-pitkosnuora-

- Ing

Sananjalkojen seassa istuessani tanssin rajaamatonta tanssiani, mentaalisen liikkeen luomassa jatkumossa dogmien rotusortamien raajojeni psykoaktiiviset heilahdukset kumoavat kaikki luonnonTieteiden Lait, – laittomuuden riemukas vapautuminen selvärajaisen maailman äärilaidoilla, toisaalla jähmettyneiden kuvasarjojen syy-seurauksiin pönkittyvästä aika-avaruudesta.

Pitkospuihin kopisevat jalat luovat laituria vasten lopisevan veden äänen. Loputtomiin jatkuva pitkospolku symbioottisessa suhteessa sitä etenevään kirkasvetiseen kopinaan elää liikkeessä jonka tuo rytmi siinä muodostaa – kulku, tahtien liukuvasti sommittuva moneus, (vaikutuksiltaan keskinäistä ymmärrystä täydentävän) Yksinäisyyden luoma yhteys toisiin maailman moneuksiin

EI MUUTA KUIN loputon puinen eteneminen, auringossa kuivana helisevä maaheinä, naurettavan ääretön sinisyys sitä vastassa...ja silti kuhina niissä, niiden alla ja sisässä värisevä kaaos, askelien välein toistuva nopea kahdeksanjalkainen hämähäkki laudan poikki – jatkuvasti liikkuva reitti eteen- ja taaksepäin, suuntia on mahdotonta enää erottaa toisistaan – vain erottumattoman hilpeällä tavalla tanssiva liike! Ja kun Poluntanssijan tiestä muotoutuu jännittynyt nuora kuilun ylle – olen itse oma nuoranarrini, löytöretkeilijäni, vakava ilveilijä (joka huutaa "keisarin" kansalle: 'mutta eihän hänellä ole vaatteita laisinkaan!'), syvien loputtomuuksien tuoman lohduttomuuden kumoaja, joka jännittää nuoransa ja yhä tanssii pitkin ohueksi auringonrihmaksi käynyttä siltaa...

Mutta valo on sittenkin minua nopeampi, pilven varjot valuvat ohitseni – heittäydyn ja pyöriskelen siis voltein nuorallani sananjalkojen keskellä, uskollisena niille näkyviksituleville langoille jotka yhdistävät minut maahan ...paskannan yhdessä jänisten kanssa ja syötän mehiläisiä – sivistykseni on jätösteni kohteliasta peittämistä, aamulla juomani teollinen hunaja. Ha! sietävätkin hävitä... sivistyneet lässyttäjät pitkäkoipiset ornitologit haulikonkantajat ja samaa tietä rantatörmän sotaharjoitukset... murtuvat kohisevien ruoholintujen meluun
ihmisyys valuu minusta käärmeenkuoren lailla, rapistuva kosmeettinen pinta; elävä kieleni
kurottaa saniaismettä joka ei enää kasva jaloiksi sanoille ei juurru kielen muotoihin ei kieltä enää
sylki yhtyy meden nautinnolliseksi virraksi


Väärinajattelija # 1 (1998), s. 3