Väärinajattelua vaalien alla – anarkistit ja äänestäminen

J. Mäkilä

Vaalien lähestyessä mediasta välittyvä puolueiden ja poliitikkojen propagointi vain kiihtyy. Väsymätöntä ääntenkalastelua, syyttelyä ja saivartelua, lupauksia sekä latteuksia. Kaikkea on tarjolla ja kaikille tarjotaan. Se, mikä tekee vaalisirkuksesta allekirjoittaneelle, jo kolmella eri vuosikymmenellä toimineelle anarkistille mielenkiintoista, on omien tovereiden ja muidenkin anarkoilijoiden keskinäiset spekulaatiot vaaleihin osallistumisesta. Täkäläisen anarkistiliikkeen tarjoama anti valtiolle vaihtoehtoisten elämisen muotojen esille tuomisessa tuntuu vain vähenevän vaaleista toiseen. Aina vain harvemmassa ovat ne lehtikirjoitukset ja agitaatiot toisenlaisen, vallattoman, olemisen puolesta. Samassa suhteessa kun liikkeemme etääntyy yhä kauemmas näistä anarkistisen ideologian peruskysymyksistä, kuulee niiden tovereiden kasvavasta joukosta, jotka ovat päättäneet antaa äänensä jollekin ehdokkaalle tai puolueelle, kuka milläkin verukkeella.

Ja hyviä syitähän aina löytyy: on ydinvoimakysymystä, turkistarhausta ja oikeiston vaaraa, muun muassa. Aiemmin tuli asiaan viitattua kintaalla. Ne harvat, jotka jostain käsittämättömästä syystä tunsivat tarvetta sanoa itseään anarkisteiksi ja silti äänestivät vaaleissa, olivat vain erikoistapauksia, säännön vahvistavia poikkeuksia. Tällä kertaa asia on kuitenkin pakko nostaa pöydälle, kun muutamat pitkän linjan anarkistit eivät enää pysy lestissään.

Aloitetaan perustavanlaatuisesta ongelmasta koskien anarkismin ja äänestämisen ristiriitaa: vallan legitimiteetistä eli aivan perusasioista. Kun puhun vallan legitimiteetistä, tarkoitan sillä valtiollisen vallankäytön hyväksymistä. Tuo hyväksyntä tapahtuu, kun vallankäytön alaisuudessa olevat ihmiset sanoin tai teoin myöntävät itseensä kohdistuvan ylivallan oikeutuksen. Yksi tuollainen sääntöjen ja määräysten hyväksymiseksi tulkittava teko on vaaleissa äänestäminen. Toisaalta myös kapinoimattomuus voidaan tulkita tuollaiseksi eleeksi. Se on konkreettisella tasolla tapahtuvaa valtuuksien antamista valtiolle, ja myös kannanotto valtion vaihtoehtojen poissulkemiseen. Näin laitetaan toteen pahamaineinen ”kansanvalta”. Käytännössähän se toteutuu juuri näin; äänestämällä ihmiset, tai niin kutsutut kansalaiset, turvaavat valtion olemassaolon. Toisin sanoen kansanvalta ja edustuksellinen demokratia oikeutetaan sillä, että tarpeeksi moni ihminen äänestää, asettuu ehdolle ja hoitaa valtiollisia tehtäviä. Anarkistin näkökulmasta asiaa teoreettisemmalta kannalta tarkasteltaessa vallan legitimiteetti irtoaa konkretiasta, ja se asettuu enemmän yhteiskuntafilosofian kontekstiin. Siinä yhteydessä sanalla legitimiteetti tarkoitetaan poliittisen järjestyksen moraalista hyväksyttävyyttä eli lakien ja (pakko)vallan moraalista oikeutusta.

Niin tai näin, sellainen ei käy yksiin anarkismin kanssa. Oli lähestymistapa filosofinen tai käytännöllinen, ei valtion valtakone jyllää, elleivät ihmiset anna sille oikeutusta. Ja oikeutus tapahtuu pääosin äänilipun välityksellä. Valtiota ja ylivaltaa ei voi perustellusti vastustaa äänilippuja ruksimalla.

”Vaikuttamiskeinojemme on oltava linjassa haluamamme pidemmän aikavälin muutoksen kanssa”, kuten edesmennyt toveri Jaakkola asian totesi.

”Kansat saavat kiittää niistä monista poliittisista oikeuksista ja etuoikeuksista, joita me nykyään enemmän tai vähemmän nautimme, ei suinkaan hallitustensa hyvää tahtoa, vaan ainoastaan omaa voimaansa.”

Tarkasteltiinpa sata vuotta sitten tai viimeisimpien vaalien aikaan tapahtuneita asioita, voimme hyvin yhtyä toveri Emma Goldmanin tiiviiseen ilmaisuun, jossa hän esittää parlamentaarisen politiikan saavutuksia anarkisteille ja muutosliikkeille:

”Mitä parlamentarismin historia opettaa? Ei muuta kuin tappioita ja epäonnistumista.”

Vaatii aikamoista umpimielisyyttä ja lyhyttä muistia uskotella itselleen, että muutoksia parempaan saavutettaisiin vaaleilla. Kuinka kävi sosialisteille, kun he menivät parlamentaariseen politiikkaan? Terä katosi koko touhusta. Toki voidaan väittää, että työläisten olot ovat parantuneet sadassa vuodessa, mutta kysykäämme kenen vaikutuksesta, ja oliko sillä loppujen lopuksi väliä kuka päättäjien pallilla istui?

Teoksessaan Anarkosyndikalismi Rudolf Rocker kertoo, miten ja miksi työväestön parannukset todellisuudessa on saavutettu:

”...tärkeintä ei ole se, että hallitukset ovat päättäneet myöntää ihmisille tiettyjä oikeuksia, vaan se syy, miksi niiden täytyy näin tehdä.”

Tuolloin ei siis äänestetty jotakuta anarkistien edustajaa muuttamaan asioit politiikan kabinetteihin, vaan peräänantamattomalla taistelulla työläiset pakottivat hallitsijat myöntämään nuo edut. Näiden kahden toimintatavan välillä on perustavanlaatuinen ero, ja se muutosliikkeiden ihmisten tulisi muistaa, kun he alkavat harkita sellaisia kompromisseja kuin äänestäminen tai ideoilleen ”suotuisien” ehdokkaiden promotoiminen ja hännystely. Tärkeää on myös muistaa, miten sisäänrakentuneesti kompromissit ja tuuliviirimäinen mielipiteiden muuttuminen ovat aina kuuluneet valtiolliseen politiikkaan.

”Mikään ei ole sen korruptoivampaa kuin kompromissi. Yksi askel siihen suuntaan vaatii toisen, tekee sen tarpeelliseksi ja houkuttelevaksi ja valtaa lopulta voimalla, joka tekee vierivästä lumipallosta lumivyöryn.”

Aleksander Berkmanin kommentit sosialistien vehtaamisesta politiikan parissa ovat aivan yhtä ajankohtaisia nykyisessä Suomessa kuin julkaisuhetkellään viime vuosisadan Yhdysvalloissa:

” ...sillä tosiasiassa niin kutsuttu poliittinen ´toiminta´ on, sikäli kun työläisten asia ja todellinen edistys on kyseessä, paljon pahempaa kuin toimimattomuus. Politiikan ydinolemus on korruptiota, takinkääntämistä sekä ihanteiden ja rehellisyyden uhraamista menestyksen vuoksi. ”

Kuinka monta pettymystä muutosliikkeet ovatkaan puoluepolitiikan areenalla joutuneet kokemaan? Kuinka monta uudistusmieltä ja ajatusta on lamaannutettu politiikan kentällä? Voidaan myös pilkallisesti kysyä, montako ydinvoimalaa on suljettu sen jälkeen, kun Vihreät pääsivät politiikan leikkikentälle? Taisimme saada vain lisää reaktoreita ja ydinjätteiden säilömispaikat kaupan päällisiksi! Eikä enää ihmetyttäisi, vaikka saisimme rinnalle myös uraaninlouhintaa. Jos vihreät eivät syystä tai toisesta kelpaa esimerkiksi, voimme tarkastella vieläkin pahempia kompromisseja tehneitä eli demareita ja vasemmistopuolueita, ja niiden värikästä historiaa. Heidän valtakausinaan on sodittu työväestön mielipiteestä huolimatta, on ajettu liittojen ja järjestöjen aikaansaamat sosiaaliturvat ja muut mukavuudet alas. Puolueista riippumatta, niin oikealta kuin vasemmalta katsottuna, poliittiset ideat ovat vesittyneet. Parlamentarismi on prosessi, jossa poliittiseen kenttään tuodut muutospyrkimykset muuttuvat väistämättä latteiksi tai jopa vastakkaisiksi alkuperäiselle idealle. Järjestöt ja liikkeet ovat kovasti vääntäneet sen puolesta, että poliitikot tunnustaisivat ilmastonmuutoksen ja sisällyttäisivät sen pysäyttämisen osaksi poliittisia ohjelmia. Vaan kuinka kävikään? Koko kuvio muuttui isoksi päästökauppabisnekseksi ja teollisuudenalaksi. Myös murhe vallassa olevien puoluetaustan ja mielipiteiden merkityksistä osoittaa lähinnä ymmärtämättömyyttä siitä, miten valtiollinen politiikka toimii. Anarkisteille on yhdentekevää, onko lauteilla perussuomalaisten populistien vaiko vasemmistolaisten akateemikkojen komppania. Koska kukaan ei kyseenlaista koko rakennetta, on merkittävistä eroista puhuminen lähinnä saivartelua.

Olivat motivaatiomme ekologiset tai sosiaaliset, on selvää, ettei valtion kautta tapahtuva muutosten haku johda niihin tuloksiin, jotka ovat päämääriämme. Uraanin louhintaa Hälsinglandissa, Ruotsissa, ei pysäytetty vaalein. Ydinjätteiden kaatopaikkaa ei estetty syntymästä Ward Walleyhyn lobbaamalla, vaan tinkimättömällä suoralla toiminnalla. Poliitikot voivat kyllä myöhemmin kirjoittaa papereihinsa näitä kamppailuja tukevia lauseita ja vähän myöhemmin taas halutessaan muuttaa mielensä. Poliitikkojen peli ei kuitenkaan muuta suoran toiminnan todistusvoimaa. Jos kerran ”aktiivinen” kansalaisuus on demokratian yksi perusedellytyksistä, kuinka käy edustukselliselle demokratialle, kun sen perusinstituutioilta puuttuu oikeutus? Äänestämättömyys on mahdollisuus rikkoa ihmisiä alistava byrokraattinen järjestelmä. Valtio ei voi ennakolta varautua siihen vaaraan, mikä aiheutuu, kun ihmisten yhteiskunnallisen toiminnan luonne muuttuu perustavanlaatuisesti. Valta putoaa ruohonjuuritasolle ja hajoaa miljooniksi sirpaleiksi.

Lukuvinkki: Väärinajateltua: Brian Martin, ”Demokratiaa ilman vaaleja”