Jeesus, valta ja
hierarkia

Veera

Tämä artikkeli kirjoitettiin alunperin luentosarjan "Kristillinen etiikka Jeesuksesta Nietzscheen" pohjalta. Jeesuksen lisäksi tässä käsitellään myös jonkin verran Friedrich Nietzscheä, mikä toivottavasti lisää anarkistipiireissä valitettavan vähäistä Nietzschetietoisuutta. Nietzsche-tietoisuus onkin varsin terve vaihtoehto esimerkiksi Krisnatietoisuudelle. Luokkatietoisuus onkin sitten asia erikseen ja ehkäpä palaamme siihen joskus myöhemmin tavalla tai toisella.

Jeesus oli juutalaisessa yhteisössä tapahtunut räjähdys. Hänen omaperäinen tyylinsä ja tuoreet ajatuksensa saivat runsaasti suosiota ja aiheuttivat toisaalta paljon vastustusta. Jeesus ei välittänyt maallisista hierarkioista – hän mm. piti pilkkanaan juutalaisessa kulttuurissa erittäin arvostettuja fariseuksia eivätkä hänen arvostustaan saaneet myöskään roomalaiset miehittäjät miekkoineen. Niinpä Jeesus joutui vasten tahtoaan vastakkainasetteluun aikansa hallintokoneiston kanssa. Nietszscheläisittäin Jeesus olikin vallantahdon ruumiillistuma. Tämän lisäksi hän vielä koki puhuvansa taivaallisella mandaatilla. On traagisen ironista, että Nasaretilainen ristiinnaulittiin maaherran reaktiivisesta ja vieläpä vastentahtoisesta käskystä!

Reaktiivisuus on hierarkian ominaisuus. Hierarkiassa toimiminen on passiivista muotoon mukautumista vastakohtana aktiiviselle vallan tahdolle. Aion tarkastella Jeesusta moraalifilosofisesti osittain Nietzschen kautta hierarkian ja vallan (tahdon) näkökulmista. Valta-käsitteeni on tässä lähellä nietzscheläistä tai foucault’laista näkemystä, siten että valta näyttäytyy osin jopa vastakkaisena hierarkiselle vallankäytölle. Vallalla siis tarkoitan tässä aktiivista maailmaan suuntautuvaa tahtoa ja voimaa reaktiivisen mukautumisen sijasta. Hierarkian vastakohdan eli anarkian (=hallinnottomuuden) suhde valtaan tulee näin aika mielenkiintoiseksi.

Aforismissaan "Uudesta epäjumalasta" Nietzsche vertaa (valtiollista) hierarkiaa kiipeilevien apinoiden vuoreen, jossa kaikki pyrkivät valtaistuimelle toisiaan talloen "joutuen näin itse lokaan ja syvyyteen". Aforismissa valtaistuin merkinnee korkean aseman ohella annettuja päämääriä aktiivisesti luotujen sijasta (Näin puhui Zarathustra, 61-65).

Mertonin mukautuja saattaa siis toki olla yhteiskuntahierarkian huipulla, mutta hänen aktiivinen valtansa ei useinkaan ole kovin merkittävä. Mukautuja on vain koneiston osa kun taas apinavuoren ulkopuolella olevat suuret sielut, Jeesuksen ja Spinozan kaltaiset uudistajat tai kapinalliset ovat todellisia luovan vallan tahdon ilmentymiä, "tilaa on vielä apinavuoren ulkopuolella" (Ibid.).

JEESUS JA KRISTINUSKO

Jeesuksen etiikan lähtökohtana on rakkauden kaksoiskäskyn vaatima lähimmäisenrakkaus: ihmisen täytyisi rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä kuin itseään (Matt. 22:37-39). Rakkaus (kreik. agape) merkitsee kunnioittavaa- ja vilpitöntä-, lähimmäisensä huomioon ottavaa suhtautumista ja niiden mukaista kohtelemista. Huomio on siis teon ulkoisen muodon (vrt. ulkokultaisuus) sijasta motiivissa, jonka tulisi aina olla rakkaus. Lähimmäisenrakkautta käsitellään usein filosofisesti siten, että Jumalan rakastaminen – eli koko käskyn lähtökohta – unohdetaan kokonaan. Kuitenkin pyrkimys Jumalan rakastamiseen vaikuttaa suuresti ihmisen eettiseen toimintaan riippumatta siitä oletetaanko kyseisen olennon olevan olemassa vai ei. Silti käsittelen itsekin lähimmäisen rakkautta enimmäkseen toisiin ihmisiin kohdistuvana rakkautena, koska on selvää että tällainen näkökulma on maallisen moraalin näkökulmasta mielenkiintoisempi. Rakkauden kaksoiskäskylle on uudessa testamentissa myös tarkennus, kultainen sääntö: "Kaikki, mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille." (Matt. 7:12) Saksalainen sosiaalidemokraatti Heinrich Herkner kirjoitti vuonna 1897 näin:

Jo lähes 2000 vuotta sitten Kristus, niinkuin äskettäin taas Tolstoi ja hänen kannattajansa ovat niin pontevasti huomauttaneet, asetti anarkian oikeastaan korkeimmaksi ihanteeksi: olon, joka voi olla kaikkea maallista pakkovaltaa vailla, koska kaikki täyttävät vapaasta tahdosta siveyslain, koska he rakastavat Jumalaa ylitse kaikkea ja lähimäistä niinkuin itseään, koska ei kukaan tee sitä, mikä voisi loukata lähimäistä, – olotilan, jossa tarvitaan ainoastaan selvitystä siitä, mikä on kaikille edullista, eikä enää käskyjä. (Työväenkysymyksestä, 1902, 435.)

Kristillisessä traditiossa on kuitenkin eräs piirre – se mitä Nietzsche kutsui "kristinuskon moraaliseksi skepsikseksi" (Iloinen tiede, aforismi 122) – joka osoittaa tohtori (heh! vittuun tittelit ja hierarkiat) Herknerin tulkinnan vääräksi. Kristinusko ei nimittäin juuri usko tämänpuoleisen hyveen mahdollisuuteen. Rakkaus on vain mahdoton tavoite, jonka tarkoituksena on tulkittu pikemminkin olevan ihmisten syntisyyden osoittaminen kuin heidän hyveellisyytensä tai koko yhteiskunnan ihanteellisuuden tavoitteleminen. Ehkä juuri tästä syystä kristinusko suuntasi katseensa tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen. Kumpi oikeastaan on teologisesti oikeassa vuorisaarnan tulkinnassaan, Tolstoi vaiko kirkko lienee filosofisesti mielenkiinnoton kysymys – vaikka eittämättä onkin totta, että kristillisen lähimmäisenrakkauden noudattaminen laajassa mittakaavassa johtaisi anarkiaan. Mielenkiintoisempaa on oikeastaan, että voiko lähimmäisenrakkaus – erityisesti maallisessa muodossaan – olla systeemiä murskaava voima?

Lähimmäisenrakkaus on siis mielestäni hieno ihanne, mutta merkitseekö se käytännössä hierarkiaa; itsensä nostamista toisen yläpuolelle hänen tarpeidensa tietäjäksi tai määrittelijäksi? Tai merkitseekö kultainen sääntö uskoa joihinkin universaalisti oikeisiin tarpeisiin, joita kaikkien tulisi noudattaa? Moniarvoisuuden ja moraalisen relativismin kannalta rakkaus muodostuisi molemmissa tapauksissa epäliberaaliksi periaatteeksi, jossa yksilön tahto alistetaan toiselle tai jollekin objektiiviselle hyvälle (Jumalalle, joka tietää hänen tarpeensa?). Samoin voidaan kritisoida toki myös muita moraalifilosofioita, joissa väitetään olevan jonkinlainen luonnollinen tai objektiivinen hyvä ja oikea. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna myös (super)naturalistiset tai luonnonoikeudelliseen teologiaan perustuvat moraaliopit kuten klassinen anarkismi joutavat kristinuskon ohella romukoppaan.

Lähimmäisenrakkaus voisi toisaalta merkitä toimintaa, joka on tasavertaisen tuntemisen motivoimaa. Lähimmäisyys vastavuoroista tuntemista kuvaavana käsitteenä. Kristinuskon radikaali ja vallankumouksellinen puoli tulee kuitenkin esille tarkastellessamme Jeesuksen opetusta huomattavasti laajemman lähimmäisyyden käsitteen kautta. Useimmat juutalaiset olivat laskeneet lähimmäisikseen lähinnä toiset juutalaiset, mutta Jeesus painotti käsitteen tarkoittavan kaikkia ihmisiä. Tällainen "yleishumanismi" oli Jeesuksen aikaan äärimmäisen anarkinen ajatus. Sillä vaikka juutalaiset olivat poliittisessa hierarkiassa roomalaisten alapuolella, kokivat he itsensä Jumalan valittuna kansana uskonnollisesti ja moraalisesti pakanoita ylempiarvoisemmiksi. Samoin roomalaiset ja kreikkalaiset pitivät omia kansojaan itsestäänselvästi barbaarikansoja ylempiarvoisempina. Antiikin kansojen väliset suhteet eivät siis todellakaan olleet kovin rakastavat eivätkä läheiset. Mutta osasiko toisaalta myöhäisempi kristikuntakaan sitten rakastaa paremmin toisia kansoja ja kulttuureja lähettäessään rakastavat lähetyssaarnaajansa ja ymmärtävät antropologinsa kaikkien kansojen keskuuteen?

Jeesus harrasti hierarkian kääntämistä kielikuvissaan. Taivasten valtakunnassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja päinvastoin – mutta valitettavasti vasta taivasten valtakunnassa (mm. Matt. 19:20)! Maanpäällinen rakkaus ja tasa-arvoisuus eivät ole juuri olleet kristinuskon päämäärien listalla. Nälkäistä ei varmaankaan juuri lohduta, että yltäkylläisyydessä rypevät kuninkaat ja kardinaalit joutuvat tulemaan heidän jälkeensä... taivasten valtakunnassa... hänen itsensä joutuessa pahimmassa tapauksessa odottamaan välittömien tarpeidensa tyydytystä kuolemaansa saakka. En tiedä onko rakkaus ylipäänsä mahdollista, mutta jos on niin varmaankin helpommin oikeudenmukaisemmissa yhteiskuntaoloissa kuin nykyisenlaisissa-, jotka aiheuttavat ihmisille jatkuvaa katkeruutta, kateutta ja vihaa. Yhteiskuntamme on todellinen reaktiivisten voimien temmellyskenttä. Näiden maallisten olojen muuttamisesta kristinusko ei muutamia marginaalisia liikkeitä lukuunottamatta ole juuri koskaan ollut kiinnostunut. (mm. Adorno: Kasvatus Auschwitzscin jälkeen)

Uudessa testamentissa on kolme merkittävää kohtaa, joissa otetaan kantaa valtiovaltaan ja samalla valtiolliseen hierarkiaan. Ensinnäkin Jeesuksen kehoitus veronmaksusta: "Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on" (Matt. 22:21). Tällaista näkemystä voidaan pitää yhteiskunnasta "vetäytyvänä" – mutta toisaalta myös käytännössä yhteiskuntahierarkiaa affirmoivana periaatteena; toinen raamatunkohta on Paavalin roomalaiskirjeessään esittämä "mukautuva" kehoitus totella esivaltaa (Room. 13:1-7) ja kolmas Ilmestyskirjan äärimmäinen mielikuva valtiosta demonisena valtana eli Babylonina. Käytännöissään tottelemaan taipuvainen kristikunta on noudattanut Paavalin valtiomyönteistä linjaa, missä esivalta miekkoineen nähdään Jumalasta tulleena – jopa pyhänä. Hierarkhia (kreik.) = pyhä valta. (Tässä esseessä en näe aiheelliseksi käsitellä sellaisia yleensä pieniä kristillisiä tai "kerettiläiskristillisiä" liikkeitä, joiden suhde valtiovaltaan on pikemminkin vetäytyvä tai jopa kapinallinen kuin siihen mukautuva.)

PAAVALI JA KRISTINUSKON HIERARKISOITUMINEN

Paavalin näkemys valtiosta ei ainakaan omien valtiokokemuksieni mukaan ole lähimmäisenrakkauden periaatetteiden mukainen. Ehkä kyse Paavalin seuraamisessa onkin enemmän Jumalan kuin lähimmäisen rakastamisesta. Tällöin teologinen rakennelma Jumalasta kaiken hallitsijana pelastuu ja Jumalakin muistetaan ottaa tosissaan kun raamattua luetaan kanonisoituna Jumalansanana eikä vain kokoelmana erilaisten ihmisten (kuten Jeesuksen ja Paavalin) ajatuksia.

Kristinuskon emansipatorisen voiman vesittyminen olikin osin Paavalin ansiota. Paavali siirsi Jeesuksen seuraajien kiinnostuksen abstraktista rakkauden etiikasta käytännöllisempiin sovinnaisuussääntöihin ohjeineen miesten ja naisten oikeista tukanpituuksista jne.. Jeesus vetosi julistuksessaan kaikkein eniten köyhimpään rupusakkiin eli anarkistien myöhemmin ihannoimaan ryysyköyhälistöön, kun taas Paavalin julistus suuntautui selvästi enemmän "kunnon ihmisille". Paavalin sovinnaisuus suhteessa ajanlaskun alun yhteiskuntaan ilmenee mm. siinä, että hän ei näe naisten ja miesten tasavertaiseen kohteluun minkäänlaista syytä (mm. Efes. 5:22-24):

Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena /../ sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva; eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen. Mutta hän on pelastuva lastensynnyttämisen kautta, jos hän pysyy uskossa ja rakkaudessa ja pyhityksessä ynnä siveydessä. (Tim. 2:11-15.)

Muidenkin alistettujen ja köyhien tulee Paavalin mukaan vain tyytyä osaansa: orjien tulee pysyä isäntiensä ikeen alla ja jopa kunnioittaakin alistajaansa, "ettei Jumalan nimi tulisi häväistyksi" (mm. Tim. 6:1). Ylipäänsä hän kehoittaa alamaisia olemaan kuuliaisia esivallalle "sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta" (Room. 13:1-7). Maallisessa hierarkiassa toimiminen ja sille alistuminen saa näin teologisen oikeutuksensa. Hierarkian kristillinen legitimisaatio saavutti myöhemmin huippunsa feodalismin aikana jolloin maallinen järjestys nähtiin ikäänkuin osana uskonnollis-valtiollista hierarkiaa. Keisari ja kuningas Jumalan legitiimeinä vasalleina.

NIETZSCHE INSTITUUTIOKRIITIKKONA

Suurin uudempi tapahtuma – että "Jumala on kuollut", että usko kristilliseen Jumalaan on menettänyt uskottavuutensa – alkaa jo luoda ensimmäistä varjoaan Euroopan ylle. (Iloinen tiede, aforismi 343.)

Nietzsche ihannoi valtaa, mutta halveksi hierarkiaa. Hänen alter egollaan (?), Zarathustralla, on tosin aina vaarana tulla omaksi apinakseen (Deleuze: "Nomadismi" Autiomaa): Nietzschestä nimittäin voidaan löytää radikaalin puolen lisäksi myös konservatiivinen, militaristinen, seksistinen tai jopa fasistinen puolensa. Mutta ennenkaikkea hän oli ankara instituutiokriitikko, jonka vasara iski etenkin valtiota, yhteiskuntaa ja kirkkoa. Nietzsche ennustaa kirkolle pitkää sortumisjaksoa.

NIETZSCHE KIRKOLLISESTA TRADITIOSTA

Nietzschen mukaan kirkko on herruusrakennelma, jonka tuho alkoi uskonpuhdistuksesta. Kirkko on viimeinen roomalaisrakennus, joka perustuu ihmistä kohtaan tunnettuun syvään epäluuloon. Filosofi nimittää ihmisiä, jotka vastoin häntä uskottelevat tai uskovat tietävänsä... Papeiksi! Kyseessä lienee älyllinen laiskuus, jota Platonkin piti Nietzschen mukaan rahvaanomaisena kutsuessaan tällaisia ihmisiä sofisteiksi (mm. Nietzsche: Iloinen tiede, aforismi 351). Usko merkitsee tässä tapauksessa katseen suuntaamista tuonpuoleiseen sekä elämään kohdistuvaa halveksuntaa. "Sellaisilla luonnoilla kuin apostoli Paavalin on 'paha silmä' intohimoja kohtaan; ne oppivat tuntemaan niissä vain sen mikä on likaista, rumentavaa ja sydäntäsärkevää, – niiden ideaalisena pyrkimyksenä on senvuoksi intohimojen tuhoaminen: jumaluuden he ajattelevat täysin vapaaksi niistä." (Iloinen tiede, aforismi 139) Nietzsche puhuu Kuoleman saarnaajista. Nietzscheläinen näkemys tavoiteltavasta moraalista on, että se suuntautuisi elämälle myöntymiseen, mikä on minunkin mielestäni varsin hieno oivallus ja sopii hyvin maallisen moraalin "dogmiksi"!

Maailman rumuus ja huonous on Nietzschen mukaan osin kristinuskon opin pohjalta tuotettu tila. Itsensä toteuttava profetia, voisi sanoa. Usko ihmisen perisyntisyyteen ja maallisen elämän surkeus on omiaan saamaan rahvaan halveksumaan elämää ja kurottautumaan sen sijasta tuonpuoleiseen. Jumala on filosofin mielestä kuin valtaistuimella istuva despootti, joka vaatii ihmisiltä masennusta, nöyryytystä ja tomussa kieriskelemistä vastineena armostaan ja rakkaudestaan. "Jokainen synti merkitsee kunniotuksen puutetta, se on crimen laesae majestatis divinae – eikä mitään muuta!" Siis rikos Jumalan majesteettia kohtaan. Ihmiskuntaa vastaan ei kristillisessä moraalissa voi edes synnillä loukata! Nietzsche väittää. Mutta eikö rakkauden kaksoiskäskyssä puhuta myös lähimmäisen rakastamisesta, vaikkakin se on – maallisen moraalin näkökulmasta epäilyttävästi – asetettu Jumalan rakastamista vähäarvoisemmaksi? (Iloinen tiede, aforismi 135.)

Nietzsche siis näkee kristillisen moraalin syyllisyyteen perustuvana. Syyllisyyteen, joka elää pelon kanssa. Majesteettirikoksista langetettava viimeinen tuomio on asetettu ihmiselämän tarkoitukseksi eikä elämää itseään. Elämään suhtaudutaan välineenä jumalallisen ja valtiollisen koston oikeuttamiseksi. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kristillisestä elämän välineellistämisestä ovat renessanssiajan inkvisition pikaisten pakkokäännytysten jälkeiset kuolemantuomiot "vääräuskoisille". Nietzsche näkeekin kristinuskon tradition – aivan oikein – äärimmäisen hierarkkisena, missä hierarkian huipulla on todellinen tai kuviteltu Jumala. Normaalijumala, yhden oikean normin Jumala, mikä on normaali-ihmisopin looginen seuraus (Iloinen tiede, aforismi 143). Tämän jälkeen kristinuskossa on papillinen hierarkia sekä sen oikeuttama maallinen hierarkia, joita Nietzsche ei paljoakaan käsittele. Uskonpuhdistusta hän kuitenkin kutsuu "hengen talonpoikaiskapinaksi kirkollista herruusrakennelmaa vastaan", mutta ei ole selvää onko hän tässä taistelussa kylmempien ja olemassaolon arvoon sekä ihmisluontoon epäluuloisesti suhtautuvien etelämaalaisten (katolinen kirkko) vaiko suorasukaisten, vilpittömien ja latteiden protestanttien puolella. Todennäköisesti ei kumpienkaan? (Iloinen tiede, aforismi 358.)

Kristillinen kirkko ei kykene näkemään missään hyvettä – ei varsinkaan rikoksessa. Kreikkalaiset puolestaan osasivat nähdä rikoksessakin ylevyyttä, mikä Nietzschen mukaan on tragedian edellytys. Prometheus oli todellinen sankari varastaessaan tulen Jumalilta (Iloinen tiede, aforismi 135), kun taas Aatamin ja Eevan rikosta ei juutalaisyhteisössä – ja myöhemmin kristikunnassa – hyväksytty alkuunkaan. Prometheuslaisuus onkin, kenties syntiinlankeemuksen tavoin, äärimmäisen anarkistinen – ja myös nietzscheläinen – tapa suhtautua maailmaan. Prometheus symbolisoi maailmassa olevien epäoikeudenmukaisuuksien ja etuoikeuksien mitätöimisen tärkeyttä siitäkin huolimatta, että yritys saattaisi epäonnistua surkeasti. Venäläinen anarkisti Mihail Bakunin osasi kreikkalaisten tavoin ylistää rikosta kirjoittaessaan yhdessä Netsajevin kanssa:

Rosvo on sankari, rahvaan suojelija ja kostaja, valtion ja kaiken valtion säätämän yhteiskunnallisen järjestyksen leppymätön vihollinen, joka kuolemaan saakka taistelee tuota virkamies-, aatelis-, pappis- ja kruununsivistystä vastaan. " (Catechism of Revolution)

Todellisuudessa emme tietenkään kykene ymmärtämään venäläisrosvon motiiveja sen kummemmin kuin Netsajev tai Bakuninkaan, mutta käsitelkäämme häntä nyt ainoastaan fiktiivisenä tyyppinä. Oletettavasti rosvon rikos ei Nietzschen mielestä olisi ollut ylevää, koska venäläisrosvon motiiveina tuntuvat olevan sääli, kosto ja katkeruus. Maallisen hierarkian pohjalla olevasta venäläisestä rosvosta ei siis oikein ole yli-ihmiseksi sen kummenkin kuin usein hierarkiassa ylempänä olevista Papeista tai Kuolemansaarnaajistakaan.

Nietzschen mielestä "Usko on aina halutuin, kipeimmin tarpeen siinä, missä puuttuu tahtoa". Hänen uskontokritiikkiään ei pidä kuitenkaan nähdä Vapaa-ajattelijoiden- tai psykoanalyytikkojen ateismin kaltaisena tiedeuskona vaan skeptisenä elämänasenteena, jossa totuuden kriteerinä ei ole epistomologinen varmuus tai "objektiivinen evidenssi" vaan se miten hyvin se palvelee elämää. Hän näkee kaikenlaisen uskon ainoastaan heikkouden osoituksena ja maalailee kauniita visioita riippumattomasta ihmisestä:

Missä ihminen tulee siihen perusvakaumukseen, että hänen tulee olla käskettävänä, siinä hänestä tulee "uskovainen "; toisaalta voitaisiin ajatella itsemääräämisen ilo ja voima, tahdon vapaus, jonka vallitessa ihmisen henki hylkää kaiken uskon, kaiken varmuuden kaipuun, koska se on harjaantunut pysyttelemään ohuiden nuorain ja mahdollisuuksien varassa ja tanssimaan vielä kuilujenkin partaalla. Sellainen henki olisi vapaa henki par excellence. (Iloinen tiede, aforismi 347.)

Yli-ihminen ei tarvitse enää uskoa!

NIETZSCHEN JEESUS-TYYPPI

Nietzschen luonnostelema kuvaus Jeesuksen persoonasta myötäilee raamatun evankeliumeja kuitenkin siten, että filosofi pitää ainoastaan Jeesuksen puheiden omaperäisintä ainesta historiallisesti todenmukaisena. Historiallinen totuus ei ole kuitenkaan Nietzschen mukaan tärkeätä vaan Jeesuksen elämäntavan sovellettavuus nykypäivänä. Nietzsche pitääkin Jeesusta varsin esimerkillisenä ihmisenä, jonka toiminnan motiivit olivat jossain määrin jopa vastakkaisia kuin hänen nimellisillä seuraajillaan eli kristityillä.

Nietzschen mukaan Jeesuksen elämäntapa oli kaavoja, dogmeja ja kielellisiä konventioita vastustavaa. Tämä olikin edellytys sille, että hänen sanansa säilyivät ihmisten muistissa suullisessa muodossa vielä kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Omaperäisyys sekä aatteellisesti, että kielellisesti oli myös merkki Jeesuksen valtavasta vallantahdosta, jota jotkut ovat myöhemmin kutsuneet jopa megalomaniaksi.

Nietzsche ei pitänyt Jeesusta kapinallisena, koska Jeesus ei tehnyt pahalle vastarintaa. Kapinallisuus voi mielestäni kuitenkin tarkoittaa muutakin kuin pahan vastustamista, ennenkaikkea se on kaikenlaista vallitsevan vastustusta. Jopa hyvän ja pahan olemuksellisuuden kyseenalaistaminen tai oikeastaan mikä tahansa kyseenalaistaminen voidaan nähdä kapinallisena. Jeesus kyseenalaisti aikansa auktoriteettien kuten fariseusten arvovallan, lain kirjaimeen perustuvan moraalin, juutalaisten omahyväisen etnosentrisyyden jne.. Siinäkin mielessä Jeesus mielestäni oli kapinallinen, että hänet pelkän olemassaolonsa (persoonallisessa mielessä) takia koettiin vaaraksi yhteiskuntajärjestykselle. Sikäli minun itseni on helppo samaistua Jeesukseen, että todennäköisesti minutkin luetaan Suojelupoliisin papereissa "vaaraksi", vaikka en oikeastaan uhkaakaan ketään. Uhkaamattomuutta saatetaan todella pelätä, vaikka sitä voi olla vaikea käsittää. Onko olemassa pahan kostamista hyvällä?

Nietzschen mukaan Jeesus uskoi ainoiden totuuksien olevan sisäisiä. "Sydämen ääni" ja "Jumalan valtakunta". Jenseits von Gut und Böse. Tuonpuoleisuus merkitsee Nietzschelle asioiden essentiaalisuuden kieltämistä, joten hän käyttää käsitettä hyvin toisella tavalla kuin miten itse sitä aiemmin kirjoituksessani käytin. Jeesus siis kielsi – Nietzschen mukaan – vallinneet totuudet turvautuen sisäiseen ääneensä, jossa ei ollut hyvän eikä pahan vastakohtaisuutta (Olisiko Jeesus siis Nietzschen luonnostelema yli-ihminen, joka luo omat arvonsa?). Nietzschen Jeesustulkinta on todella rankka enkä ainakaan minä voi sitä suoralta kädeltä hyväksyä. Mielen kiintoinen tuo tulkinta toki on.

Sisäisen äänen mukaan toimiminen tarkoittaa nähdäkseni jonkinlaista "selkäydin-hyvettä", joka ei muistuta nykyisen ihmiskuvan ja -ihanteen mukaista intentionaalista ja rationaalista toimintaa vaan vilpitöntä eläimellisyyttä ja lapsenkaltaisuutta! "Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea käsi tekee" (Matt. 6:3), sanoo Jeesus vuorisaarnassaan. Nietzschen mukaan lähimmäisenrakkaus tarkoittaakin juuri tällaista (tiedostamatonta) toimintaa. Merkitsisikö se jäähyväisiä sivilisaatiolle, sitä en tiedä?

JÄLKISANAT

Jeesus ja Nietzsche, kristus ja antikristus, eivät sinänsä ole vastakkaisten puolten taistelijoita, vaikka joissakin uskomusjärjestelmissä ovatkin. Itse olen saanut molemmilta ajattelijoilta ideoita omaan maalliseen uskomusjärjestelmääni sekä pasifismiin sen osana: kyseisten herrojen tavoin uskon, että ihmisten tulisi välttää kostoa ja katkeruutta toimintansa motiivina. Tosin mielestäni täydellisen (moraalin) tavoitteleminen on hieman vainoharhaista ja saattaa johtaa megalomaanisiin yli-ihmiskuvitelmiin. Pahempaa kuin tällaiset perfektionistit, ovat heidän tekopyhät ja lammasmaiset vääristelijänsä, jotka voivat oikeuttaa mitä helvetillisimpiä hirvittävyyksiä idolinsa ajattelua kierosti tulkitsemalla. Näin kävi sekä Jeesukselle että Nietzschelle, joiden rehellisemmät lukijat ovat toki saaneet myös paljon hyvää aikaan kaikkien kauheuksien ohella.

Nietzschen kirjoitustyyli muistuttaa jossain määrin Jeesuksen puhetyyliä. Paradoksit, liioittelu, ironia ja vertauksien runsas viljely yhdistävät heitä. Myös heidän ajattelussaan on useita yhtymäkohtia: molemmat painottivat moraalissa motiivin merkitystä ulkoisen toiminnan sijasta (vaikka Jeesuksen vastustamien ulkokultaisten motiivien mukaista toimintaa kutsutaankin nykyisessä puhekielessä jeesusteluksi). Humoristista puhe- ja kirjoitustyyliä on vaikea käsittää tosikkojen ja tosiuskovaisten-, kuten joidenkin entisten taistolaisten, keskuudessa.

Hyvä esimerkki tosikkomaisuudesta on esseetä kirjoittaessani ollut Pomminheittäjä-jupakka, jossa entiset ja nykyiset vasemmistolaiset toimittaja Tapio Kari ja ammattipoliitikko Matti Viialainen, Iltalehden ohella, kauhistelivat kirjoittamamme pienlehden kotisivujen veristä uhoa sekä tosikkomaista fanaattisuutta. Itseironian ja älykkyyden olemassaolemattomuus ei kyllä tule todistetuksi sillä, ettei niitä itsestään löydä. Oliko tämä nyt puoleltani asiallista? Toinen esimerkki varsin tosikkomaisesta tulkinnasta on sellainen "uskontokritiikki", jossa Jeesuksen kehoitus hakata syntiin viettelevä oikea käsi poikki on otettu sillä tavalla kirjaimellisesti, että se nähdään esimerkkinä kristinuskon "keskiaikaisuudesta" ja "primitiivisyydestä". Keskiaikaisuus ja primitiivisyyshän ovat toki kauheita asioita kun vertaa niitä noitavainojen renessanssiin, vapaa-ajattelijoiden itsensä ihannoimaan valistukseen sekä sen jatkeena olevaan moderniin aikaamme. Primitiivisyys saatana, pistetään vaan aivot narikkaan ja ruetaan kaikki ihannoimaan luonnontieteellistä maailmankatsomusta, joka ei sentään ole "huuhaata". Samaan huuhaakastiin voisi vielä lisätä "ääriliikkeet", fanaattiset "fundamentalistit" ja turkisliikkeiden ikkunoihin spreijailevat "terroristit", joita voimme sitten yhdessä paheksua uuden suuren kertomuksemme objektiivisesta näkökulmasta.

On vaikeata olla tuntematta moraalista ylemmyyttä tällaisen moralismin edessä – mikä on tosin Jeesuksen opetuksien vastaista. Myös kansalaistottelemattomuutta harjoittaessa on vaikea olla tuntematta moraalista ylemmyyttä, mikäli poliisi hakkaa ja itse pysytään rauhallisina. Kansalaistottelemattomuuden teoria onkin saanut runsaasti vaikutteita Jeesuksen Vuorisaamasta sekä saarnaa tulkinneiden Tolstoin ja Gandhin ajatuksista. Toisen posken kääntäminen ja väkivallattomuus ovat usein taktisesti järkeviä periaatteita, mutta onko niiden motiivina lähimmäisenrakkaus tai "pahan kostaminen hyvällä" – ja mitä se merkitsee? Poliisikin varmaan häpeää kovin jeesusmaisesti käyttäytyvien kansalaispassivistien pamputtamista. Onko se sitten reilua? Onko lähimmäisenrakkaus mahdoton paradoksi vai onko aiemmin käsittelemäni (kristinuskon luoma) moraalinen skepsis syynä siihen, etten minäkään osaa täysin sydämin arvostaa kaikkein ylevintäkään passiivista vastarintaa? Syyllisyyttä siitä kuitenkaan lienee turha tuntea. Syyttäköön täydellisyyttä vaativat herrat itseään mahdottomien vaatimuksien esittämisestä.

Jeesuksen ja Nietzschen vaatima täydellisyys ja heidän tahtonsa valtaan on kuitenkin radikaalia verrattuna valtion konservatiivisuuteen. Statos (kreik.), staattinen ja stabiili (lat.) ovat samaa semanttista juurta viitaten valtioon, pysyttämiseen ja pysytettyyn. Tässä mielessä moraalisen kaaoksen ja mullistuksen vaatijat ovat aina valtiokriitikoita, mikä ei suinkaan tarkoita että heillä ei olisi tahtoa valtaan. Valta ja hallinto eivät välttämättä ole samasta puusta veistetyt. Hierarkia päinvastoin estää ihmisten tahtoa valtaan eli muokkaamasta maailmaa mieleisekseen – vai onko meidän yhteiskuntajärjestelmämme muka ihmisten, edes ns. eliitin, tahdon mukainen? Päätän nämä kysymykseni Jeesuksen ohjeeseen: "Antakaa siis keisarille mikä keisarin on." Eli varmaankin hirttoköysi, giljotiini, sähkötuoli ja mitä niitä valtion murhavälineitä nyt olikaan... mutta muistakaa tehdä tekonne vailla koston ja katkeruuden tunteita!


Piirrokset: Hanneriina (pappi) ja Risto (pyhä ehtoollinen)

Väärinajattelija no. 1 (1998), s. 17-26.