 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
MATKA BRASILIAN KILOMBOIHIN Aina siitä lähtien kun afrikkalaisia alettiin tuoda orjiksi Amerikkoihin, on orjuudesta karattu vapauteen "uuden maailman" lukemattomiin viidakoihin, vuorille ja laaksoihin. Vuosisatojen ajan tuhannet orjuutetut pakenivat plantaaseilta ja kaivoksilta ja perustivat omia yhteisöjään, jotka tunnetaan Etelä- ja Keski-Amerikassa useimmiten nimellä maroon. Nämä afrikkalaisten, eurooppalaisten ja alkuperäiskulttuurien vaikutuksessa kehittyneet yhteiskunnat asettuivat vastavoimaksi koloniaalisille orjuuteen perustuville yhteiskunnille ja säilyttivät toisinaan autonomiansa hyvinkin pitkään: etenkin Jamaikalla ja Surinamissa kukoistaa edelleen lukuisia suoraan kapinallisista maroon-yhteisöistä periytyviä itsehallinnollisia yhdyskuntia. Brasiliassa karanneiden orjien yhteisöt tunnetaan yleensä sanalla quilombo (kilombo), joka juontuu angolalaisesta kimbundun kielestä ja on alun perin merkinnyt initiaatio- tai sotaleiriä. Ensimmäisen kerran kuulin näistä Brasilian kilomboista 1995 vaihto-oppilaana keskibrasilialaisessa suurkaupungissa. Itse itsensä vapauttaneiden orjien myyttinen paratiisi Quilombo dos Palmares vilahteli niin lauluissa, enemmän tai vähemmän mustien anarkopunkkarien zineissä kuin valkoisten taideopiskelijoiden baarijutuissakin. Palmares – näin minulle kerrottiin – oli läpitunkemattoman viidakon sydämeen paikallisten intiaanien avulla rakennettu afrikkalainen kaupunki, jossa elettiin täydellisessä demokratiassa ja sopusoinnussa luonnon kanssa: täydellinen vastakohta orjuudelle. Orjuus Brasiliassa
Brasilian rikkaudet on rakennuttu orjuudella. 1500-luvulta alkaen Afrikasta ryöstettiin ja rahdattiin pelkästään Brasiliaan orjiksi arviolta neljä miljoonaa miestä, naista ja lasta. Lisäksi lukemattomat menehtyivät jo “kuolemanlaivoissa”. Orjakauppaa käytiin laajasti vielä 1800-luvulla, ja vasta 1888 Brasilian orjuus virallisena instituutiona lakkautettiin. Pakkotyötä käytettiin erityisesti valtavilla sokeriplantaaseilla, joiden komeiden kartanoiden takana olivat senzala-rakennukset, orjien pitkät majat. Siellä orjilla oli jonkin verran mahdollisuuksia kommunikoida keskenään, ja eri kansojen edustajien kohdatessa syntyi uusia rytmejä, synkretistisiä uskontoja, capoeiraa, tansseja ja muuta ei-kirjallista kulttuuria, jota valkoiset isännät eivät kyenneet tuhoamaan. Suora vastarinta tai kapinointi ei useinkaan ollut mahdollista tiukan valvonnan alla, mutta sorretun oveluudella orjat kehittivät useita epäsuoria vastarinnan ja sabotaasin keinoja: he näyttelivät tyhmää tai sairasta, pilasivat töitä “vahingossa” ja ylipäätään käyttivät oveluuttaan miten taisivat. Suoraa kapinaa toki yritettiin myös, mutta useimmiten huonolla menestyksellä. Laajimpia vallankumousyrityksiä olivat muslimiorjien kapinat (revoltas dos malés) 1800-luvun alkupuolen Bahiassa, tarkoituksena tappaa valkoiset kristityt. 1835 kapinalliset onnistuivatkin saamaan haltuunsa Salvadorin poliisiasemat, mutta ratsuväki kukisti kapinan todella verisesti. Kapinaa suositumpi puolustautumiskeino orjuutta vastaan oli karkaaminen, vaikka siihenkin sisältyi riskejä. Kiinnijääneitä rangaistiin ankarimman mukaan: esimerkiksi katkaisemalla tai amputoimalla ainakin toinen jaloista. Kidutus oli muutenkin tavallinen rangaistus ja useimpien kaupunkien toreilla seisoi kauhua herättävä ruoskintapaalu – myös Salvadorin vanha kaupunki on nimetty sellaisen mukaan Pelourinhoksi. Quilombo dos Palmares Merkittävin vastarinnan muoto oli pako: pako plantaasien ja senzalan varjosta vapaaseen tropiikkiin. 1600-luvun sokerintuotantoon keskittyneen rannikkokaistaleen takana, nykyisten Pernambucon ja Alagoaksen osavaltioiden rajalla kohosivat mahtavat Palmareksen metsät, joissa korkeimpina, imbiriba- ja sapucaia- puiden yläpuolella huojuivat jättimäiset pindoba-palmut. Tuo leveä viidakkovyöhyke oli vuoristoista, täynnä kallioita ja rotkoja – hankalakulkuisena se osoittautui oivaksi pakopaikaksi karanneille lainsuojattomille. Entiset orjat alkoivat asuttaa Palmaresta ehkä jo 1500-luvun lopulla. Yhteiskunta järjestäytyi angolalaisten hajautettujen mallien mukaan, ja Quilombo dos Palmareksesta kasvoi pikkuhiljaa useiden itsehallinnollisten kylien, mocambojen, muodostama afrikkalainen yhteiskunta keskelle portugalilaisten kolonisoimaa Brasiliaa – osittain lähialueiden alkuperäisväestön avustuksella. Väestö lisääntyi ja tarinat vapaudesta kulkeutuivat laajalle orjien asuntoloiden pimeyteen. 1600-luvun alkupuoliskolla hollantilaisten rajut hyökkäykset portugalilaisten hallitsemille sokerintuotantoalueille mahdollistivat orjien joukkokarkaamisia. Viidakko oli paikoin läpitunkematonta okapensaikkoa joten kilomboon ei ollut helppo päästä. Tämän huomasivat erityisesti palmareslaisten väijytyksiin joutuneet portugalilaisten metsästyspartiot, jotka jahtasivat karanneita orjia aika ajoin täysipäiväisesti. 1600-luvun puolivälin jälkeen Palmares alkoi osoittautua todelliseksi uhaksi siirtomaavallan järjestykselle: kilombon asukkaat tekivät jatkuvia ryöstöretkiä lähialueille sieppaamaan tarvikkeita ja orjia (varsinkin naisia ja lapsia, jotka harvoin löysivät Palmarekseen omin avuin). Varsinaisia sotaretkikuntia Palmaresta vastaan alettiin järjestää jatkuvasti 1600-luvun puolivälin jälkeen. Tiedonlähteiden vaillinaisuudesta huolimatta useiden kymmenien retkikuntien vaiheet tunnetaan melko hyvin. Palmareksen puolustus oli varsin tehokas, ja sota koetteli ankarasti molempia osapuolia. 1678 nälän ja tautien runtelema Palmares oli kuitenkin ajettu niin ahtaalle, että Macaco-nimisen kylän kuninkaan, Ganga-Zumban johdolla Palmares suostui rauhansopimukseen, joka takasi Palmareksessa syntyneiden asukkaiden vapauden sekä oikeudet tiettyihin maa-alueisiin ja kaupankäynnin jatkamiseen ympäröivien yhteisöjen kanssa. Vaikeasti neuvoteltu rauha ei kuitenkaan kestänyt, ja seuraavaksi kilombon sotajoukkojen etunenään nousi lukemattomien laulujen ylistämä sotapäällikkö Zumbi. Hän oli Ganga-Zumban Palmareksessa syntynyt veljenpoika, jonka portugalilaiset olivat lapsena ryöstäneet. Zumbi kasvoi erään papin orjana, joka opetti lahjakkaan pojan muun muassa lukemaan portugalia ja latinaa, kunnes 15-vuotiaana Zumbi karkasi ja palasi Palmarekseen strategiksi. Kun sãopaulolaisten joukkojen avustuksella Palmares lopulta kukistettiin 1694, vietiin petoksen avulla kiinni saadun Zumbin pää Recifen kaupungin keskustorille varoitukseksi muille. Silti, tai juuri siksi Zumbin maine kiiri kauas ja hänestä tuli kaikkien orjuutta vastaan taistelevien marttyyri ja esikuva, joka on edelleen säilyttänyt paikkansa latinalaisamerikkalaisten vallankumoussankarien kavalkadissa. Huolimatta yhtäläisyyksistä Che Guevara -tyyppiseen henkilönpalvontaan Palmares muistetaan usein juuri todellisen demokratian valtakuntana, jossa Zumbi saavutti maineensa pätevänä sotapäällikkönä, mutta hallinto hoidettiin ilman keskusjohtoa, eri mocambojen itsehallinnolla ja ilman yksityisomaisuutta – näin ainakin anarkistit väittävät. Tutkijoilla on kuitenkin hyvin erilaisia näkemyksiä Palmareksen järjestäytymistavasta. Elämä kilombossa Millainen tuo legendojen vapauden valtakunta sitten oli? Puitteissa ei ollut valittamista: elintilaa metsässä riitti. Kilombo käsitti noin 200 neliökilometrin alueen, jonka hedelmällisyyden takasivat monet runsasvetiset joet. Hyvä punainen maa loisti rinteillä, laaksoja peitti musta multa ja kaikkialla metsissä kypsyivät hedelmät: mango, appelsiini, leipäpuun hedelmä, papaija, ananas, banaani, guava, meloni, kookos, sitruuna, neilikka-appelsiini, araçã, joá, jenipapo, jaracatiá… Myös kaikenlaiset linnut ja eläimet kauriista vyötiäisiin viihtyivät Palmareksessa. Palmarekseen rakennetut kylät harjoittivat monenlaista metsästystä ja kalastusta. Pindoba-puista he saivat niin öljyä kuin palmuviiniä ja lehtien kuiduista köysiä ja astioita. Jotkut kasvattivat kanoja, pelloilla viljeltiin mm. maissia ja sokeria. Rentoutuakseen he kasvattivat angolantupakkaa, ”kasvia, joka antoi ihania unia”. Lähialueiden kanssa käytiin paitsi sotaa, myös kauppaa – erityisesti intiaanien kanssa – etenkin maataloustuotteilla ja keramiikalla. Uuden arkeologisen tutkimuksen mukaan Palmareksen keramiikassa oli niin eurooppalaisia, intiaanien kuin afrikkalaisia tyylejä. Samasta sekoituksesta muodostui myös uskonto, joka ilmeisesti sekoitti katolista symboliikkaa ja rituaaleja afrikkalaisperäisiin possessiokultteihin ja mantereen alkuperäisväestön luonnonuskontoon: työskenteliväthän intiaanit orjuudessa rinnan afrikkalaisten kanssa ja myös heidän paikallistuntemuksensa oli suureksi avuksi Palmareksen luomisessa. Entä Mahavuoren apina? Eli oliko Palmareksella sittenkin keskushallinto… Usein sekä Ganga-Zumbasta että Zumbista puhutaan kuninkaina, ja Palmaresta nimitetään lukuisissa teksteissä kuningaskunnaksi, tasavallaksi tai orjien valtioksi. Oliko kilombo loppujen lopuksi järjestäytynyt niin anarkistisesti kuin nykyiset aktivistit usein ajattelevat, vai oliko kyseessä vain erikoinen sotaa käyvä valtio? Luotettavia historiallisia tietoja kilombojen järjestäytymisestä ylipäätään on säilynyt kovin vähän. Osasyy tähän on Brasilian orjuutta koskevien dokumenttien järjestelmällinen hävittäminen v. 1890, pian orjuuden lakkauttamisen jälkeen – tuolloinen talousministeri Rui Barbosa perusteli tätä orjuuden häpeän hävittämisellä valtion historiasta. Tosiasiassa taustalla lienee ollut korvausvaatimusten pelko, monet suuromistajat nimittäin menettivät huomattavia määriä orjia. Toisaalta orjat tai vapautetut orjat olivat saattaneet periä oikeuden lapsettomien isäntiensä omaisuuteen, mitä todistavat dokumentit hävitettiin myös. Kilomboja koskevien tietojen vajavaisuudesta huolimatta vaikuttaa siltä, että monet portugalilaisten kuvaukset kilombojen monarkistisista järjestelmistä perustuvat lähinnä portugalilaisten oman järjestelmän heijastamiseen myös kilomboihin, joiden järjestäytymistapaa ei tosiasiassa ymmärretty. Quilombo dos Palmareksesta kuitenkin tiedetään enemmän kuin monista muista. Se oli jakautunut kymmenkuntaan pienempään kylään tai yksikköön, joita kutsuttiin nimellä mocambo. Suurin ja vanhin, Macaco eli Apina sijaitsi korkealla Serra-da-Barrigalla eli ’Mahavuorella’, jota hallitsi kuningas Ganga-Zumba. Asukkaita kylässä lienee ollut n. 8000. Subupira-kylää taas edusti yleisessä neuvostossa edellisen veli Gana-Zona. Kylää nimeltä Aqualtune taas hallitsi kuninkaan samanniminen äiti, ja muistakin mocamboista löytyy sukulaisia. On epäselvää, mikä päällikkyyden tai yleisen neuvoston rooli oli tai mitä ”kuninkuus” Palmareksessa tarkoitti – monet brasilialaiset historioitsijat ovat antaneet kilombon hallinnosta suorastaan despoottisen kuvan. Ainoastaan se on varmaa, että kylät olivat jakautuneet jonkinlaisen sukujärjestelmän mukaisesti ja että ne erikoistuivat eri toimintoihin: yksi maanviljelyyn, yksi köysien punontaan, yksi ruukkujen valmistukseen. Historioitsijoiden pääkaupungiksi nimeämän Macacon tehtävä oli sodankäynti. Joidenkin lähteiden mukaan kilombossa harjoitettiin myös orjuutta: orjina ryöstetyt jatkoivat orjina, elleivät ryöstäneet jotakuta toista tilalleen orjaksi. Miten kansalaisuus kilombossa tosiasiassa toimi, jäänee siis arvoitukseksi. Joka tapauksessa Palmareksen myyttinen merkitys ”toteutuneena” utopiana sijaitsee mielikuvituksen luovassa maailmassa ja vaikuttaa brasilialaiseen mustien liikkeeseen suoremmin kuin historialliset faktat. Palmareksen perintö 1900-luvun alussa kaupunkeihin kerääntyneiden mustien asuinyhteisöt – nykyisten faveloiden eli slummien edeltäjät – syntyivät kilombojen kulttuurisiksi jatkajiksi afrikkalaisperäisinä puolilaittomina yhteisöinä. Ne toimivat henkisinä turvapaikkoina ja myös taloudellisesti osittain itsenäisinä järjestelminä, joissa laittomiksi julistettuja afrobrasilialaisia uskontoja ja taiteita harrastettiin – ja joihin poliisilla ei ollut asiaa. 1930-luvulla erilaiset kulttuuriliikkeet painostivat valtion afrobrasilialaisten kulttuuri- ja uskontomuotojen laillistamiseen, ja samalla militantimpi liike Frente Negra Brasileira pyrki juuri kilombojen elvyttämiseen. Kilomboista polveutuvia yhteisöjä on edelleen eri puolilla Brasiliaa, erityisesti pohjoisessa, mutta varsinaista poliittista autonomiaa ne eivät useinkaan ole säilyttäneet. Niiden asukkaat, kilombolat, ovat kuitenkin liittyneet kasvavassa määrin yhteen taistelussa autonomiastaan: viimeisen 20 vuoden aikana brasilialaiset afrikkalaisten jälkeläiset ovat perustaneet lukemattomia kilombola-yhdistyksiä, jotka vaativat laillista oikeutta asua asuttamillaan alueilla omia elämäntapojaan, arvojaan ja uskoaan noudattaen. Käytännössä lukemattomat kilombot ovat eri tavoin fuusioituneen elinvoimaisen afrikkalaisen kulttuurin saarekkeita. ‘Kilombosta’ onkin tullut merkittävä poliittisen taistelun käsite Brasiliassa, jossa sorrettujen vähemmistöjen taistelut kytkeytyvät vahvasti maanomistuskysymyksiin. Osalle kilomboista tai niiden jatkajista on 90-luvulta alkaen turvattu liittovaltion lain takaama maanomistus. Brasilian äärimmäinen eriarvoisuus pohjautuu kuitenkin monelta osin valtaviin maaomaisuuksiin, joten on helppo nähdä, ettei millään lailla voida taata muutosta. Kilombon statuksen saaminen ja säilyttäminen on yleensä vaikeaa ja yhteisölliseen tai asukkaiden haltijuuteen perustuvan maanomistuksen toteutuminen käytännössä on sitäkin työläämpää. Näin etenkin jos naapureina on omistuksiaan kartuttavia suurtilallisia tai kilombon mailta löytyy arvokasta metsää tai kaivostuotteita. Palmareksen ja kilombola-liikkeen kulttuurinen merkitys on huomattava ja se on myös virallisesti noteerattu. Mustan tietoisuuden päivää vietetään Zumbin muistopäivänä (20.11.) ja Bahian osavaltion mustien oikeuksia puolustava säätiö nimeltä Palmares toimii nykyään ministeriön rahoittamana. Brasilian mustan väestön asuttamilla alueilla vallitsee kuitenkin laaja ymmärrys siitä, että ”orjuus ei koskaan lakannut täällä”. Rikkain eliitti on edelleen valkoista, ja likaisen työn nälkäpalkalla tekevät mustat. Köyhyys ja tumma ihonväri kulkevat edelleen usein käsi kädessä – eivät aina, mutta olivathan jo orjuuden aikana mustien naisten synnyttämät valkoisten isäntien vaaleaihoiset lapset orjia toisten joukossa. Raju yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja rakenteellinen väkivalta ovat synnyttäneet myös uudenaikaisia kulttuuripoliittisia kilombo-liikkeitä. Quilombo Cecília
Brasilian ensimmäisen pääkaupungin, koillisrannikon Salvador da Bahian vanhassa kaupungissa, muiden siirtomaa-aikaisten kivitalojen keskellä on yksi, joka tunnetaan lihaa syövässä naapurustossa entisenä kasvisravintolana. Siellä on kuitenkin toiminut myös täysjyväleipomo nimeltä Leivän valloitus, kirjasto, videolainaamo, capoeira angola-ryhmä, lukuisia kursseja ja työpajoja, baari, afrikkalaisten diasporan opintopiiri, nettilehti ja ennen kaikkea avoin tila, jossa saattoi tehdä mitä tahansa seminaareista lastenteatteriin. Quilombo Cecília-niminen sosiaalikeskus perustettiin 1999 tukemaan Bahian mustan kansanosan autonomista toimintaa aina kouluttautumisesta ja anarkistisesta järjestäytymisestä ruoanlaittoon. Yhtenä johtoajatuksena oli tiedon levittäminen: vaikka mustien historiaa ja afrobrasilialaista kulttuuria on alettu tutkia yhä enemmän, on tuo tutkimus valkoihoisten bahialaisten täyttämien yliopistojen porttien takana. Törmättyäni sattumalta Quilombo Cecílian nettisivuihin innostuin välittömästi: kilombismista vallankumouksellisena käytäntönä: todellista oman elämän luovaa haltuunottoa! Otin yhteyttä kilomboon yhteistyön suunnittelun merkeissä. Lopulta päädyin matkustamaan Bahiaan tutustumaan toimintaan paremmin, aikomuksenani samalla tutkia capoeira-ryhmää osana Quilombo Cecílian muuta toimintaa kulttuuriantropologian graduani varten. Yhteyshenkilö oli toivottanut minut ja kumppanini tervetulleeksi ja sopineet meille löytyvästä vuokrahuoneesta kilombossa. Meidät kutsuttiin paikalle tammikuun alussa 2005, jolloin oli tiedossa Quilombo Cecílian järjestämä suuri capoeira-tapahtuma. Vasta paikan päällä meille pikku hiljaa kerrottiin, että Quilombon toiminta oli käytännöllisesti katsoen lakannut jo kuukausia aikaisemmin. Tila toimi yhden aktivistiperheen kotina; muut olivat muuttaneet pois, saaneet lapsia, alkaneet opiskella ja niin edelleen. Capoeira-tapahtuma kesti pari viikkoa lukuisine vierailijoineen, treeneineen ja seminaareineen, minkä jälkeen Quilombo hiljeni – tosin osa kirjastosta oli yhä paikallaan, ja talossa kävi kilombon toiminnassa pyörinyttä porukkaa. Jatkoin kilombossa asumista kenttätyötä tehden (gradun aiheen levittäytyessä kauas kilombon ulkopuolelle). Vähitellen paljastui kilombon ideologinen kriisi: liikehdintä kilombossa oli kärjistynyt anarkistisesta ajattelusta ja toiminnasta jyrkkään pan-afrikanismiin. Opintojen ja muun toiminnan myötä viha orjuuttajia, kolonialismia ja vähitellen koko valkoista länsimaailmaa kohtaan oli kasvanut sovittamattomaksi. Kilombon porukat olivat pettyneet myös anarkismiin: valkoisten määrittelemää, valkoisten valkoisille tekemää aatetta jossa mustien kokemukset eivät näkyneet sen enempää kuin muuallakaan. Jyrkin antagonismi oli tullessamme jo murtunut, mutta saimme silti epäsuorasti niskaamme valkoisiin orjuuttajiin kohdistuvan vihan. Keskusteluyhteyden rakentaminen ei ollut helppoa. Mietin jatkuvasti omaa asemaani valkoisena apuraha-opiskelijana hakemassa kosketuspintaa sellaisiin kulttuuri-ilmiöihin, joihin bahialaisilla itsellään ei yleensä ole varaa syventyä. Myös käsitykset capoeiran vapautuspuheen suorasta yhteiskunnallisesta voimasta karisivat: oli kyse orjien vapaustaistelusta tai ei, mitään utopiaa pelkkä capoeiran pelaaminen itsessään ei riitä toteuttamaan. Kolme kilomboon jäänyttä kaverusta puolestaan piehtaroi asennemurroksen kourissa ja minä sain edustaa vuoroin valkoista demonia, vuoroin anarkistista toveria taistelussa globalisaation suunnista. Itsekin sain väistellä kilomboon jääneitä panafrikanismin sudenkuoppia: essentialismia ja alkuperäisyyden ihannointia kulttuurien kohtaamisen kustannuksella. Kuvaavaa on, että muutaman kuukauden aikana yhdestä kilombolaisesta tuli hyvä ystäväni, kun toinen taas suhtautuu minuun edelleen vihamielisesti lähinnä väärän syntyperäni vuoksi. Huolimatta Quilombo Cecílian sosiaalikeskuksen hiipumisesta Salvadorin keskustassa, alun perin tilan luonut yhteistoiminnan tarve on jo löytänyt uusia uomia. Vanhojen tekijöiden sulatellessa edellistä vaihetta, on toiminnan painopiste siirtynyt Salvadorin köyhään periferia-kaupunginosaan, joissa afrikkalaisperäiset bahialaiset tosiasiassa asuvat. Kirjasto ja toimintatila sijaitsevat nykyään kaupunginosassa, jonka virallinen nimi on Tancredo Neves brasilialaisen valtiomiehen mukaan. Asukkaat kutsuvat paikkaa sen vanhalla nimellä Beirú afrikkalaisen kuninkaan mukaan, joka osti itsensä vapaaksi orjuudesta ja perusti paikalle uuden hovinsa. Tärkein toimintamuoto kaupunginosan kilombossa on paikallislehden ”Jornal do Beirú” toimittaminen. Paikalliset 10-vuotiaat pojat selvittivät itse kuningas Beirún tarinan, joka julkaistiin ensimmäisessä numerossa, ja nyt lehti on ilmestynyt jo useamman vuoden. Sisältö pohjautuu paikallisuutisiin, mutta mukana on myös yleisempiä kirjoituksia mustaan kulttuuriin liittyen, kuten artikkeli jamaikalaisen profeetan Marcus Garveyn ”takaisin Afrikkaan” -liikkeestä. Lehti sisältää myös herättelyä paikalliseen poliittiseen toimintaan esimerkiksi julkisen liikenteen järjestämisen puolesta. Toimitusta johtaa kilombon ainoa työntekijä, kun taas lehden muu tekijäkunta koostuu pääasiassa erilaisista ongelmanuorista, mikä Brasiliassa tarkoittaa yleensä sotkeutumista aseellisiin huumejengeihin. Kilombon projektin myötä tekijät oppivat kaikkia lehdenteon eri vaiheisiin liittyviä taitoja luoden samalla perustaa tilan yhteisölliselle käytölle. Lehdenteon lisäksi toimitustiloissa järjestetäänkin jo ainakin keikkoja ja seminaareja. Näin kilombo-liike voi kuihtua jossain, mutta putkahtaa taas esiin muualla... Kilombo Tenonde
Salvador da Bahia on pullollaan erilaisia sosiaalisia projekteja ja toimintakeskuksia, joista monet perustuvat kaupunginosien omien militanttien aktiiviselle toiminnalle, osa taas on ulkopuolisten kehityshankkeiden rahoittamaa ja järjestämää. Kilombo-liike on nykyisin kaupungeissa juuri tilan omaehtoista haltuunottoa koulutusta ja kulttuuritoimintaa varten. Salvadorin syrjäiseen Coutoksen kaupunginosaan, Bahianlahden rannalle on vuonna 2005 noussut Kilombo Tenonde, jossa yhdistyvät juuriltaan afrikkalaisen yhteisön tarpeet, permakulttuuri ja capoeira angola. Juna-aseman takana kohoaa palmuja ja mangopuita kasvava mäki, jonka laella uutta kilomboa rakennetaan. Vanhan remonttiin päässeen ison päärakennuksen lisäksi merelle katselee yhteisön rakentama kulttuurikeskus: tilaa taiteille, opetukselle ja capoeiralle. Puutarhassa kasvaa erilaisia luomuvihanneksia ja pihalla tepastelee kanoja, kuten brasilialaiseen taloon kuuluu. Hankkeen takana on maailmanlaajuisesti tunnettu karismaattinen capoeira angola -mestre Cobra (Cobrinha) Mansa. Traditionaalinen capoeira angola onkin kilombon kantava voima: vuosi vuodelta yhä useammat länsimaiset capoeira-harrastajat haluavat matkustaa lajin juurille Bahiaan, ja monet heistä tulevat Cobra Mansan edustaman International Capoeira Angola Foundationin (FICA) lukuisista tytärryhmistä. Kilombo Tenondessa näille capoeira-matkaajille, pidettiin heitä sitten turisteina tai pyhiinvaeltajina, aukenee mahdollisuus auttaa paikallista yhteisöä. Ajatuksena on, että matkaajat voivat majoittua kilomboon ja asettaa omat resurssinsa yhteisön käyttöön: lääketieteen asiantuntijat voivat järjestää terveyskasvatusta, kielitaitoiset järjestää kielikursseja, tai kukin taitojensa mukaan voi pitää taidetyöpajoja, ekologista kasvatusta, teatteria ja niin edelleen. Myös puutarhassa riittää hoitamista. Quilombo Cecíliaan verrattuna kansainvälisyyteen toimintansa perustava Tenonde olikin hyvin vastaanottavainen myös valkoiselle yhteisöllisten projektien tutkimusmatkaajalle ja keskustan kivikaupungin jälkeen Bahianlahden rantapuiden suodattama ilma tuntui raikkaalta hengittää. Kilombo Tenonden tarkoitus on järjestää monenlaista kasvattavaa toimintaa ja koulutusta lähinnä asuinalueen nuorille – monet kouluikäiset lapset viettävätkin suuren osan päivää kilombon liepeillä puuhastellen, vaikkei erityistä ohjelmaa olisikaan. Näin lasten ja nuorten porukka pääsee itse vaikuttamaan toiminnan muotoutumiseen ja on mukana kaikissa vaiheissa, eikä vain saavu valmiiksi räätälöityyn toimintaan. Yksi keskeinen teema on ekologisesti kestävä rakentaminen. Itse Coutoksessa sijaitsevan keskuksen lisäksi Tenondeen kuuluu myös maatila noin neljän tunnin matkan päässä Salvadorista, jossa on tilaa luomuviljelyksille ja ekologisen rakentamisen kokeiluille. Toinen hankkeen perustajista on washingtonilainen arkkitehti Meghan Walsh, joka on tuonut hankkeeseen paitsi tietonsa ekorakentamisesta kehitysmaaoloissa, myös joukon arkkitehtioppilaita USA:sta konkreettiseen työhön. Tenondeen on myös vireillä koulutushanke, jossa yhdysvaltalaiset arkkitehtiopiskelijat rakentaisivat säännöllisesti uusia yhteisörakennuksia Bahiaan kierrätys- ja luonnonmateriaaleista: kilombo toimii siis opinahjona moneen suuntaan. Se ei ole vain paikallisen yhteisön kohtaamispaikka ja sosiaalikeskus, vaan kierrättää jatkuvasti inhimillisiä resursseja länsimaista. Palmareksesta on tultu pitkä matka. Samanaikaisesti pirstaloituva ja yhä uusia yhteyksiä luova maailmanaika tarjoaa koloja monenlaisille kilomboille: maaseudun perinteiset kilombot toimivat afrikkalaisten omaehtoisen historian jatkajina ja afrikkalaisen perinnön vaalijoina Brasiliassa, samalla kun Tenonden kaltaiset kilombot luovat kytköksiä ympäri planeetan. Afrikkalaisuus Atlantin takana ei ole koskaan ollutkaan mitään tradition mekaanista toistoa ja säilyttämistä. Eri kansat ympäri läntistä Afrikkaa ovat tuoneet soppaan omat vaikutteensa, Amerikan intiaanikulttuurit ovat osallistuneet myös kilombojen luomiseen ja eurooppalaisuus on vaikuttanut toki muutenkin kuin ruoskan kautta: Palmareksen temppelistä löytyi aikoinaan myös katolisia pyhimyksiä ja capoeirassakin lauletaan taistelusta orjuutta vastaan – portugaliksi. Eri vaikutteiden sekoittumisesta voi nykyistenkin kilombojen hedelmällisessä maaperässä nousta se vallankumouksellinen voima, jolla otetaan elämä takaisin luonnon, ihmisten ja vapaudellisten kulttuurien orjuuttajilta. Taistelu jatkuu – a luta continua!
Creativity and Resistance: Maroon Cultures in the Americas – perusteellinen Quilombo Cecílian nettisivut (päivitetty 2002, portugaliksi) Kilombo Tenonde internetissä (englanniksi): Kirjoituksessa hyödynnetty kirjallisuus: Boaventura Leite, Ilka; Os quilombos no Brasil: Questões conceituais e normativas. Etnográfica - Revista do Centro de Estudos de Antropologia Social, Lissabon 2000. Carneiro, Edison; O Quilombo dos Palmares. Civilização Brasileira. Rio de Janeiro 1966 (klassinen historiallinen tutkielma Palmareksesta). Funari, Pedro Paulo A.; Heterogeneidade E Conflito Na Interpretação Do Quilombo Dos Palmares. Revista de História Regional Vol. 6 - nº 1 - Verão 2001 (uutta arkeologista tutkimusta). Fryer, Peter; Rhythms of Resistance: African Musical Heritage in Brazil. Gilroy, Paul; The Black Atlantic. Price, Richard; Maroons: Rebel Slaves in the Americas. |
 |
 |
 |
 |
 |
 |