Poststrukturalistinen anarkismi

Poliittisena filosofiana anarkismi käsittelee yhteiskunnallista muutosta. Tärkeimmät poliittiset ja filosofiset suuntaukset ovat usein kuitenkin sivuuttaneet anarkismin. Yrityksessään sijoittaa anarkismi nykyiseen filosofiseen ajatteluun kuin myös pohtia anarkismia kriittisesti Todd May on luonut jotakin mitä hän kutsuu poststrukturalistiseksi anarkismiksi. Yhdistämällä ranskalaista poststrukturalistista ajattelua anarkismiin May tarjoaa uuden poliittisen filosofian, jolla analysoida maailmaamme. Tein haastattelun Todd Mayn kanssa sähköpostitse lokakuussa 2000.

Poststrukturalistinen anarkismi on yhdistelmä anarkismista ja poststrukturalistisesta filosofiasta (Foucault’n, Lyotardin ja Deleuzen teoksista). Mikä näille molemmille poliittisille filosofioille on olennaista, jotta niiden yhdistäminen on mahdollista?

Olennaisena yhteytenä anarkismin ja toisaalta Lyotardin, Deleuzen ja etenkin Foucault’n poststrukturalismin välillä pidän sen kieltämistä, että olisi olemassa jokin keskeinen ydin, jonka ympärillä poliittinen muutos pyörisi tai jossa sen tulisi pyöriä. Marxille poliittisessa muutoksessa oli kyse tuotantovälineiden valtaamisesta; liberaaleilla kyse on valtion sääntelystä. Anarkistit kieltävät (ainakin osissa kirjoituksistaan, osissa joita yritän ottaa esiin) sen, että olisi olemassa yksi Arkhimedeen piste muutokselle. Sikäli kuin valtaa on kaikkialla, tarvetta poliittiselle reflektiolle ja kritiikille on myös kaikkialla – ei pelkästään valtion tai talouden tasolla, vaan myös seksuaalisuuden, rodun, psykologian, opetuksen jne. tasoilla.

Onko anarkismista mitään jäljellä?

Uskon, että on. Mikäli lähestymiseni on oikea, anarkismi tarjoaa poststrukturalismille nimenomaan laajemman viitekehyksen, johon sen erityiset analyysit voidaan sijoittaa. Viitekehys on tietenkin erilainen kuin perinteinen anarkistinen viitekehys. Se ei ole muuttumaton poststrukturalismin jäljiltä. Mutta uusi viitekehys, jota olen yrittänyt artikuloida, olisi uutta useimmille poststrukturalisteille, jotka vastustavat ajatusta laajemmasta viitekehyksestä kertakaikkiaan.

Miten sovitamme yhteen anarkismin, joka useinkin luottaa poliittisesti yhdistäviin periaatteisiin (kuten kapitalismin/valtion vastaisiin asemiin), poststrukturalistiseen ajatteluun, joka pikemminkin näkee vallan keskinäisen yhteyden verkostona kuin vastustettavana järjestelmänä?

Mitä tulee ajatukseen totalisoivista järjestelmistä, on varmasti niin, että suuri osa anarkismista, niin käytännössä kuin teoriassa, kohdistuu kapitalismia ja valtiota vastaan. Kirjani on ehdotus, ettemme tuijottaisi noihin kahteen kohteeseen niin että teemme itsemme sokeiksi vallan käytön läsnäololle kaikkialla. Jos kapitalismi ja valtio olisivat ainoat syylliset, niin niiden eliminoiminen toisi yksinään meille utooppisen yhteiskunnan. Mutta meidän täytyy olla epäluuloisia sellaisten yksinkertaisten ratkaisujen suhteen. Yksi rasismia, naisvihaa, homoihin ja lesboihin kohdistuvia ennakkoluuloja jne. vastaan käytävien kamppailujen opetuksista on, että valta ja sortaminen eivät ole palautettavissa yhteen ainoaan paikkaan tai yhteen ainoaan toimenpiteeseen. Meidän täytyy ymmärtää valta siten kuin se toimii, ei vain valtion ja kapitalismin tasolla, vaan niissä käytännöissä joiden avulla elämme elämäämme.

Muodostat kirjassasi käsityksen poliittisesta filosofiasta artikulaationa “siitä ristiriidasta, joka vallitsee sen välillä millainen maailma on ja sen välillä millaiseksi se kuvitellaan“. Kun ristiriita ei enää ollut läsnä, tuo erityinen poliittinen filosofia muuttui vanhentuneeksi, tapahtui tämä sitten maailman muuttumisen tai tavoitteiden saavuttamisen ansiosta. Annat esimerkin kommunistisesta vallankumouksesta, jossa – heti kun vallankumouksen tavoitteet oli saavutettu – tuota muutosta kuvaava poliittinen filosofia vanheni ja tarvittiin uusi poliittinen filosofia, jotta oli mahdollista mennä eteenpäin. Onko poliittinen filosofia prosessi, jossa lakkaamatta uudelleenluomme maailmankuvaamme ja sitä mitä haluamme?

Ajatus, jota yritän painottaa kirjan alkupuolella, on, että poliittinen filosofia on motivoitunut yhteensopimattomuudesta sen välillä miten ihmiset ajattelevat, että maailman pitäisi olla ja sen välillä millaisena he maailman havaitsevat. Miksi ajatella poliittista filosofiaa, ellei ole ongelmaa, joka täytyy tuoda esiin? Ja ongelma poliittiselle filosofialle on siinä, että maailma on kaukana siitä millainen sen tulisi olla. Se, onko poliittinen filosofia jatkuva prosessi, on kysymys, johon en ole varma miten siihen pitäisi vastata. En periaatteessa näe mitään syytä miksi sen pitäisi olla, vaikkakin se voi osoittautua sellaiseksi. Kysymys, onko poliittinen filosofia prosessi, jossa lakkaamatta uudelleenluomme itsemme, on sidottu kysymykseen siitä, minkä laatuisia luontoja ihmisillä on ja minkä laatuisissa ympäristöissä he huomaavat olevansa. Koska toisaalla kirjassa kiellän, että ihmisluonnosta olisi mitään mielenkiintoista sanottavaa, niin kaikki pelkistyy ympäristöön. Mutta kuka tietää, miten ympäristöt muuttuvat ja minkä laatuisia kysymyksiä ne nostavat eteemme?

Poststrukturalistiselle anarkismille valta on sekä luovaa että tuhoavaa. Sitävastoin anarkismin tavallinen oikeutus omalle olemassaololleen – että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja että vallan instituutiot ovat niitä, jotka ovat pahoja ja joista siksi on päästävä eroon – kuvaa kaiken vallan pahana. Miten anarkistinen vallan käsite muuttuu, kun siihen lisätään poststrukturalismi?

Kun [anarkisteilla] on kaksiosainen erotus: valta (paha) vs. ihmisluonto (hyvä), minulla on neliosainen: valta luovana/valta tukahduttavana ja hyvänä/pahana. En pidä luovaa valtaa välttämättä hyvänä, enkä tukahduttavaa valtaa välttämättä pahana. Kaikki riippuu siitä, mitä luodaan tai tukahdutetaan. Eettinen arviointi on riippumaton siitä minkä laatuista valta on. Siksi on niin tärkeää, että eettisessä näkemyksessään omaa selkeyttä – seikka, jonka liian monet poststrukturalistiset ajattelijat laiminlyövät. Mutta eettisiä ongelmia ei ratkaista olettamalla hyvä ihmisluonto ja sitten sanomalla, että sen täytyy antaa kukoistaa. On liian paljon todistusaineistoa pohjimmiltaan hyvää (tai pahaa) ihmisluontoa vastaan, jotta sellainen väite voitaisiin esittää. Eettisiä arvostelmia ei voi perustaa ihmisluontoon, vaan sen sijaan täytyy kehittää yhteiskunnallisesti sovittuja eettisiä verkostoja, joiden puitteissa elämämme kehkeytyvät.

Toteat, että meidän “täytyy hylätä [suurimmalta osin] ajatus selkeästä rajanvedosta poliittisen filosofian ja poliittisten ohjelmien välillä: Kun siirrytään analyysista kohti ehdotuksia asioihin puuttumisesta, siirrytään filosofiasta ohjelmallisuuteen“. Useimmat poliittiset filosofiat vaikuttavat kyvyttömiltä siirtymään ohjelmallisuuteen ja sitten taas takaisin. Jännite sen välillä millainen maailma on ja millaiseksi sen kuvittelemme tuhotaan useimmiten yhden ainoan aatteen tai poliittisen puolueen vallan lujittamisella. Anarkismi puoltaa suoraa demokratiaa tai federalismia taatakseen ettei tällaista tapahdu, mutta onko poliittisen filosofian henki kykenevä selviämään ohjelmallisuudesta?

Pidä mielessä, että anarkismi, jota yritän puristaa esiin traditiosta, ei näkisi suoraa demokratiaa vastauksena kaikkiin poliittisiin ongelmiin (muutoin anarkismi olisi vain yksi strateginen poliittinen filosofia muiden joukossa). Tämän jälkeen kysymyksesi jää yhä jäljelle, koska voi ihmetellä mitä poliittiselle filosofialle tapahtuu kun ohjelma pannaan täytäntöön. Epäilemättä yksi asia jäisi jäljelle näkemyksestä, jota yritin kehittää: ajatus, että meidän täytyy aina tutkia valtasuhteita, joita syntyy erilaisissa käytännöissä ja antaa niille asianmukainen eettinen arvio; toisin sanoen meidän täytyy kysyä ovatko ne hyväksyttäviä vai eivät. Puolustamani käsityksen mukaan koska emme koskaan tiedä etukäteen miten valta toimii, meidän pitää jatkuvasti tutkia sen vaikutusta nähdäksemme mihin se on johtamassa ja mitä se on luomassa; ja meidän täytyy aina kysyä eettinen kysymys pidämmekö sitä hyväksyttävänä.

Keiden tehtävä on suunnitella ohjelma?

Mitä tähän kysymykseen tulee, niin ei ainakaan filosofien. (Hyvänen aika, pois tuo ajatus.) Tätä ajatusta ei, niin toivon, enää oteta vakavasti edes filosofien parissa. Ainoa vastaus siihen keiden ON määrä tehdä ohjelma, tai keillä ainakin on panos sen rakentamiseen, ovat he, joihin nykyinen tilanne ja esitetyt muutokset vaikuttavat. No, tuo voi olla toinen tapa sanoa “kansa“, mutta se rajaa asioita jonkin verran. Esimerkiksi minulla tulee olemaan vain vähän sanottavaa siihen, miten homoja ja lesboja tulisi kohdella yhteiskunnassa (esim. pitäisikö heille myöntää pääsy naimakelpoisten kategoriaan vai pitäisikö heidän asettaa kyseenalaiseksi itse avioliitto?). Se, minun nähdäkseni, on heidän asiansa. Minun osani on tukea heitä heidän valinnoissaan.

Anarkistista käsitettä vallasta kuvataan sellaisena, joka “kasaantuu tiettyihin paikkoihin ja jota vahvistetaan tietyillä tavoilla“, ja joka siten voi olla vastaanottavainen reformin ajatukselle, koska tietyt uudistukset tietyissä kohdissa saattavat johtaa vallankumoukseen. Onko poststrukturalistisessa anarkismissa sijaa vallankumoukselle?

Käsite “vallankumous“ tuntuu minusta kuormitetulta. Joskus se näyttää merkitsevän vallan avainasemien kumoamista yhteiskunnassa. Tähän tapaan käytettynä “vallankumouksen“ käsite näyttää merkitsevän strategista poliittista filosofiaa, joten mielestäni sitä on parempi välttää. Kun asiat muuttuvat tarpeeksi poliittisen intervention seurauksena, sitten meillä on vallankumous. Sen vuoksi eron reformin ja vallankumouksen välillä ei pitäisi olla tympäisevä “pelkkä reformi“ vs. “todellinen vallankumous“. Sen sijaan pitäisi olla kysymys siitä, kuinka paljon ja kuinka syviä muutoksia on tapahtumassa. Itseasiassa luulen, että käsitettä käytetään usein poliittisena mainoslauseena, merkkinä henkilön radikalismista ja harkitsemattomana tapana tehdä ero liberalismiin. Sellaisenaan se häivyttää juuri sen kysymyksen, joka meidän tulisi kysyä: mitä täytyy muuttaa ja miten se täytyy muuttaa? Kun kysymme tuon konkreettisemman kysymyksen (kyllä, filosofi vihjaa, että tietty jargon kätkee meiltä kykymme nähdä konkreettinen), silloin olemme oikeilla jäljillä. Kysymys siitä, onko kyse vallankumouksesta vai pelkästä reformista, tipahtaa pois.

Mitä Maailman kauppajärjestö (WTO) merkitsee poststrukturalistiselle anarkismille?

WTO näyttää olevan yksi noista organisaatioista, joihin valta kasaantuu ja joissa monenlaiset käytännöt vaivihkaa luovat sortavan valtajärjestelyn. Luultavasti erehdymme monien WTO:n kannattajien kohdalla, jos kuvaamme heitä salaliittoteorian käsittein. Epäilykseni mukaan suurin osa heistä uskoo vilpittömästi tekevänsä hyviä asioita, vaikkakaan he eivät tee. Kuinka selittää tämä? Minusta tuntuu, että meidän täytyy tarkastella käytäntöjä joihin he ottavat osaa sekä noiden käytäntöjen vaikutuksia muihin ja huomioida, että on olemassa koko joukko vahingollisia vaikutuksia, joita WTO:n kannattajat eivät ole huomanneet. Tuo olisi minusta poststrukturalistis-anarkistinen kanta WTO:hon. Aktivistina olen samaa mieltä viimeaikaisten mielenosoitusten kanssa, jotka ovat pyrkineet eliminoimaan WTO:n ja vastaavat sortavat instituutiot sekä lakkauttamaan kolmansien maiden lainojen takaisinmaksun. Tietenkin on vielä paljon muuta, mutta vaikka filosofia on vuorovaikutuksessa ohjelman kanssa, ei sillä minusta ole osanaan ohjelman rakentamista.

Mitä tulee toimintaan, annat ehdotuksia miten poststrukturalistisen anarkismin mukaan voidaan toimia. Nämä pitävät sisällään kokeilun, paikallistetun vapauden, nujerrettujen diskurssien arvouttamisen ja intellektuellin pikemminkin osanottajana teoreettisessa käytännössä kuin johtajana. Voitko kertoa, miten sinä ja muut poliittisesti aktiiviset ihmiset voitte soveltaa näitä suuntaviivoja käytäntöön?

Etelä-Carolinassa on vaikea toteuttaa käytännössä juuri mitään politiikkaa. Huomauttaakseni aivan yleisesti, miten elän tätä juttua, siihen kuuluu suhtautumistapani homoihin ja lesboihin (toimin 6 tai 7 vuotta opettajakunnan neuvonantajana homo/lesbo -ryhmälle), antamani opetus (pyrin torjumaan kursseillani ajatuksen annetusta ihmisluonnosta; teen kokeiluja kurssi-ideoilla; otan opintosuunnitelmaani mukaan laiminlyötyjä teoksia, joissa usein on poliittinen vivahde; usein myös sijoitan kohtaamamme ongelmat kirjassa kehittelemääni kontekstiin) ja vanhemmuuteni (koettamalla nähdä lasteni elämään ja asenteisiin liittyvät vallan vaikutukset ja esittämällä heille vaihtoehtoja). Jos lähestyisin kysymystä, sanotaan vaikka Yhdysvaltojen urbaanilla alueella asuvan näkökulmasta, viittaisin ymmärtämisen ja osallistumisen välttämättömyyteen kamppailuissa rasismia, seksismiä, WTO:ta jne. vastaan, sekä välttämättömyyteen nähdä keskinäistä vuorovaikutusta noiden kamppailujen välillä kuin myös kumoamisen kohteina olevien sorron muotojen välillä – ilman, että niitä kaikkia pyrittäisiin redusoimaan yksinkertaiseen kaavaan.

Monet anarkistit kokevat, että on välttämätöntä luoda yleistä intellektuaalista kulttuuria ja että kasvavassa määrin yliopisto ei ole paikka, joka rohkaisisi älyllistä vapautta, poliittisesta ajattelusta puhumattakaan. Mikä on sinun kokemuksesi?

Myönnän, että yliopisto on kyseenalainen lähde intellektuaaliselle kulttuurille. Uskon, että intellektuaalisen kulttuurin todellisuutta on vaikea saavuttaa nykyään, koska Yhdysvaltojen “kauppakeskuistumisen“ myötä koko ajatus julkisesta tilasta on marginalisoitu. Jotkut sanovat, että internet on uusi paikka julkiselle kulttuurille, mutta minulla on epäilyni. Ensinnäkin pelkkä internetin koko tekee intellektuaalisen kulttuurin intiimiyden vaikeaksi saavuttaa. Toiseksi saman tilan ja ajan jakamisessa keskusteltaessa on jotakin, jonka internet ehkäisee; jotakin mitä ilman vuorovaikutus pysyy luonteeltaan liian anonyymina. Mielestäni internet ei ole hyödytön, mutta sen mahdollisuus korvata mitä olemme menettäneet on rajoitetumpi kuin jotkut ihmiset ajattelevat.

Mitä vastaisit kriitikoille, jotka syyttävät poststrukturalistista teoriaa (postmodernismia yleensä) esimerkiksi pitkälle erikoistuneesta, abstraktista ja vaikeatajuisesta kielestä, joka on vieraannuttavaa useimmille ihmisille eikä rohkaise ajattelua tohtorin koulutusohjelman ulkopuolella?

Tunnustan syyllisyyden. Mutta tuo ei koske pelkästään poststrukturalisteja ja postmodernisteja. Se on yleinen ongelma ihmistieteiden ja ylipäänsä akateemisten keskustelujen parissa. Puhumme mieluummin toinen toisillemme kuin niille, jotka ovat välittömän piirimme ulkopuolella. Tähän on muutamia syitä: paine julkaista, intellektualismin vastainen historia Yhdysvalloissa jne. Mutta myös me myötävaikutamme asiaan omaksumalla käyttämämme ammattislangin. Olen yrittänyt parhaani mukaan pysyä erossa ammattislangista ja toivon, että vaikka anarkismi-kirjani onkin vaikea, ei se ainakaan ole täynnä jargonia. Mutta se, mihin viittaat, on kyllä ongelma kaikille akateemisille keskusteluille ja se pelkästään edistää marginalisoitumistamme.

Ottaen huomioon, että “tiedossa, kuten muissakin asioissa, on kysymys kamppailusta ja herruudesta“ ja ottaen huomioon yliopistojen viimeaikaiset julkaise tai kuole/kustannusanalyysi -suuntaukset, miten poststrukturalismi välttää olemasta vain yksi hyödyke muiden joukossa?

Suuri osa poststrukturalistista diskurssia on tietenkin samanlaista kuin muukin akateeminen diskurssi siinä mielessä, että se toistaa akateemisessa maailmassa nykyisin vallalla olevaa kustannus/hyöty -mallin mukaista ajatusjärjestelmää. Luulen ettei muutos tapahdu vain itse ideoiden kautta, vaan erityisesti yliopistoissa sen kautta keneltä niitä pursuaa. Minusta todellinen kysymys on siinä elävätkö ihmiset näiden ajatusten mukaisesti vai pitävätkö he niitä pelkkinä ajatuksina.

New Yorkissa kasvanut Todd May on ollut enemmän tai vähemmän poliittisesti aktiivi 1960-luvulta lähtien. Hän on edelleen 1960-luvulla syntyneen toivon inspiroima. Toisin kuin monet muut sukupolvestaan, May ei ole kiinnostunut osakesäästämisestä ja eläkesuunnitelmista, vaan pyrkii sen sijaan parempaan yhteiskuntaan “vastaamalla alituisesti ja avoimesti sortoon joka paikassa missä sitä tapaa“. 1980-luvulla hän osallistui aseriisunta- ja ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen ja on sen jälkeen työskennellyt kysymyksissä homojen ja lesbojen oikeuksista, rasismin vastaisessa toiminnassa ja erityisesti kysymyksissä palestiinalaisten oikeuksista. Intellektuellina May lainaa Foucault’ta kuvatakseen itseään: “Kirjoitan minkä koen oikeaksi, ja annan byrokraattien järjestellä kirjoitukseni.“ Hän laskee vaikuttajiensa joukkoon Abbie Hoffmanin, Nelson Mandelan, Martin Luther Kingin, Saul Alinskyn, Rosa Parksin ja Noam Chomskyn. Todd May työskentelee Etelä-Carolinassa sijaitsevassa Clemson Universityssa filosofian apulaisprofessorina.

Haastattelu on suomennettu Perspectives on Anarchist Theory -lehdestä (Vol. 4, No. 2, Fall 2000), http://www.anarchist-studies.org/8may.htm

Valikoitu bibliografia:

- Twentieth Century Continental Philosophy. Edited, with an introduction by Todd May. Upper Saddle River, NJ: Prentice Hall, 1997.
- Between Genealogy and Epistemology: Psychology, Politics, and Knowledge in The Thought of Michel Foucault. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 1993.
- The Moral Theory of Poststructuralism. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 1995.
- Our Practices, Our Selves, or, What it Means To Be Human. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 2001.
- The Political Philosophy of Poststructuralist Anarchism. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 1994.
- Reconsidering Difference: Nancy, Derrida, Levinas, and Deleuze. University Park, PA: Pennsylvania State University Press, 1997.
- "Kant the Liberal, Kant the Anarchist: Rawls and Lyotard on Kantian Justice." The Southern Journal of Philosophy 28, no. 4 (1990): 525-38.
- "The Politics of Life in the Thought of Gilles Deleuze." SubStance 20, no. 3 (1991): 24-35.

Väärinajattelija no. 3 (2003), s. 24-28.
Suomennos: Jukka Laitinen ja Ulla Vehaluoto