Nietzschestä anarkismia

Musta Hevonen

Friedrich Nietzsche toimi 1800-luvun loppupuolella Baselin yliopiston filosofian professorina. Hän tuli tunnetuksi moraalifilosofiastaan ja uskontokritiikistään. Useimmiten Nietzschestä muistetaan vallantahdon käsite ja lausahdus: "Jumala on kuollut". Niinkuin kaikilla ajattelijoilla Nietzschelläkin oli omat esikuvansa, ensimmäisenä hänen oppi-isänsä Schopenhauer, joka toisin kuin oppilaansa oli pessimisti. Muina esikuvina tai esimerkillisinä henkilöinä – tietyin rajoituksin – voidaan mainita esisokraatikot, Platon, Jeesus Nasaretilainen, Spinoza ja Wagner.

Tällainen nimilista ei viittaa kovinkaan totalitääriseen tai epäinhimilliseen maailmankatsomukseen. Sellainen sen sijaan oli niillä jotka tekivät Nietzschen kyseenalaisella tavalla tunnetuksi; nimittäin Hitlerillä ja muilla natseilla jotka ottivat Nietzscheltä ja Wagnerilta mitä halusivat ja käyttivät niinkuin taisivat eli päin... . Heidän tekostensa jälkimainingeissa Nietzsche tuomittiin mm. Betrand Russelin Länsimaisen filosofian historiassa. Nietzsche tappoi Jumalan ja tuli natsien esi-isäksi, niinkö? Tämän käsityksen saa Russelin kirjasta ja kuulee toistettavan mitä kummallisimpina versioina omanarvontuntoisessa kapakkafilosofiassa sillä Nietzsche on valitettavasti IN. Näiden pahimpien vääristelyiden mukaan Nietzscheä yhdistää anarkismiin vain sekavuus jollainen hänen teoksissaan näyttää vallitsevan koska hän ei tarjoa lukijalle mitään selkeää oppirakennelmaa, vaan sen sijaan runoja, aforismeja, tarinoita sekä lauluja. Oikeastaan Nietzsche ei ole sen paremmin sinimusta kuin punainenkaan vaan aivan musta ja ennenkaikkea optimisti. Siis optimistinen anarkisti ja ehkäpä vielä uskonnollinenkin!

Vallantahto kuuluu Nietzschen ihmiskäsitykseen keskeisenä ja selkeästi positiivisena piirteenä. Vallalla ei tässä kuitenkaan tarkoiteta sellaista mitä suuruudenhullu diktaattori tai poliittinen nuori saattaisi havitella. Valtiomuodosta riippumatta yhteiskuntahierarkiassa kohoaminen ei Nietzschelle ole kuin toisten olkapäille kipuamista vailla omaa jalansijaa kestävän ja rehellisen subjektiivisen sekä toimivan todellisuuden maaperällä. Nietzsche ei näe tyrannilla olevan todellista valtaa, kuten ei Platonkaan. (Ks. Veeran Jeesus-esseen apinavuorivertaus.)

Pikemminkin luovan taiteilijan, alkuvoimaisen neron valta omaan ihmisyyteensä ja maailmankuvaansa, toteuttaa vallantahtoa puhtaimmillaan. Vallantahdolla voidaan olettaa Nietzschen tarkoittavan ennenkaikkea itseohjautuvaa toimintaa ja moraalia, vastakohtana uskonnossa kritisoimalleen tapauskonnollisuudelle ja ehkä pikaistakin kuolemaa odottavalle elämänulkoiselle alistuvuudelle ja vastuuttomuudelle.

Nietzschen ihmiskäsitys

Toimiessaan oman aikansa kuvainraastajana ja uusien arvojen vaatijana Nietzsche ei niinkään pyrkinyt nostamaan muutamia yksilöitä tai valittua kansaa muiden kansojen yläpuolelle, vaan pääsemään eroon kaikista vanhoista ihmisarvon mittareista ja vapauttamaan ihmisluonteen tietoiseen evoluutioon. Raamatunomaisessa pääteoksessaan näin puhui Zarathustra, Nietzsche vyöryttää eteemme valtaisan metaforien ja unien verkoston. Zarathustra vaeltaa profeettana ymmärtämättömän kansan joukossa, eikä ihmisten luonne paljastu vain heidän reaktiivisessa toiminnassaan Zarathustraa kohtaan, vaan se myös julistetaan heille suoraan, pitivät he kuulemastaan tai eivät:

"Toinen menee lähimmäisen luo koska hän etsii itseänsä, toinen koska hän mielii itsensä kadottaa. Teidän huono rakkautenne omaan itseenne tekee yksinäisyydestä teille vankilan."

" - Oi, tämä on minun murheeni: olevaisten perimmäiseen pohjaan on valehdeltu palkka ja rangaistus - ja nyt vielä teidän sielujennekin pohjaan te hyveiset!"

"Koston henki: se, ystäväni, on tähän asti ollut ihmisen parasta harkintaa; ja missä on ollut kärsimystä , siinä on aina pitänyt olla rangaistusta."

Ihminen ei kestä yksinäisyyttä, vaan on pakotettu näkemään itsensä toisten silmin tai katsomaan muualle. Pahimmillaan yhteisöltä saatu tunnustus ja rangaistuksen pelko, ovat minäkuvaa rakentavia toiminnan motiiveja, syrjäyttäen ihmisen henkisen rikastumisen ja luovan, itseriittoisen, minäkuvan mahdollisuuden. Syyllistäminen – etenkin huonosta itsetunnosta syyllistäminen – ja kosto ovat tänäkin päivänä yleisiä asenteita tahattomaan tai sovittamattomaan kärsimystä aiheuttavaan vääryyteen. Rangaistuksen kärsiminen ei todellakaan johda anteeksiantoon ja henkiseen kasvuun vaan syöksykierteeseen. Tässä yhteiskunta pelottelee ihmisiä sudeksi itseään ja toisiaan kohtaan. Nämä ovat varsin lempeitä esimerkkejä siitä kritiikistä jota Nietzsche aikaansa kohdistaa. Kovin kaunis ei todellakaan ole kuva ihmisestä – tuosta luomakunnan kruunusta ja Jumalan kuvasta – itseään ja toisiaan pelkäävänä, ulkonaisen arvonannon armoilla olevana ajopuuna. Koska Nietzsche näkee ihmisen siltana yli-ihmiseen hän ei vaivaudu kovinkaan paljon ihastelemaan ihmisen olemusta, vaan keskittyy enemmänkin siihen mitä ihminen ei ole, ja mikä on esteenä matkalla kohti yli-ihmistä. Näennäisestä kylmyydestä huolimatta Nietzsche tuntee selvää sympatiaa oman aikansa ihmisiä kohtaan. Tästä esimerkkinä filosofien koetinkivi edistyksellisyyttä arvioitaessa, eli heidän naiskuvansa. Ensin "teetä":

"'Anna minulle, vaimo pieni totuutesi', sanoin minä. Ja näin puhui vanha vaimo: 'Menetkö naisten luo? Älä unohda piiskaa!’“

Ja sitten sympatiaa:

"- Viisaan miehen luo tuotiin eräs nuorukainen ja sanottiin: 'katso tässä on sellainen, jota naiset turmelevat!' Viisas mies pudisti hymyillen päätänsä. ‘Miehet ne turmelevat naisia’, hän huusi, ’ja kaikki, mitä naiset rikkovat tulee miesten sovittaa ja korjata, – sillä mies tekee itselleen naisen kuvan, ja nainen kuvautuu tämän kuvan mukaan'. - 'Sinä olet liian lempeä naisia kohtaan', sanoi eräs läsnä olevista, 'sinä et tunne heitä!' Viisas mies vastasi: 'Miehen laadun määrää tahto, naisen laadun taipuisuus – semmoinen on sukupuolien laki, totisesti! Kova laki naiselle! Kaikki ihmiset ovat syyttömiä olemassaoloonsa, mutta naiset ovat kaksinverroin syyttömiä: kenellä voisikaan olla kyllin öljyä ja lempeyttä heitä kohtaan.'"

Edellinen lainaus on tietenkin viktoriaanisen ajan kuvausta, mutta mitä on muuttunut ja mihin suuntaan, sitä ei ehkä olekaan niin helppo sanoa. Nietzsche ei kuitenkaan tässä tarkoita tahdolla todellisen vallan tahtoa vaan ainoastaan apinavuorella vallitsevan hierarkian tavoittelua. Ajattomimmillaan Nietzschen ihmiskuvaus on silloin kun puhe on laumasieluisuudesta, ja siitä nousevasta orjamoraalista yli-ihmisen ja hänen herramoraalinsa vastakohtana.

"Vanhempi on ilo laumassa kuin ilo minässä: ja niin kauan kuin hyvän omantunnon nimi on lauma, sanoo vain huono omatunto minä."

Egoismi on Nietzschelle luonnollista ja sen tunnustaminen ensimmäisiä asioita ihmisen käännöksessä kohti oman itsensä todellisuutta. Altruismi ja sääli saavat tuomionsa mahdottomina ja vääränlaisena vallantavoitteluna. Tässä Nietzsche tuntuu seuraavan kunnioittamansa filosofin, 1600-luvulla Hollannissa eläneen Benedictus Spinozan käsityksiä, jonka filosofiassa ilolla on keskeinen merkitys. Spinoza tuomitsee säälin tunteen, koska se vähentää iloa ja edelleen elämänhalua eli ainoaa todellista arvoa elämässä. Nietzsche tuomitsee säälin toisin perustein:

"Kun näemme jonkun kärsivän, käytämme mielellämme näin tarjoutuvaa tilaisuutta vallataksemme hänet omaksemme; niin tekee esimerkiksi hyväntekeväinen ja sääliväinen, hänkin sanoo virinnyttä uuden omistuksen halua rakkaudeksi ja iloitsee siitä kuin uudesta hänelle viittovasta valloituksesta."

Kulttuuri, valtio ja muita sairauksia

Mikä sitten pidättelee ihmisiä vapautumasta laumasieluisuudesta ja tulemasta herramoraaliin kykeneviksi? Ulkonaisista ihmisarvon mittareista – sillä juuri niihin laumasielu kiinnittyy – saavat osansa niin uskonto, valtio kuin koko kulttuurikin. Pappeja Nietzsche pitää itseään kammoksuvina kuolemansaarnaajina. Nietzsche ei suoranaisesti tuomitse uskontoa sillä hänelläkin tuntuu olevan omat opinkappaleensa, mutta kirkollinen instituutio (inkvisitio = instituutio ) saa tuomionsa. Valtiosta Nietzschellä on selkeä käsitys:

"Valtioksi minä sanon sitä, missä kaikki ovat myrkynjuojia, hyvät ja huonot: valtioksi, missä kaikkien verkkaista itsemurhaa sanotaan 'elämäksi'."

Valtion ja uskonnon hierarkia saa selkeän muodon Zarathustran todetessa valtiosta tulikoiralle (saaden itse vanhan vihtahousun häpeämään ja luikkimaan tiehensä) eli itselleen pirulle seuraavan totuuden:

"Sillä valtio, se tahtoo välttämättä olla tärkein eläin maan päällä; ja sen uskotaankin olevan."

Kaikkein kovimmin on ihmistä ja ihmiskuntaa Nietzschen mukaan murjonut kulttuuri, seistessään kovin kapeiden arvojen päällä; huojuva apinavuori. Aikojen kuluessa se on tukahduttanut kaiken subjektiivisuuden ja todellisen vuorovaikutuksen objektiivisuuden harhalla, poistanut yhteisen edun mahdollisuuden pakottamalla turhauttavaan taisteluun yksityisistä sisällöttömistä arvoista. Ihmisestä on tullut yhteiskuntaa sen vaihtuvissa muodoissa ohjaavan kulttuurin tuote, Nietzsche tietenkin itse mukaanlukien. Hänen ansiokseen on nimittäin luettava, että Zarathustrassakin vain aavistellaan yli-ihmisen horisonttia. Meidän kulttuurissamme on tapana vaatia ehdottomuutta ja selkeyttä, olipa asia kuinka monitahoinen tahansa, tai sitten on vaiettava. Uusien ajatusten esittäjän on leimattava itsensä vanhoilla ennenkuin muut sen tekevät hänen puolestaan. Nietzsche aloittaa yli-ihmisen siltojen hahmottelun kulttuurin lisäksi myös valtion rauniolta, mutta kyse on paljon suuremmasta rikkirepimisestä ja uuden rakentamisesta kuin perinteisessä anarkismissa. Zarathustra toteaa ihmiskunnan raunioista:

"Kaikki ajat ja kansat katselevat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki tavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän eleistänne. Joka teiltä riisuisi hunnut ja vaipat ja värit ja eleet: sen käsiin jäisi juuri ja juuri niin paljon, että sillä voisi pelottaa pois linnut."

Mihin Nietzsche sitten perustaa optimisminsa, millaiset ovat nuo yli-ihmisen sillat. Tätä ei voi välttyä kysymästä, sillä eihän tuollainen luurangon kaltainen kuvatus joksi ihminen on kuihtunut, voi noin vain alkaa yli-ihmiseksi. Mielestäni tällaista optimismia ei selitä turhautuminen yhteiskunnallisessa oravanpyörässä, ihmissuhteiden pelko (Russelin mukaan se olisi ajanut Nietzschen suuruudenhulluuteen), tai ihan vaan omaksi iloksi näpertely. Ehkä vastausta voisi hakea Nietzschen suhteesta uskontoon. Kristillisen etiikan ja muutaman muunkin uskonnon perustana pidetään lähimmäisen rakkautta. Kristillisen etiikan kiteytymänä mainitaan usein rakkauden kaksoiskäsky: "Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi."

Tämä on kuitenkin varsin muodollinen elämänohje, ja niinpä se tuntuu useimmiten toteutuvan muodossa; välitä lähimmäisistäsi yhtä vähän kuin itsestäsi. Tähän on tultu omaksumalla arvomaailma jossa voidaan puhua vallanrakkaudesta (hierarkisessa merkityksessään) tai vaikkapa kilpailla rakkaudessa ja syyllistää toisia rakkauden nimissä. Jotain on todella mennyt pieleen! Tältä kaltevalta pohjalta tuntuu nousevan monien lahkojen "marttyyriuden" ja itsesäälin värjäämä maailmankatsomus. Nietzschelle sääli ja "marttyyrius" ovat tämän uskonnollisen moraalin irvikuvia, omistamisen halua ja elämän halventamista. Me olemme tappaneet Jumalan ja rakastamme itseämme huonosti, mutta yli-ihminen ei sellaiseen sorru:

"Teidän omanvoitonpyynnissänne, te luovat, on kohtuisen varovaisuus ja kaitselmus! Mitä kukaan ei ole omin silmin nähnyt, hedelmä: sitä suojaa ja säästää ja ravitsee teidän koko rakkautenne."

Ei tahto, ei valta, ei voima vaan rakkaus. Millainen sitten on tuo yli-ihmisen omistamaton rakkaus? Ehkäpä tällainen:

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä." (Korint. 13:4-8)

Tällaiseen rakkauteen perustuva moraali tekee ihmisestä todellisen luomakunnan kruunun ja Jumalankuvan, eikä se mahdu meidän kulttuuriimme erilaisine valtiomuotoineen ja tapauskontoineen, sillä niiden perusta on aivan toinen. Näin minä olen käsittänyt tuon Nietzschen lauseen "jumala on kuollut". Rakkauden ohella toinen yli-ihmistä ja Nietzschen filosofiaa määrittävä tekijä on ilo:

"Siitä asti kun ihmisiä on ollut, ihminen on iloinnut liian vähän: se yksin, minun veljeni, on meidän perisyntimme! Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, opimme samalla olemaan toisille pahaa tekemättä ja pahaa miettimättä."

Ilo Nietzschen filosofiassa on peräisin Spinozalta. Tuo 1600-luvulla Hollannissa elänyt filosofi kehitti suurisuuntaisen loogisesti järjestetyn oppirakennelman jonka ytimenä oli elämänhalua ruokkiva ilo. Kaikki negatiiviset tunteet tietenkin vähentävät tuota tärkeintä voimavaraa. Spinoza määritteli ilon siirtymisenä pienemmästä suurempaan täydellisyyteen. Suurimmaksi iloksi hän esitti Jumalan älyllistä rakastamista, eli jonkinlaista kosmoksen yhteyteen asettumista Platonin ideaopin tapaan. Nietzsche asetti kuitenkin ensimmäiseksi ja samalla ainoaksi päämääräksi ja ilon aiheeksi ihmisen todellisen (jumalallisen) luonteen löytämisen, joka on aikojen saatossa kadotettu yhdessä rakkauden ja ilon, luovuuden ja autonomian kanssa, määrittelemällä ne toimimattomalta arvoperustalta ponnistavilla kapeilla normeilla. Mihin tällainen optimismi voi perustua. Tämän päivän ongelmien keskellä tämä käynee pakottavasta syystä:

"- Mutta sanokaa minulle veljeni: jos ihmiskunnalta puuttuu päämäärä, eikö se siis puutu – se itsekin vielä?"

Nietzscheltä löytyy annettavaa anarkismille ja vastakulttuurille laajemmaltikin. Jo se, että Nietzscheä on luettu kuin piru raamattua asettaa hänet samaan veneeseen anarkismin ja muun vastakulttuurin kanssa. Nietzschen julmat kuvaukset eivät säästä ketään, mutta ne eivät ole suinkaan pääasia vaan... SINUN OMA YLI-IHMISPROJEKTISI!


Piirrokset: Hanneriina (Nietzsche) ja Igge (Ihmisen ylittämisestä)

Väärinajattelija #1 (1998), s. 4-10