinna riitti tukemaan lakkolaisia iltaan asti, jolloin ilmoitettiin, että työnantajapuoli oli myöntynyt kaikkiin vaatimuksiin.

Jotkut meistä kiinnittivät huomiota siihen, että osa lakkolaisia tervehti toisiaan tsetnikkien (serbialaisten nationalistien) kolmen sormen tervehdyksellä. Tätä tuskin voi selittää parhain päin, mutta kun katsoo asiaa yhteiskunnallisten prosessien kannalta asiat loksahtavat paikoilleen. Toisin kuin liberaalit väittävät, ei ole olemassa arvojen jatkumoa, jonka toisessa ääripäässä olisi "sivistynyt länsimainen humanismi" ja toisessa arabit, Balkanin asukkaat ja muut hylkiöt. Todellisuudessa, jossa vallitsevan järjestelmän legitimiteetti järkkyy, tapahtuu aina polarisaatio, jossa sekä antiautoritaariset että taantumukselliset ideat saavuttavat yhtä lailla tukea. Sama dynamiikka näkyi 20-luvun Saksassa, 30-luvun Espanjassa ja jopa tämän päivän Italiassa. Kontrasti Kroatiaan, jossa vierailin Belgradin jälkeen, oli tyrmäävä – keskusteluissa paikallisten aktivistien kanssa selvisi, että "nationalistisen vallankumouksen" jälkimainingeissa maassa ei ole käytännössä mitään lähimainkaan Serbiaan verrattavissa olevia sosiaalisia konflikteja. Jälleen tuli selväksi, että kansallismielisyys on kaiken vallankumouksellisen työläisten vastarinnan hautausmaa.

Serbian tilanne on todella mielenkiintoinen, itse asiassa voi olla, että muutaman vuoden sisällä Serbiasta tulee jonkinlainen "toinen Italia", jossa radikaali työläisten vastarinta on valovuosia edellä muusta Euroopasta. Kaikkine puutteineen ammattiyhdistykset Serbiassa ovat avoimia yhteistyölle paikallisten anarkosyndikalistien ja DSM!:n kanssa ja jopa pyrkivät verkostoitumiseen oma-aloitteisesti. Kinkyimpiinkään mielenosoittajiin ei suhtauduttu mitenkään nyrpeästi, mikä tosin kenties johtui osittain siitä, että muutamaa meistä luultiin Prodigyn laulajiksi.

Kenkien kuivattaminen mielenosoituksen jälkeen vei kolme päivää. Lopulta selvisin takaisin leiriin vetämään melko pienelle suosiolle jääneen Repressio Itä-Euroopassa -ryhmän, jolla oli yleisöä kolme henkeä ja yksi perhe. Mutta kaipa laatu merkitsee enemmän kuin määrä, ja ainakin meillä oli tavallista enemmän mahdollisuuksia vuorovaikutukseen keskustelun aikana. Kerroin enimmäkseen anarkokommunistisen Avtonom-lehden toimittajien vangitsemisista Krasnodarissa.

Itä-eurooppalaiset ja "puute" heistä

Seuraava työryhmä, johon osallistuin, oli "Ulos aktivistighetosta". Tämä oli yksi harvoista, jotka oli hyvin valmisteltu etukäteen: työryhmän alustus oli levityksessä jo kuukausi ennen konferenssia. Osallistuin vain työryhmän ensimmäiseen istuntoon. Mielestäni koko "aktivistighetto"-keskustelu on kovin länsimainen, koska ainakaan Venäjällä mitään tällaista ghettoa ei ole olemassakaan. Mikä tahansa aktivismi törmää välittömästi valtavirran yhteiskuntaan, mikä toisaalta tekee toiminnan mielenkiintoiseksi, mutta myös kovin haasteelliseksi.

"Aktivistighetoilla" on oma tarkoituksensa, aivan kuten millä tahansa muillakin etnisillä ja kulttuurisilla (esimerkiksi romaneiden ja homojen) ghetoilla. Erilaiset yhteisöt loivat ne ympärilleen turvallisuussyistä, suojellakseen omaa kulttuuriaan ja arvojaan – joskus myös henkeään. Näiden ghettojen olemassaoloa on pitkälti kiittäminen siitä, että anarkismi on jälleen ylipäätänsä olemassa, eikä ole kadonnut samalla tavalla kuten lukemattomat vapaudenhenkiset liikkeet (esimerkiksi narodnikit ja raatikommunistit) sitä ennen. Käytännössä Venäjällä laajinta suosiota tuntuvat saavuttavan ne projektit, jotka pyrkivät juuri tuollaisten ghettojen rakentamiseen. Ilmeisesti ghetto on ensin rakennettava, jotta sen voisi myöhemmin tuhota.

Väitteeni sai osatukea huomiosta, että itäeurooppalaisia ei juurikaan osallistunut tähän keskusteluun – selvästi itäeurooppalaiset eivät juurikaan koe tätä "ghetossa olemista" ajankohtaiseksi ongelmaksi. Pari kertaa konferenssin aikana kuulin valitusta itäeurooppalaisten vaatimattomasta osanotosta ja konferenssin jälkeen kuulin jonkun britin jopa kysyneen, oliko mukana lainkaan osanottajia Itä-Euroopasta. Se provosoi erästä puolalaista ehdottamaan, että yhtenä konferenssipäivänä kaikki itäeurooppalaiset maalaisivat naamansa vihreäksi saavuttaakseen "näkyvyyttä".

Oikeasti huoli oli perusteeton, koska itäeurooppalaisia oli paikalla paljon, vähintään viidesosa osanottajista. Verrattuna liikkeiden kokoon itäeurooppalaiset olivat yhtä hyvin edustettuina kuin länsieurooppalaisetkin. Toki oli joitain epäonnistumisia, esimerkiksi kukaan ei tullut Romaniasta, koska juuri äskettäin Serbia ja Montenegro määräsivät romanialaiset hakemaan ylihintaisia viisumeita.

Tietysti päämäärän pitäisi olla, että PGA ei verkostoisi pelkästään pieniä aktivistiryhmiä vaan myös massaliikkeitä, mutta meidän tulee olla realisteja. Menneisyydessä PGA-prosessiin on lyhytaikaisesti osallistunut joitain isompia ngo-maisia rakenteita Itä-Euroopasta, mutta lopulta ne eivät antaneet prosessille juuri mitään. Pienistä horisontaalisista ryhmistä on verkostolle paljon enemmän hyötyä kuin isoista, jotka eivät ole aidosti sitoutuneet PGA:n periaatteisiin.

Käytännössä Itä-Euroopan osanottajat olivat kiinnostuneet jokseenkin erilaisesta ohjelmasta kuin länsieurooppalaiset, mikä oli varmaan syy siihen, että jotkut länsieurooppalaiset epäilivät heidän läsnäoloaan ylipäätänsä. Siinä missä länsieurooppalaiset olivat esimerkiksi media- tai samba-aktivisteja, itäeurooppalaiset tulivat usein pienistä vallankumouksellisista anarkistiryhmistä, vaikka toki tästä yleistyksestä oli myös monia poikkeuksia. Joistain keskusteluista itäeurooppalaiset puuttuivat täysin, kun taas toisissa he olivat enemmistönä.

Mikä tahansa ihmisyhteisö luo aina enemmän tai vähemmän tietoisesti omat norminsa ja keskustelun paradigmat, jotka erottavat sen kaikista muista yhteisöistä. Paradoksaalisesti vaikuttaa siltä, että yhteisöllisyys perustuu aina muiden poissulkemiseen. Jos aktivisteilta vaatisi heidän kulttuurinsa hylkäämistä, moni menettäisi motivaationsa aktivismiin ylipäätänsä. Oikeasti ei ole olemassakaan mitään "normaaleja ihmisiä", ja "elämäntapailua" vastaan ristiretkellä olevat aktivistit omaavat aivan yhtä poissulkevia alakulttuurisia tapoja kun kaikki muutkin.

Esimerkiksi, minä en pidä sambasta, joten tunnen vieraantuneisuutta samba-aktivismista. Mutta jos samba-aktivistit soittaisivat breakbeattia tai bhangra beattia, tilanne olisi radikaalisti toinen. Siispä on turhaa aina vaatia, että bileet olisivat omien mielteiden mukaisia.

Keskiviikkona lounaan jälkeen liityin hetken ajaksi PGA:n kehittämistä käsittelevään "prosessikeskusteluun", enkä voinut vastustaa kiusausta laskea kuinka suuri osa osanottajista oli itäeurooppalaisia. Yli kahdestakymmenestä hengestä vain kolme nosti kätensä – heidän joukossaan yksi länteen emigroitunut ja yksi lännestä Itä-Eurooppaan muuttanut. Selvästikään PGA:n konferenssin tuominen Itä-Eurooppaan ei auttanut paljon, mitä tuli itäeurooppalaisten kiinnostukseen itse PGA-organisaatioon. Jopa paikalliset osallistujat Drugaciji Svet je Moguc! (DSM!, Toisenlainen Maailma on Mahdollinen!) -ryhmästä olivat niin kiireisiä kaiken konferenssiin liittyvän paskatyön kanssa, että ilmeisesti heistäkään ei juuri kukaan osallistunut prosessiin. Itäeurooppalaisten osallistamiseksi on tehtävä paljon enemmän – on luotava henkilökohtaisia kontakteja, ja tuettava itäeurooppalaisia aloitteita.

Vaikka meillä joku päivä olisikin rajoittamasti käteistä, sen aneleminen meiltä on jo sinänsä alentavaa – itse asiassa ne joita kerjääminen ei kiusaa ovat usein vähiten hyödyllisiä tyyppejä kansainvälisen aktivistiverkostoitumisen näkökulmasta. Ja viisumiproseduurit ovat ihmisarvoa loukkaavia. Nämä voivat olla melkein ylitsepääsemättömiä ongelmia, ja täysin läpinäkyvä ja tasa-arvoinen hakemusprosessi voi jo olla looginen ristiriita sinänsä.

Itse asiassa olisi syytä olla ihan yhtä lailla huolissaan joidenkin Länsi-Euroopan maiden edustuksen puutteesta, kuin itäeurooppalaisten pienestä määrästä. Esimerkiksi koko konferenssin aikana tapasin vain kaksi italialaista. Koska ainakin neljä tuli Ukrainasta, Italian radikaalivasemmisto oli varmaan kokoonsa verrattuna 1000 kertaa vähemmän edustettuna kuin Ukrainan. Kenties hierarkkisen Leoncavallo-sosiaalikeskuksen lyhytaikainen PGA-edustus Italiassa saattoi verkoston huonoon maineeseen koko maassa, ja kun Leoncavallon toimijat jostain syystä tekivät johtopäätöksen, ettei PGA:ta voi käyttää hyväkseen heidän ainaisessa hegemonioiden etsimisessään, kukaan muu ei korvannut heitä Italian edustajana.

Länsi-Euroopasta Englanti oli parhaiten edustettuna luultavasti siksi, että Reclaim the Streets -ryhmä on ollut keskeisenä mukana PGA:ssa sen perustamisesta lähtien. Suuri edustus Englannista on varmasti verkostolle hyväksi. Vaikka saarivaltion globalisaation vastainen liike on kooltaan vain murto-osa mannermaiseen verrattuna, se on aina viime aikoihin saakka ollut huomattavasti vapaampi erilaisista autoritaarisista instituutioista, trotskilaisten haltuunottoyrityksistä huolimatta. Lukuisten entisten RTS-aktivistien lisäksi paikalla oli väkeä esimerkiksi Womblesista ja Dissent!-verkostosta, joka järjestää G8-vastahuippukokousta Edinburghiin kesäksi 2005. Myös Saksasta oli kirjava joukko osallistujia, jopa "antisaksalaiseen" suuntaukseen kuuluvia sionismia tukevia ääliöitä, jotka repivät palestiinalaisten valokuvanäyttelyn materiaalia, mutta harva saksalaisista oli kiinnostunut itse järjestön kehittämisestä.

Muutamat ranskalaiset ryhmät ovat olleet hyvin aktiivisia PGA:ssa viime vuosina, mutta kyseisiä ryhmiä lukuunottamatta Ranskasta tuli vain harvoja osanottajia. Näyttää siltä, että Ranskan liike on aika nurkkakuntainen ja sen on vaikea luoda liittoja. Espanjalaisia oli paikalla, mutta heitä olisi voinut olla enemmänkin ottaen huomioon paikallisen liikkeen koon. Hollantilaisten osallistuminen ei ollut yllättävää, toinen edellisistä Euroopan PGA:n koollekutsujista, hollantilainen Eurodusnie, oli nähnyt paljon vaivaa auttaakseen DSM!-verkostoa kolmannen konferenssin järjestelyissä. Tällä hetkellä Itävalta on tuskin helpoin mahdollinen radikaalin vasemmiston toimintaympäristö, mutta sieltä tulevat tyypit olivat mukavimpien osanottajien joukossa. Suomen ja Tanskan edustus oli vahva. Italialaisten lisäksi myös ruotsalaiset olivat varsin huonosti edustettuina – Ruotsin antiautoritaarinen liike on suhteellisen suuri, mutta perinteisesti heillä ei ole ollut hirveästi yritystä verkostoitua kansainvälisesti.

Kiireinen keskiviikko

Euroopan PGA-kokouksien aikana "prosessiryhmä" kokoontui useampien päivien aikana luomaan ehdotuksia viimeisen yleiskokouksen tai puhujaneuvoston hyväksyttäväksi. Belgradissa osallistuin vain yhteen näistä keskusteluista, joka hajaantui pienempiin ryhmiin keskustelemaan erilaisista kysymyksistä. Itse osallistuin ryhmään, joka keskusteli PGA:n suhteista Euroopan sosiaalifoorumiin ja muihin vastaaviin hierarkkisiin organisaatioihin. Kovin moni ei osallistunut tähän keskusteluun ja osallistuneetkin olivat miltei yksinomaan brittejä – ei kovin yllättävää, koska konferenssin aikana seuraava Euroopan sosiaalifoorumi Lontoossa oli vasta tulossa.

PGA:lla on hyvin tiukka ei-edustamisen politiikka – ei esimerkiksi ole minkäänlaista mahdollisuutta siihen, että joku voisi neuvotella PGA:n nimissä esimerkiksi Euroopan sosiaalifoorumin kanssa. Jo edellisessä Leidenin konferenssissa tuli esille, että meillä on selkeä ongelma näkyvyyden kanssa, ei-edustaminen tekee PGA:n "promootion" hankalaksi, ja näin ollen verkosto on vaikeasti tavoitettavissa ja osittain salaperäisyyden verhoama (mikä tosin voi myös lisätä sen kiinnostavuutta). Tämänhetkisen politiikan muuttaminen ei kuitenkaan ole oikeastaan mahdollista – tässä mielessä jauhaminen työryhmässä oli luultavasti ajanhukkaa. Kaikki tiedostivat samalla tavalla sosiaalifoorumeihin liittyvät ongelmat, vaikka oli ehkä erilaisia optimismin asteita sen suhteen, kuinka niihin osallistumalla voisi muuttaa tilannetta.

Prosessikeskustelun jälkeen liityin toiseen antirepressio-työryhmään. Tämä ryhmä oli Aubonnen sillan solidaarisuusverkoston aloite; verkosto tekee solidaarisuustyötä henkilölle, joka miltei kuoli poliisin tiputettua hänet sillalta Geneven vuoden 2003 protestien aikana. Tämä verkosto on kiinnostava, koska aloite siihen tulee miltei kokonaan tuntemieni Anarkistisen Mustan Ristin verkostojen ulkopuolelta.

Mielestäni liikkeemme suurimpia ongelmia on pitkän tähtäimen repression vastaisen työn puuttuminen. Sortotoimia vastaan pitää tehdä valtavasti työtä, mutta se ei ole kovinkaan spektaakkelinomaista ja herättää kovin vähän valtayhteiskunnan mielenkiintoa. Siispä nykyinen spektaakkeliaktivismi ei juurikaan tue repression vastaista työtä, lukuunottamatta vastahuippukokousten ajaksi perustettuja lakitukiryhmiä, jotka ovat kuitenkin yleensä hajonneet jo kauan aikaa ennen kuin oikeudenkäynnit edes alkavat. "Spontaanin liikkeen" kyvyttömyys organisoida repression vastaista työtä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi olen argumentoinut kokonaisvaltaisen, formaalimman organisaation puolesta. Enpä tosin väitä, että "vähemmän spontaanimmat" organisaatiot, joihin olen viime vuosina osallistunut, olisivat olleet jotenkin paljon menestyksekkäämpiä.

Aihetta käsittelevä työryhmä oli kuitenkin pettymys. Ilmeisesti henkilöt, jotka olivat alunperin ilmoittaneet sen eivät päässeet paikalle, joten esittelyn teki toinen henkilö, jolla oli muita huolenaiheita, eikä ollut juurikaan työryhmänvetämistuulella. Ehkä puolella osanottajista ei ollut mitään edeltävää kokemusta repression vastaisesta työstä, he tulivat vain kuuntelemaan. Mitä jo aktiivisiin ihmisiin tulee, paikalla oli muutama hyvin paikallinen saksalainen aloite, Lontoon Womblesit, jotka olivat tukeneet Göteborgin ja Thessalonikin protestien jälkeen epäoikeudenmukaisesti vangittuja brittejä, sekä Kreikan antiautoritaarisen liikkeen aktivisteja Thessalonikista.

Solidaarisuustyö on Kreikassa epäilemättä aivan toisella tasolla – solidaarisuusliike Thessalonikin seitsemän vangitun puolesta ylitti kaiken mitä olisi voinut kuvitella muualla Euroopassa. Kreikkalaiset myös ehdottivat mielenkiintoisia kysymyksiä keskusteltavaksi, mutta työryhmän vetäjä kiirehti lopettamaan sen aikataulun mukaan. Mielestäni aikataulun ylläpitäminen ei ollut hyvä idea – olisimme aivan hyvin voineet keskustella kysymyksistä siitä, ketä meidän pitäisi tukea ja miten, vaikka vetäjän olisi pitänytkin poistua muita asioita hoitamaan. Thessalonikin jälkeen Kreikassa oli kolme toisistaan erillään toimivaa anarkistista solidaarisuusryhmää, jotka olivat täysin riidoissa keskenään taktisista kysymyksistä, ja näin ollen kykenemättömiä koordinoimaan toimintaansa. Näin ollen uskon, että kreikkalaisilla olisi ollut paljon sanottavaa näistä kysymyksistä, vaikka britit vain pudistelivatkin päätään sanoen "Kreikka on Kreikka". En vielä ole täysin selvillä mitä kaikkea Aubonne-solidaarisuusverkosto tekee, mutta lähinnä se näyttää pyrkivän olemaan informaation ja varojen keräämisen kanava, poliittiset päätökset jokainen osallistuva ryhmä tekee omillaan.

Puhujaneuvoston keskustelu PGA:n kampanjoista

Torstaiaamuna kokoontui konferenssin päättävä puhujaneuvosto. Tämä päätöksenteon muoto toimi yllättävän mutkattomasti verrattuna Leidenin helvetilliseen yleiskokoukseen. Puhujaneuvosto (Spokescouncil) on Espanjan 30-luvun anarkosyndikalisteilta periytyvä kokousmuoto, joka mahdollistaa päätöksenteon suurellakin porukalla suoraa demokratiaa kunnioittaen. Torstai-aamuna oli myös kaivosmiesten lakko Kostolacissa 80 kilometriä Belgradista pohjoiseen, ryhmä sinne matkustaneita konferenssin osanottajia sai innostuneen vastaanoton heitä "antiglobalisteina" pitäviltä kaivosmiehiltä. Puhujaneuvostossa pienet, 10-20 hengen läheisryhmät istuvat ympyrän kehällä. Belgradissa näitä läheisryhmiä oli noin tusinan verran. Jokaisessa läheisryhmässä on vain yksi henkilö, "puhuja", joka istuu samanaikaisesti läheisryhmässä ja keskellä olevassa puhujien ringissä. Puhuja on ainoa läheisryhmän henkilö, jolla on oikeus puhua puhujien ringissä, tosin Belgradissa tästä säännöstä tehtiin muutamia järkeenkäypiä poikkeuksia silloin, kun oli tarpeen selvittää kaikille jonkun ryhmän sisällä olevia erimielisyyksiä. Puhujan tehtävä voi kiertää läheisryhmän sisällä.

Puhujaneuvostossa on yksi tai muutama fasilitaattori, joka aluksi esittelee keskusteltavan ongelman. Aluksi jokainen läheisryhmä keskustelee ongelmasta 10-15 minuutin ajan, minkä jälkeen puhujat esittävät ryhmiensä mielipiteet kaikille yksi kerrallaan. Fasilitaattori yrittää löytää punaisen langan näistä mielipiteistä ja muotoilee konkreettisen ehdotuksen läheisryhmille jatkokeskustelua varten. Jokainen läheisryhmä voi myös tehdä konkreettisia ehdotuksia. Prosessi jatkuu pallotteluna läheisryhmän ja puhujaringin välissä, kunnes joko konsensus on löydetty tai kaikki päätöksenteko-ehdotukset on blokattu, jolloin päätöstä ei voida tehdä ja on siirryttävä ohjelman seuraavaan kohtaan.

Käytöntö osoitti, että usein useammassa ryhmässä nousi esiin samanlaisia huolenaiheita – puhujien ei pidä toistaa edeltävien sanomisia, mikä säästää valtavasti aikaa. Alustava keskustelu läheisryhmän sisällä on myös hyvin tarpeellinen, jotta yksittäisten ihmisten mielipiteistä muotoutuisi ymmärrettävä ja relevantti kokonaisuus, jos se on ylipäätänsä mahdollista.

Vaikka itse prosessi puhujaneuvostossa oli hyvin mielenkiintoinen, samaa ei tällä kertaa voinut sanoa konkreettisista ehdotuksista. Pääehdotus PGA:n yhteiseksi kampanjaksi oli "Globaali viesti", joka oli syntynyt keskustelussa maailmanlaajuisten toimintapäivien puutteista. Lyhyesti kysymys on "liikkuvasta toimintapäivästä", joka samanaikaisten aktioiden sijaan liikkuu viestinä maasta ja kaupungista toiseen. Voidaan kysyä, että mihin analyysiin toimintapäivien puutteista tämä ehdotus perustuu ja missä mielessä se muka kiertää niiden puutteet? Pitääkö meidän keksiä uusi brändi ja uusi tapa saada naamamme telkkariin? Onko globaalien toimintapäivien ainoa puute muka se, etteivät ne enää ole niin "muodikkaita" ja ihmiset ovat kyllästyneitä niihin? Onko liikkeemme jonkinlainen globaalin vaihtoehtoviihteen tehdas? Ainakin minusta joskus tuntuu tältä, kun yritän saada apaattista nuorisoa saamaan ahterinsa johonkin aktioon, tai mikä on vielä vaikeampaa, saada heidät tekemään jotain oma-aloitteisesti.

Vaikka meidän on toisinaan pelattava systeemin säännöillä, mielestäni PR, brändäys, mainostaminen ja markkinointi ovat pohjimmiltaan perustavanlaatuisessa ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä me edustamme. Toimintapäivien vahvuus oli se, miten useat pienet ryhmät eri kaupungeissa eri puolilla maailmaa pystyivät samanaikaisella toiminnalla osoittamaan liikkeen todellisen laajuuden. Näin toimintapäivät muuttivat pienuutemme vahvuudeksi. Ne eivät olleet vain hauska tavaramerkki, jonka aktivisti-copywriter olisi keksinyt, vaan luonnollinen seuraus siitä, minkälaisia vastarinnan muotoja luokkataistelun heikkouden tila nykyään ylipäätänsä sallii.

Suurin osa lukemistani "vastahuippukokousturismia" kritisoivista teksteistä huutaa sisällönpuutettaan. Erityisesti amerikkalaiset eivät koskaan kyllästy puhumaan "paikallistoiminnasta", mikä voi kuitenkin olla mitä vain totaaliseen reformismiin saakka – jostain syystä kirjoittajat eivät juuri täsmennä mitä he tällä tarkoittavat. Mustia panttereita aikanaan tapettiin, koska he kampanjoivat suojateiden ja kouluruokailun puolesta, mutta tämä ei tarkoita, että nämä kysymykset olisivat yhä vallankumouksellisia. Totta kai meidän on kamppailtava niiden kysymysten parissa, jotka ovat relevantteja yhteiskunnassamme, mutta usein ei ole kovinkaan selvää, minkälaisen panoksen juuri meidän liikkeemme voisi antaa näille projekteille, miten nämä kamppailut ovat yhteydessä maailmanlaajuisiin, ja ovatko meidän metodimme tarpeen niille ihmisille, joita kamppailut välittömästi koskevat. Tarvitsemme enemmän rehellisyyttä ja vähemmän kivan kuuloisten käsitteiden tiputtelemista.

Mediaseksikkyyden ja spektaakkeliarvon puolesta "globaali viesti" jää selvästi jälkeen toimintapäivistä, mutta hankkeen puutteet ovat todennäköisesti samat. Globaaliviestin teema "otetaan se takaisin" on mielestäni aivan liian abstrakti, se voi tarkoittaa mitä vain, eikä ole selvää, miten se on sovellettavissa eri maissa. Otetaan esimerkiksi espanjalaisen Yo Mango -ryhmän edistämät myymälävarkaudet arkielämän oikeudenmukaisuuden etsimisen keinona: pari vuotta sitten eräs ystäväni ystävä vietti kolmisen kuukautta eräässä Pietarin naisvankilassa kahvipaketin varastamisyrityksen seurauksena. Totta kai ihmiset varastavat kaupoissa Venäjälläkin, mutta sillä on enemmän tekemistä extreme-urheilun kuin karnevaalin, nuorisokulttuurin tai arkielämän vastarinnan kanssa. Mistään muusta liikkeellämme ei ole yhtä vähän puutetta kuin kivoista sanoista, sloganeista ja abstraktioista.

Ainoat esityslistassa ehdotetut globaalit aktiopäivät olivat 8. maaliskuuta (kansainvälinen naisten päivä), chavistien 12. lokakuuta 2004 "bolivaarisen vallankumouksen puolesta" ja 6.-8. heinäkuuta 2005 Edinburghin G8-kokouksen ympärillä. Ei ollut selvää, miten ensimmäinen ehdotus tulisi eroamaan perinteisestä naisten päivästä. Lopulta kaikkia näitä ehdotuksia tuettiin jokseenkin kaoottisella tavalla. Muutamia päiviä ehdotettiin esityslistan ulkopuolelta, esimerkiksi tshetsheenien ja inguushien karkoituksen vuosipäivä 23. helmikuuta 2005, 20. huhtikuuta (Irakin sodan alkamisen vuosipäivä) ja 1. toukokuuta (kansainvälinen päivä epäsäännöllisiä työsuhteita vastaan). Jostain syistä nämä ehdotukset eivät kuitenkaan päätyneet yleiseen keskusteluun.

Yhteistyö ja muut kysymykset

Työryhmä, jossa edellisenä päivänä olin vieraillut ja joka pohti "PGA:n suhteita muihin aktivistijärjestöihin ja struktuureihin, kuten NGO:t, ammattiliitot ja poliittiset puolueet", oli lopulta valmistanut ehdotuksen puhujaneuvoston hyväksyttäväksi. Paperi oli kokoelma "ehdotuksia", "ideoita keskustelua varten" ja "ilmoituksia tulevista tapahtumista" iloisessa sekasorrossa, ilman selvää erottelua näiden väliltä. Ehdotettiin myös jonkinlaisen pamfletin kokoamista yhteistyökokemuksista, mikä oli melko epäilyttävää ottaen huomioon PGA:n ei-edustettavuuden politiikan. Saavutettiin yksimielisyys siitä, että pamfletti tultaisiin julkistamaan allekirjoituksella "PGA:n inspiroima" – ilmeisesti mitä tahansa materiaalia voi julkaista kiertämällä ei-edustettavuuden politiikkaa samalla tavalla. Minulle tuli aika selväksi, että PGA:n versio antiautoritaarisesta järjestörakenteesta on sangen haavoittuva ja todennäköisesti leviää käsiin sinä päivänä, kun joku todella pahantahtoinen taho hyppää mukaan.

Lopulta sotkusta saatiin tiivistettyä seuraava konkreettinen ehdotus:

"PGA:n ei tule antaa ihmisten tulla eristetyiksi tai poissuljetuksi PGA:sta vain siksi, että he kuuluvat järjestöihin, jotka ovat kenties vähemmän kiinnittyneitä PGA:n periaatteisiin – poissulkemisen sijasta huomio on kiinnitettävä ihmisten käytännön toimintaan verkoston sisällä ja konferensseissa. Ihmiset näistä järjestöistä saavat kuitenkin osallistua vain yksityishenkilöinä, he eivät saa edistää järjestöjään PGA:n kautta ja heidän on kunnioitettava PGA:n periaatteita osallistuessaan PGA:han. Näiden järjestöjen johtajat ja viralliset edustajat eivät ole tervetulleita PGA:han, ja PGA-prosessikeskustelut ovat avoimia vain periaatteet hyväksyville ihmisille." (Tässä "PGA" tarkoittaa siis Euroopan mantereen verkostoa).

Konferenssiin osallistui erään Saksan entisten kommunistien PDS-puolueen johtohenkilö. Hänet paljastettiin päivittäisessä uutislehdessä ja pian tämän jälkeen hän lähti kotimatkalle. Mielestäni tämä oli oikea tapa hoitaa tilanne, sillä hän ei esitellyt avoimesti itseään, tarkoitusperiään tai rooliaan politiikassa eikä hänellä näin ollen voinut olla mitään rehellisiä tarkoitusperiä konferenssiin osallistuessaan. En ymmärrä, miksi joku saattoi pettyä tähän menettelytapaan. Ehdotettu ja hyväksytty päätös oli joka tapauksessa jokseenkin liberaali. Jostain syystä länsieurooppalaisille aktivisteille äärioikeiston edustajien yritykset soluttaa tämänkaltaisia tapahtumia ovat täysin teoreettinen mahdollisuus, siinä missä ainakin Venäjällä se ei ole pelkästään mahdollista, vaan myös todennäköistä.

Kolmas puhujaneuvoston käsittelemä kysymys oli "Ehdotettu menettely fyysisen tai psyykkisen väkivallan tapauksessa". Tämä kuulostaa kovin abstraktilta, mutta kaipa tekstin kirjoittajien mielessä oli lähinnä seksuaalinen ahdistelu. Kenties heidän olisi kannattanut olla spesifisempiä, henkinen väkivalta kun voi tarkoittaa miltei mitä tahansa.

Eräiden moniselitteisyyksien takia en pitänyt tästä alunperin Tukholman Anti-Fascist Aktionin tekemästä tekstistä, kun törmäsin siihen ensimmäistä kertaa, mutta keskustelun kuluessa nämä epäselvyydet kuitenkin selvennettiin ja itse asiassa se ansaitsee tulla levitetyksi Ruotsin AFAa ja Euroopan PGA:ta laajemmissakin piireissä. Ikävä kyllä sen hyväksyminen siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.

Neljäs puhujaneuvoston kysymys oli rakenne-ehdotukset Euroopan PGA:ta varten. Se sisälsi useita konkreettisia ehdotuksia, joista suurin osa oli kuitenkin itsestäänselvyyksiä, kuten "Seuraava PGA:n konferenssi Euroopassa järjestetään avointen valmistelukokouksien avulla, seuraavan Euroopan kokoonkutsujan ja kansainvälisen järjestelyryhmän toimesta". Kaksi vuotta sitten Leidenissä esitelty kunnianhimoinen suunnitelma Euroopan PGA:n rakenteiden lisäämiseksi on nyt ilmeisesti haudattu. Näemmä Euroopan PGA:lle on vakiintunut rakenne, johon ei ole odotettavissa radikaaleja muutoksia seuraavien vuosien aikana.

Viimeisin puhujaneuvoston käsittelemä kokous oli "Globaalit prosessiehdotukset". Suurin osa tästä koostui kesällä 2005 Nepalissa järjestettävän kansainvälisen PGA-tapaamisen tukemisesta. Konkreettisia ehdotuksia oli vain muutamia, joihin sisältyi esimerkiksi yhteydenotto kadonneisiin Etelä-Afrikan koollekutsujiin ja koollekutsujien listan julkaiseminen webissä. Lisäksi päätettiin tehdä epävirallinen "PGA:n inspiroima" uutiskirje Belgradin konferenssista.

Lopuksi

Kuinka paljon lopulta sain konferenssista vastinetta omille kiinnostuksen kohteilleni? Mitä tulee seuraavan askeleen ottamiseen "yhteinen taistelumme" -retoriikasta, en ole kovin vakuuttunut, mutta rehellisesti sanottuna en myöskään odottanut kovin paljoa. Mitä tulee mahdollisten auttajien löytämiseen, en kostunut paljoakaan, mutta ainakin tapasin muutamia asiasta kiinnostuneita ihmisiä. Mitä mahdollisesti kokonaisvaltaisempaan verkostoitumiseen tulee, tuli ainakin selvästi esiin, että PGA:ta tiukemmalle järjestölle ei toistaiseksi ole mitään tarvetta. Päätöksenteko sujui kiitettävästi, joskin järjestäjien välisiä konferenssin aikana kärjistyneitä konflikteja ei juuri onnistuttu välttämään.

Mitä tulee Euroopan PGA-verkostoon yleisesti, tie on selvä eteenpäin ja aion pysyä mukana mahdollisuuksien mukaan. Seuraava askel on etsiä uusia Euroopan koollekutsujia ja tehdä evaluaatio Belgradin konferenssin antimista. Kuusi vuotta on kunnioitettava ikä mille tahansa ruohonjuuritason verkostolle nykyaikana ja vaikka maailmanlaajuinen PGA on ollut jonkinlaisessa lamassa viimeiset kolme vuotta, Euroopan ja Aasian mantereiden verkostot ovat kaikkea muuta kuin kuolleita. PGA ei enää saavuta yhtä paljon huomiota kuin perustamisensa aikoihin, mutta se voi olla myös etu, sillä se antaa mahdollisuuden keskittyä itse asioihin brändäyksen sijasta.


Artikkelin pidempi englanninkielinen versio, joka sisältää lukuisia linkkejä, on luettavissa osoitteessa http://www.kolumbus.fi/antra/belgrade.htm.