Autoritarismi vs. anarkismi, vielä kerran

Noora Kettunen


Silloin, kun oma ideologia ei ole varsinaisesti muodissa tai sitä halutaan muuten vain suojella kritiikiltä, on kiva leikkiä ideologiatonta. Jollain lailla joku voi vielä uskoa, että taloustieteen opettaja tai peruskoulun opetussuunnitelma olisi poliittisesti neutraali, mutta kun poliittisessa liikkeessä toimii ihmisiä, jotka ovat ideologioistaan hiljaa ja dissaavat muita ismeilystä, pitäisi hälytyskellojen alkaa soida. Postmodernismi meni jo.

Autoritarismista

Vanhakantaiset marxisti-leninistit uskovat, että vain koulutettu etujoukko on kykenevä tekemään yhteiskunnallisen vallankumouksen. Jotta teknokraattiset suunnitelmat täydellisen yhteiskunnan rakentamiseksi eivät menisi mönkään, pitää amatöörivallankumoukselliset uudelleenkouluttaa tai vaimentaa. Kurittomat anarkistit ovat ongelma, koska heillä on tapana toimia mikroyhteisöjen ja yksilöiden tarpeista käsin. He eivät tarkastele yhteiskuntaa ylhäältäpäin. Heille maailma ei ole kokonaisuus, jossa jokaisen on toteutettava teknokraattien suunnittelemaa tehtävää. Alhaalta päin lähtevä muutos on ongelma ylhäältä suunnitellulle paratiisille.

Autoritaariseen ajatteluun kuuluu etujoukon vallan oikeuttaminen, koska sen katsotaan ajavan yhteistä etua. Tämän vallan nimissä on oikeutettua kusettaa muita. Leninin ja bolševikkien retoriikka oli varsin anarkistista ennen Lokakuun vallankumousta. ”Kaikki valta neuvostoille” kuulosti lupaavalta. Työläiset saatiin liikkeen taakse, koska he uskoivat, että vallankumous toisi demokratiaa. Vasta vallankaappauksen jälkeen anarkistit ja muut kansanvallasta haaveilleet saivat karvaasti kokea, mitä proletariaatin diktatuuri käytännössä merkitsee. Espanjan vallankumouksen päätepisteenä voidaan pitää hetkeä, jolloin Stalin käski liittolaisensa eliminoimaan anarkistit ja trotskilaiset tasavaltalaisten armeijasta. Neukut sanoivat, etteivät lähetä joukkoja fasismin vastaiseen taisteluun ennen kuin anarkistit on eliminoitu. Ennemmin Franco kuin kansanvalta.

Historiasta nykyhetkeen

Lenin on taas in. 1970-luvulla SKP imi itseensä suurimman osan vasemmistoradikaaleista. Neuvostoliiton tuki SKP:lle piti huolen siitä, ettei Suomessa päässyt syntymään vapaudellista vallankumouksellista liikettä, toisin kuin muissa länsimaissa. Kunnon (autoritaari)kommarin silmissä anarkistit ovat kapinallisuudessaan viime kädessä suurimpia uhkia vallankumoukselle. (Leninin näkemyksissäkin on tietty logiikkansa.)

Samansuuntaista anarkofobiaa on helppo haistaa joissakin puna-viherpiireissä, vaikka vihamielisyyttä ehkä pyritäänkin taktisista syistä pitämään pinnan alla. Vasta, kun joku esittää kritiikkiä vallankumouksellista puoluetoimintaa vastaan, nousee poru, jota jostain syystä ei osata tai haluta järkevästi argumentoida. Tätä ei pidä tulkita niin, että väittäisin jokaista anarkisteja kritisoivaa leninistiksi, on vain hyvä tietää, että heitäkin on. Ja sitä ajattelua yritän hieman avata.

Leninismin perintö kulkee kahta kautta, veressä ja elävässä kulttuurissa. Suuri osa 2000-luvun vasemmistolaisista toimijoista on vanhojen taistolaisten lapsia. Anarkistiksi ryhtyminen vaatisi isänmurhaa. Osa hylkää vanhempiensa ideologian, mutta suurin osa ei. Toisekseen vanhoja leninistejä toimii edelleen monissa liikkeissä ja järjestöissä, eläkeikä tuo lisää aikaa toimintaan, ja työuran jälkeen on hyvä jatkaa siitä, mihin kolmekymmentä vuotta sitten jäätiin. Eipä siis ihme, että autoritaari-marxismi on Suomessa voimissaan ja niin vahvasti, että autonomisen liikkeen on edelleen lähes mahdotonta saada minkäänlaista jalansijaa.

Yhteinen taistelu?

Kuinka kammoksuen haamuun tulisi suhtautua? En kannata täydellistä eristäytymistä. Monissa kamppailuissa pääomaa vastaan on käytännöllistä liittoutua. Voin taistella ydinvoimaa vastaan yhtä hyvin keskustanuoren kuin leninistinkin kanssa. Tosin en ylläty yhtään siinä vaiheessa, kun kommunistitoverini haluaa kaivaa punalipun esiin ja toivoo, että kansanliikkeestä ohjattaisiin kommunistista vallankumousta tukeva liike. Paikallisen kamppailun itseisarvo unohtuu, ja tärkeimmäksi arvoksi jää, kuinka hyvin sen kautta saadaan mobilisoitua ihmisiä oman vallankumousstrategian taakse.

Opiskelijaliikkeessä ei ole merkitystä sillä, tuleeko lukukausimaksuja, vaan sillä, kuinka monta uutta jäsentä saadaan puolueeseen tai vähintään kannattamaan sitä ulkopuolelta. ”Päämäärä pyhittää keinot” -ajatteluun uskovien kanssa joutuu väkisinkin olemaan vähän varuillaan. Jos ideologiaan kuuluu kusetus, on vähän sinisilmäistä olla arvailematta, mihin milloinkin oikeasti pyritään.

Silti, tunnen monia mukavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka uskovat sosialistisen valtion olevan parasta ihmiskunnalle ja maapallolle. Meillä on vain erilainen näkemys ihmisten kyvystä organisoitua ilman yläpuolista elintä sekä demokratiasta ja avoimuudesta itseisarvoina. Voin keskustella, olla ystävä ja jossain kampanjoissa toimia yhdessä näiden ihmisten kanssa. Mutta kun haluan rakentaa autonomista tilaa, jonka tarkoituksena on vahvistaa vapaata toimintaa ja alhaalta päin organisoitumista, en osaisi kuvitella, miten autoritarismia ajava organisaatio voisi edistää sitä valjastamatta toimijoiden energiaa samalla omaan käyttöönsä.

2000-luvun sosialismi – autonomiaa ja horisontalismia?

Suomalainen autonomi-marxismi taisi sammahtaa muutama vuosi sitten, kun liike päätti panostaa virallisten organisaatioiden haltuunottoon. Sillä saralla liike on edistynyt. Mutta silloin, kun marxistit keskittyvät kamppailuun ottamalla haltuun virallisia organisaatioita, he eivät ole autonomeja, jotka rakentavat vallankumousta alhaalta päin, vaan noudattavat hyvin perinteistä leninististä strategiaa. Se voi olla tehokas strategia, mutta siinä ei ole mitään uutta. Taktiikka ei myöskään ole puhtaasti sama, jota radikaalit autonomiset liikkeet ovat muutamissa muissa maissa käyttäneet: tarkoitus ei ole pelkästään saada omalle liikkeelle poliittista tukea muutaman tehokkaan luottopoliitikon voimin. Siihen riittäisi vähemmänkin. Toisille tarkoitus on saada puolueen kautta valtiovalta haltuun.

Kansalaisjärjestöt valtaamalla saadaan helposti laaja tuki omalle politiikalle, ja voidaan näyttäytyä kansanliikkeenä. Viimeksi järjestöjä vallattiin aggressiivisesti 70-luvulla, nyt on käynnissä uusi aalto. Jos utopia toteutuisi, kansalaisyhteiskunta olisi tiukasti sidottu vallankumouspuolueen agendaan. Valtiokoneistosta vapaita järjestöjä ei enää olisi. Näin on yleensäkin sosialistisissa valtioissa, eikä edes Bolivia ole tästä poikkeus. Vaikka maa voi ulkopuolelta näyttää järjestöjen hallitsemalta, löytää pienen tarkkailun jälkeen kaikkien vaikutusvaltaisten organisaatioiden johdosta valtapuolueen väkeä. Samoin Venezuelasta kantautuu huhuja, että järjestöjen vapaus edellyttää lojaliteettia maan johdolle. Edelleenkin sosialismia rakentavan maan ongelma on anarkistit, jotka helposti sotkevat suuremman suunnitelman. ”Horisontalismin” raja kulkee käsi kädessä valtioon kohdistuvan lojaliteetin kanssa.

Niin kauan kuin puhutaan puhtaasti antikapitalismista, on helppoa rakentaa laajoja koalitioita. Olen edelleen sitä mieltä, että näitäkin koalitioita tarvitaan. Samalla tarjoutuu tilaisuus keskustella syvemmistä ideologioista, mikä on hyvä asia. Silloin, kun keskustelu on rehellistä arvojen puntarointia, pidän siitä. Kun keskustelu on hyväksikäyttöön tähtäävää mielistelyä, jossa todelliset motiivit jätetään piiloon, se on kuvottavaa.

Ikävintä on se, että petetyille tulee usein olo, etteivät he halua olla enää missään tekemisissä tuntemattomien kanssa, mikä johtaa helposti siihen lahkolaisuudeksi tulkittuun vetäytymiseen. Kun ei enää tiedä kehen luottaa, on varminta olla luottamatta kehenkään.

Nykyinen yhteiskuntajärjestys tulee melko varmasti muuttumaan, kaatumaan omaan mahdottomuuteensa. Iso kysymys on: mitä sen jälkeen? Anarkistina toivon valtioiden ja pääoman vallan hajoavan itsehallinnollisille yhteisöille. Yhteisölähtöinen talous ja hallinnointi eivät ole mahdottomuuksia. En näe mitään tarvetta valtioille, vaan päinvastoin näen ne vaarallisina valtakeskittyminä, joissa valtaa pitävien intresseistä tulee muiden intressejä tärkeämpiä, ja jatkuva epätasapaino luo riistoa aina jossain. Sillä ei ole oikeastaan paljoakaan väliä, kuka on huipulla teknokraattina pitämässä miljoonien ihmisten elämää harrasteenaan – missä aina silloin tällöin sattuu pieniä mokia. Mitä tarkempi visio, sitä totalitaarisempaa valtaa valtion täytyy ylläpitää.

Anarkisteja on haukuttu päämäärättömyydestä ja strategian puutteesta, etenkin marxistien riveistä. Tämä kritiikki on mielestäni osittain aiheellista. Tietenkin on helpompi luoda organisaatio, jonka tarkoituksena on ottaa valtiovalta haltuun, kuin luoda strategia siitä, miten itsenäiset yhteisöt saataisiin järjestäytymään horisontaalisesti ja vapauttamaan itsensä valtiovallasta ja kapitalismista. Syvällisempi muutos vaatii monimutkaisempaa ja moniulotteisempaa työtä.

Ehkä anarkistisen vallankumouksen haasteellisuudesta johtuukin se, ettei moni anarkisti rohkene lähteä edes visioimaan, minkälaiset strategiat voisivat viedä oikeaan suuntaan. Tyydytään atomistisuuteen, jossa keskitytään itselle läheisimpään tapaan tehdä vallankumousta ja toivotaan, että muuallakin tehdään jotain. Tulevaisuus näyttää. Ehkä olemmekin pidemmällä kuin kukaan ymmärtää, mutta ainakin itsen ja ehkä muidenkin motivoimiseksi olisi hyvä, jos uskallettaisiin ottaa härkää sarvista ja keskityttäisiin miettimään strategioita nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja käytännönläheisemmin. Uskallettaisiin miettiä, miten viedä maailmaa kohti autonomiaa vuonna 2011.

Lähteitä netissä

Tuoreita ajatuksia vasemmistolaisessa Megafoni-julkaisussa: www.megafoni.org/leninismin-aave

Marx-seuran puhe anarkismista 2000-luvun alussa: www.marx-seura.kaapeli.fi/archive/bakunin.htm

Rolling Thunder #1 (2005), ”The Secret Lives of Cab Drivers – Nestor Makhno and Anarchy in the Ukraine”. thecloud.crimethinc.com/pdfs/rolling_thunder_1.pdf

V. I. Lenin, Socialism and Anarchism vuodelta 1905. www.marxists.org/archive/lenin/works/1905/nov/24.htm

Artikkeli aiheesta a-näkökulmasta: libcom.org/library/marx-bakunin-question-authoritarianism

Venezuelalaisten anarkistien haastattelu chavezismista: libcom.org/library/refuting-deaf-chavism-anarchism-venezuela

Tarkempaa kritiikkiä 2000-luvun sosialismista: James Petras, www.globalresearch.ca/index.php?context=va&aid=8083

Autonomilähtöisen ilmastoliikkeen pohdintaa Moralesin sosialismista: spaceformovement.wordpress.com

Painettuna

Marx & Engels & Lenin, Anarchism and Anarcho-Syndicalism.