 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 Anarkistinen
periaate
Paul Goodman (1966) Anarkismi perustuu kokolailla täsmälliseen väittämään, jonka mukaan arvokasta käyttäytymistä esiintyy vain silloin, kun yksilöt tai vapaaehtoisuuteen perustuvat ryhmät reagoivat vapaasti ja suoraan historiallisen ympäristön asettamiin olosuhteisiin. Anarkismin mukaan useimmissa inhimillisissä asioissa – olivatpa ne poliittisia, taloudellisia, sotilaallisia, uskonnollisia, moraalisia, kasvatuksellisia tai kulttuurisia – enemmän vahinkoa kuin hyötyä aiheutuu pakkovallasta, ylhäältä käsin tapahtuvasta ohjauksesta, keskitetystä auktoriteetista, byrokratiasta, vankiloista, asevelvollisuudesta, valtioista, ennaltamäärätystä standardisoinnista, ylenmääräisestä suunnittelusta jne. Anarkistit haluavat lisätä luontaista itsesäätelyä ja vähentää ulkopuolista valtaa. Tämä on sosiaalipsykologinen hypoteesi, jolla on ilmeisiä poliittisia seuraamuksia. Vaihtelevat historialliset tilanteet tuottavat erilaisia uhkia anarkistiselle periaatteelle ja näistä riippuen anarkistit ovat kulloinkin painottaneet eri asioita: milloin on painotettu maataloutta, milloin vapaata kaupunkia ja ammattikuntia; milloin teknologiaa, milloin on asetuttu teknologiaa vastaan; milloin on suosittu kommunismia, milloin taas omaisuutta; milloin individualismia, milloin kollektivismia; milloin on puhuttu Vapaudesta lähes absoluuttisena hyvänä, milloin on luotettu tapaan ja “luontoon“. Näistä eroista huolimatta anarkistit yleensä tunnustavat toisensa, eivätkä he pidä eroja yhteensovittamattomina. Tarkastellaanpa yhtä nykyajan ratkaisevaa ongelmaa – väkivaltaa. Sissitaistelu on ollut klassinen anarkistinen menettelytapa. Milloin kuitenkin väkivaltaiset keinot ovat vahvistaneet sentralismia ja autoritarismia – kuten erityisesti nykyaikaisissa olosuhteissa – ovat anarkistit yleensä tunnistaneet väkivallattomuuden kauneuden. Anarkistinen periaate on yleensä oikea. Kaukana “utopistisuudesta“
tai “kunniakkaasta tappiosta“ se on lunastanut toiveet
ja vienyt voiton monissa huomattavissa historiallisissa kriiseissä.
Merkantilismin ja kuninkaan myöntämien erioikeuksien aikakaudella
vapaa yritteliäisyys osakeyhtiöiden kautta oli anarkistista.
Jeffersonilainen laki kansalaisen perusoikeuksista ja riippumaton
oikeuslaitos olivat anarkistisia. Kongregationalistiset seurakunnat
olivat anarkistisia. Progressiivinen kasvatus oli anarkistista.
Vapaat kaupungit ja korporatiivinen oikeus feodaalisessa järjestelmässä
olivat anarkistisia. Meidän aikanamme kansalaisoikeusliike
Yhdysvalloissa on ollut lähes klassisen desentralistinen ja
anarkistinen. Listaa voisi jatkaa edelleen aina yksityiskohtiin,
kuten yleisten kirjastojen ilmaiseen käyttöoikeuteen,
asti. Myöhemmille historioitsijoille nämä asiat eivät
tietenkään näyttäydy anarkistisina, mutta omana
aikanaan niitä kaikkia pidettiin sellaisina ja usein niitä
myös kirjaimellisesti kutsuttiin sellaisiksi tavanomaisen ”kauhean
kaaoksen uhkan” ohella. Juuri anarkistisen periaatteen suhteellisuus
käsillä olevaan tilanteeseen on anarkismissa olennaista.
Anarkismin historiaa ei voi olla siinä mielessä, että
vakiinnutettaisiin pysyvä asiaintila, jota kutsuttaisiin “anarkistiseksi“.
Se on aina jatkuvaa selviytymistä seuraavasta tilanteesta ja
valppautta varmistaa, ettei aikaisempia vapauksia menetetä
ja etteivät ne muutu vastakohdikseen, kuten vapaa yritteliäisyys
muuttui palkkaorjuudeksi ja monopolikapitalismiksi tai kuten riippumaton
oikeuslaitos muuttui tuomioistuinten, poliisien ja lakimiesten monopoliksi
tai kuten vapaa kasvatus muuttui koulujärjestelmiksi. |
 |
 |