Ydinvoima ja valtio – hengenvaarallinen kaksikko

Tarna Kannisto

Kun etsitään syyllistä elämäämme uhkaaviin ympäristökatastrofeihin – pahimpana uhkana ilmastonmuutos – syyttävä sormi osoittaa yleensä jonnekin kapitalistisen talousjärjestelmän suuntaan. Ahneet yhtiöt lobbaavat ja lahjovat poliitikkoja sekä aivopesevät kuluttajia mainospropagandalla saaden maailman pyörimään pillinsä tahtiin luontoa, ihmisiä ja eläimiä riistäen. Ydinvoiman kriitikoille tämä selitys ei riitä. Perinteiset pahikset, kuten Maailmanpankki, nimittäin kieltäytyvät rahoittamasta ydinvoimalahankkeita, sillä niistä ei vapaan markkinatalouden puitteissa yksinkertaisesti pystytä nyhtämään voittoa. Myös Maailmanpankkia pienemmät pankit välttävät suoria investointeja ydinvoimaan.[1] Lisäksi kansa on Euroopassa erittäin vahvasti ydinvoimaa vastaan [2]. Silti ydinvoima on 2000-luvulla palannut taas poliittisille agendoille. Miten se on mahdollista vapaiden markkinoiden pyörittämässä maailmassa?

Valtiot ydinvoiman edistäjinä

Valtaosa uusista ydinreaktorihankkeista on keskivertoa autoritäärisempien hallitusten tilaamia. Yli kaksi kolmasosaa rakenteilla olevista ydinvoimaloista rakennetaan Kiinan, Intian, Venäjän ja Etelä-Korean kaltaisiin maihin. Energiatehokkuuden asiantuntija Amory Lovinsin mukaan ydinvoimaa voidaan rakentaa vain siten, että hallitukset tulevat mukaan ja myöntävät verovaroja reaktorien rakentamiseen. Kansalaisille ei anneta sananvaltaa voimalapäätöksissä.[3] Ydinvoimaa rakentavatkin vain joko valtiot tai sellaiset yhtiöt, joilla on pääsy näköjään pohjattomaan verokassaan. Tämä johtuu siitä, että ydinvoima on työläs ja kallis tapa tuottaa energiaa. Pelkästään polttoaineen tuotantoketju on monipolvinen, vaatii kuljetuksia maasta toiseen ja nielee paljon energiaa. Kaikki ehdotetut tavat säilöä ydinjätteitä ovat erittäin kalliita. Energiantuotantomuotona ydinvoima on raskastekoinen, eikä se helposti sopeudu muuttuviin olosuhteisiin. Vaikka jäteongelma jätettäisiin huomiotta, vaatii ydinvoiman käyttö hyvin pitkäaikaista sitoutumista, sillä reaktorien rakennus kestää kauan ja maksaa paljon.[4]

Ydinvoimainvestoijilla täytyykin olla takuut siitä, että valtiot korvaavat mahdolliset tappiot rakennuskustannusten tai polttoaineen hinnan noustessa. Valtioiden oletetaan kantavan perimmäinen vastuu laitosten sulkemisesta, purkamisesta, jätteen säilytyksestä ja onnettomuuksista johtuvista kustannuksista. Vakuutusyhtiöt ja vakuusrahastot pystyisivät korvaamaan vain häviävän pienen osan suurkatastrofin kustannuksista.[5] Ympäristöjournalisti Gerd Rosenkranzin mukaan rakentamis- ja investointipäätöksiä esimerkiksi Olkiluoto-3-reaktorista ei olisi voitu tehdä ilman Ranskan ja Suomen valtioiden myöntämää taloudellista takausta [6].

Ydinvoimayhtiön omistaakin yleensä valtio. Esimerkiksi Kanadan viidestä ydinvoimalasta yksityisessä omistuksessa on vain Bruce Nuclear Generating Station, jota hallinnoiva yhtiö on pääosin työntekijöidensä ja ammattiyhdistyksen omistama [7]. Suomessa ydinvoimayhtiöiden suurimpia osakkeenomistajia ovat valtio, metsäyhtiöt (entisiä valtionyhtiöitä), kunnat, eläkevakuutusyhtiöt, suuret teollisuusyritykset (monet entisiä valtionyhtiöitä) sekä suurimmat kaupan- ja elintarvikealan yritykset [8]. Amory Lovinsin mukaan ydinvoimayhtiöt voivat olla kannattavia vapailla markkinoilla vain, jos kansalaiset painostetaan tukemaan ydinvoimaa verovaroin.[9]

Ydinideologia

Ydinvoiman esiinmarssi liittyy jatkuvan kasvun ideologiaan ja teknologiauskoon. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa kaikki yhteiskuntaluokat ja eturyhmät hyväksyivät kasvuideologian. Taloudellisen kasvun mukanaan tuoma hyvinvointi vaati energiaa, ja ydinvoiman luotettiin ratkaisevan tulevaisuuden energiaongelmat. Siksi ydinvoiman uskottiin olevan kaikkien etu [10]. Ajateltiin, että tulevaisuudessa kehitettävä teknologia ratkaisee aikanaan jäteongelman [11]. Ydinvoimaa ajoi Suomessa ensi alkuun teknologinen eliitti [12]. Yhtenä ideologisena perusteluna energiantuotannon keskittämiselle voidaan pitää sitäkin, että monet edelleen mieltävät ydinvoimalan olevan tehokkaampi tapa tuottaa sähköä kuin useat paljon pienitehoisemmat voimalat.

Aluksi ydinvoimaa vastustettiin sen vuoksi, että ydinvoiman käyttö lisää valtion sisäistä kontrollia [13]. Ensimmäiset ydinreaktorit rakennettiin tuottamaan materiaalia ydinpommiin. Ajatus atomin kesyttämisestä rauhanajan tarkoituksiin syntyi maailman tuhoisimman aseen kehittelyn ohessa. Sodan jälkeen ydinvoiman ”rauhanomainen” käyttö toimi erinomaisena verukkeena tuottaa ydinasemateriaalia. Koska ydinvoimaloiden polttoainetta ja uraanipommin materiaalia tuotetaan samalla rikastusmenetelmällä ja ydinreaktorissa syntyviä voimakkaasti radioaktiivisia aineita voidaan käyttää monenlaisissa joukkotuhoaseissa, vaatii ydinteollisuuden olemassaolo tarkkaa vartiointia [14]. Yhdysvalloissa ydinvoimaloiden vartioinnista vastaa suurelta osin armeija. Aseistettuja turvamiehiä on useita kymmeniä laitosta kohden [15].

Ydinvoima lisää tarvetta ja mahdollisuuksia keskittää valtaa. Ydinvoima keskittää energiantuotannon yhdelle voimalapaikkakunnalle ja tekee hajautetun energiantuotannon kannattamattomaksi. Energiaomavaraiset alueet olisivat paljon riippumattomampia keskushallinnosta ja sen kyvystä turvata energiantuotannon toimivuus. Ydinvoimalan rakentaminen ja ylläpito vaativat huomattavasti enemmän erikoiskoulutusta kuin esimerkiksi tuuli- tai pellettivoimala. Ydinvoimala-asiantuntijoille kertyy paljon valtaa, jota muiden on vaikea kyseenalaistaa.

Kun ydinvoimaa rakennettiin puolustusmäärärahoin, ei hinnalla ollut merkitystä. Nykyään ydinaseita löytyy jo joka lähtöön, joten realiteetteja vastustavan politiikan ei luulisi jatkuvan loputtomiin. Valtioiden ei olisi mikään pakko edistää ydinvoiman käyttöä (ainakaan niiden, joilla ei ole atomivoiman suhteen militaristisia intressejä). Miksi näin kuitenkin tehdään? Spekulaatioiden pohjaksi käy hyvin Suomen esimerkki, sillä Suomi oli ensimmäinen länsimainen maa, joka päätti rakentaa lisää ydinvoimaa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen.

Ydin-Suomi

Vuonna 2002 Suomen eduskunta teki periaatepäätöksen uuden – viidennen – ydinreaktorin rakentamisen puoltamisesta. Tuolloin muut länsimaat olivat jo luopumassa ydinenergian käytöstä [16]. Vuonna 2010 eduskunnan tekemiä myönteisiä periaatepäätöksiä tipahti kaksi lisää – kansalaisten enemmistön näkemyksen vastaisesti [17]. Viimeisimmät periaatepäätökset runnottiin läpi ennätysmäisessä tahdissa, mikä herättää epäilyksiä voimakkaista poliittisista taustavoimista [18]. Valtioneuvoston eduskunnalle antamaa kahta reaktoria puoltavaa ehdotusta edelsi salamyhkäisyys, jopa suoranainen linssiin viilaaminen [19]. Silloinen pääministeri Mari Kiviniemi perusteli omaa ydinvoiman lisärakentamista puoltavaa kantaansa vuonna 2010 siten, että pohja näille päätöksille laskettiin jo vuonna 2002. Selvää on, että vuoden 2002 päätöstä oli valmisteltu jo jonkin aikaa. Jäljet johtavat siis vähintään 1990-luvulle, lamanjälkeiseen Suomeen, jolloin moni Suomen tulevaisuuteen liittyvä asia piti arvioida uudelleen.

Vuonna 1994 julkaistussa Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tulevaisuusraportissa hahmotellaan Suomelle kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta. Ydin-Suomi-skenaariossa Suomi ansaitsee rahaa ottamalla vastaan Keski-Euroopan jätteitä (ydinjätteet mukaan lukien) sekä sellaisia teollisuudenaloja, joita ei haluta muualle Eurooppaan. Näin voidaan tehdä, sillä Suomi on harvaan asuttu, maantieteellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti vakaa maa, jossa tuulet puhaltavat pääosin Keski-Euroopasta poispäin, ja täällä asuu korkeasti koulutettu, vastuuntuntoinen väestö.[20]

Raportin kirjoittajat eivät toivo ydin-Suomi-skenaarion toteutuvan. Kasvuideologiaan sitoutuneina he kuitenkin pitävät sitä jopa varteenotettavimpana vaihtoehtona sille, että parempaa tietotaito-Suomi-skenaariota ei kyetä toteuttamaan. Tieto-taito-Suomen toteutuminen vaatii heidän mukaansa johdonmukaisen poliittisen linjauksen ja konkreettisia toimenpiteitä, kuten vankkaa panostusta koulutukseen, ei suinkaan määrärahojen leikkauksia.[21] Suomessa tänä päivänä toteutettava elinkeino- ja maatalouspolitiikka (ydinvoima, kaivosteollisuus, GMO jne.) noudattelee pelottavalla tarkkuudella ydin-Suomi-skenaarion linjauksia. Ydinvoimaa on tuskin ajauduttu rakentamaan ikään kuin vahingossa, sillä kyse on suurista investoinneista ja pitkäaikaisista sitoumuksista. Tietystä näkökulmasta katsoen ydin-Suomi-skenaario näyttää taatusti houkuttelevalta: riskialttiissa bisneksissä pyörivät isot rahat.

Ydinvoimapäätösten taustalla kummittelevat varmasti sekä Suomessa vuosikymmeniä sitten tehdyt valtiojohtoiset päätökset että vielä isompien piirien tekemät linjaukset. Suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle on tyypillistä nk. korporatismi, eli valtiovetoisuus ja etujärjestöjen vankka asema [22]. Kun avainasemassa olevat etujärjestöt ovat nähneet ydinvoiman ”yhteiskunnan kokonaisedun” mukaisena, on sen edistämiseen löytynyt myös poliittinen valta ja varat. Nykyään taustalla voi vaikuttaa myös Euroopan Unionin toive päästä riippumattomaksi Venäjältä tuodusta energiasta. Monet EU-maat kokevat energiariippuvuuden Venäjästä erittäin hankalaksi asiaksi. Moskovan ja Brysselin välit ovat usein kireät [23]. Vaikka ydinvoima ei mitenkään turvaa energiaomavaraisuutta, se on ehkä mukana yhtenä keinona muiden joukossa – varsinkin kun jokin maa sitä suostuu rakentamaan.

On myös otettava huomioon, että ydinvoiman ja sen tuottamien ongelmien hallinnointi on keskittynyt muutamille yhtiöille. Ranskan valtion energiayhtiö EDF olisi pulassa ilman ydinvoimajätti Arevaa. Jos Areva menisi konkurssiin, kuten normaalissa markkinoiden tuoksinassa saattaisi tapahtua, katoaisi sen mukana tietotaito, jonka avulla ylläpidetään Ranskan lukuisia ydinvoimaloita ja jätteenkäsittelylaitoksia. Ranskassa on vuosikymmeniä sitouduttu ydinvoimaan, ja tänä päivänä 76 % sähköstä tuotetaan ydinvoimalla [24]. Tärkeytensä vuoksi talousvaikeuksissa kamppailevaa Arevaa tuetaan epätoivoisella vimmalla, ranskalaisten veroeuroin [25].

Monesta muusta maasta poiketen Suomessa vaaditaan eduskunnan antama myönteinen periaatepäätös ydinvoiman rakentamiselle. Suomessa tämä suostumus on kansallisessa konsensushengessä ehkä keskivertoa helpompi saada. Ydinvoiman kannattaminen tuskin hyödyttää suoraan montaakaan yksittäistä kansanedustajaa, mutta hallituksen näkemyksen kannattaminen voi olla hyväksi omalle poliittiselle uralle tai sen rahoitukselle. Talouselämän ja valtionhallinnon välinen yhteys ei sinänsä ole mikään uutinen: on aivan tyypillistä, että henkilöt seilaavat poliittisen eliitin ja talouselämän väliä. Koska ydinvoiman osalta ei tarvitse välittää markkinoiden heilahteluista (sillä viime kädessä veronmaksajat maksavat viulut), tarjoaa se teollisuudenalana turvatun, rahakkaan ja pitkäaikaisen elinkeinon monille.[26]

Vaikuttaa siltä, että ydinvoima tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden pumpata rahaa valtion kassasta yritysten ja yksilöiden tarpeisiin. Lisäksi se on keino ylläpitää keskittynyttä valta- ja kontrollijärjestelmää. Miksi tämän kaltaisesta raha- ja valtasammosta halutaan eroon?

Utopian loppusijoitushauta?

Ydinvoiman olemassaolo kaventaa elämisen tilaa ja mahdollisuuksia moninaisiin elämäntapoihin, sillä ydinvoima ylläpitää (väki)vallan ja asiantuntijuuden keskittämisen tarvetta hamaan tulevaisuuteen. Voimakkaan radioaktiivisia materiaaleja voidaan käyttää kiristyksen välineenä etujen tai vallan haalimiseksi (oli kiristäjänä sitten keskusvalta tai jokin muu terroristiryhmä). Harva haluaa asua ydinvoiman määrittämässä yhteiskunnassa.

Amory Lovins uskoo siihen, että ydinvoiman kalleus ja epäkäytännöllisyys ajaa sen pois markkinoilta ja sitä kautta poliittisista agendoista [27]. Markkinalogiikan painottaminen varmasti heikentäisi ydinvoiman asemaa, sillä ydinvoima ei ole vapailla markkinoilla taloudellisesti kannattavaa. Markkinamekanismeihin perustuva ympäristöongelmien säätely taas voi aiheuttaa muunlaista katastrofaalista ympäristötuhoa. Esimerkiksi markkinaperusteinen hiilikauppa voi kiihdyttää metsämonokulttuurien istutusta ja arvokkaiden biotooppien katoamista. On toisaalta vaikea kuvitella, kuinka täysin valtioista vapaa markkinatalous ylipäätään toimisi, sillä markkinatalous edellyttää lukuisia sopimuksia valtioiden välillä [28]. Viime aikoina on myös jälleen nähty, että maiden hallitukset pelastavat veronmaksajien rahoilla rahatalouden tärkeitä toimijoita, kuten pankkeja. Kyse ei siis ole varsinaisesti vastakkaisista voimista, vaan suuryritykset ja valtiot jakavat hyvin pitkälle samanlaisen arvomaailman. Ne pyrkivät markkinaosuuden, vallan ja taloudellisen hyödyn maksimointiin suurimpien osakkeenomistajiensa hyväksi.

On niinkin, että jos hallituksilta vaaditaan toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, voi ydinvoimateollisuuden asema vahvistua sen valtiokytköksen ansiosta. Ilmastopuhe antaa hallituksille erinomaisen tekosyyn elvyttää hiipuvia valtionyhtiöitä. Kun ydinvoima nähdään ratkaisuna ilmastonmuutokseen, on mahdollista perustella sen kallis hinta veronmaksajille ja kuluttajille. On nimittäin väitetty, että on suorastaan itsekästä olla maksamatta ydinenergiasta sen vaatimaa hintaa, jos ilmastonmuutos vaatii lisäydinvoiman käyttöönottoa [29]. Kiinnostavaa myös on, että ydinvoimaa kannattavat usein sellaiset poliitikot, jotka muutoin vastustavat verojen nostamista ja tulonsiirtoja esimerkiksi vähävaraisten hyväksi. Suomessa puolueista ydinvoimaa kannattaa yksimielisimmin kokoomus.

Ydinvoima tarjoaakin malliesimerkin valtion ja markkinatalouden välisestä kytkennästä (valtion toiminnasta suuryrityksenä) ja edustuksellisen demokratian käyttämisestä pelivälineenä valtionyritysten etujen ajamiseksi [26]. Ydinvoiman suhteen meidän on turha toivoa muutosta nykyisen poliittisen järjestelmän sisältä päin, eikä valtiokytkennän vuoksi kapitalistisen talousjärjestelmän muuntuminen tai romahtaminen välttämättä hetkauta ydinvoiman asemaa. Suomessa on perinteisesti luotettu valtion tunnustamien kansalaisjärjestöjen kykyyn toimia ydinvoimanvastustajien etujärjestöinä. Valitettavasti korporatistisessa järjestelmässä nimenomaan valtio vetelee naruista, aina omien intressiensä sekä etujärjestöjen keskinäisen valta-aseman mukaisesti. Kansalaisjärjestöt eivät kuitenkaan ikinä voi saavuttaa etulyöntiasemaa teollisuuden etujärjestöistä, joten niiden tehtäväksi uhkaa jäädä kansalaisten protestin kanavointi harmittomaan muotoon.

Onkin monesta syystä tärkeää, että kansalaistoiminta saa uusia muotoja Suomessa ja muualla. Ydinvoimaa vastustettaessa ei vastusteta ”vain” ydinvoiman aiheuttamaa ympäristötuhoa, vaikka se onkin keskeinen syy perustella ydinvoiman haitallisuutta. Ydinvoiman lisärakentamisen vastustaminen juuri nyt on tärkeää, sillä jokainen uusi ydinreaktori, uraanikaivos ja ydinjätehauta vähentää vaikutusmahdollisuuksiamme ja siirtää paremman tulevaisuuden yhä kauemmas ulottuviltamme. Ydinjätteiden olemassaolo vaatii teknologiakoneiston ja keskitetyn hallintojärjestelmän ylläpitoa. Se antaa suuren vallan sille, joka väittää voivansa hallinnoida näitä jätteitä. Ydinvoimaa vastustamalla sitä vastoin vaaditaan myös suurempaa itsemääräämisoikeutta itselle ja vastustetaan valtion ylivaltaa sekä sen toimintaa kapitalistisilla markkinoilla. Yhdessä toimimalla ja sosiaalisia verkostoja luomalla – esimerkiksi ydinvoiman vastustamisen merkeissä – tulevaisuus rakentuu jo nykyhetkessä.

Viitteet

[1] Maailmanpankki (World Bank 1999, 38): ”There are two crucial considerations -economic and safety involved in any decision to finance nuclear plants directly. The economic case is clear: under present cost structures, the Bank would not finance new plants because they are uneconomic. In the unlikely event that nuclear plants become economic, the Bank would not finance them [...].” Lisäksi Beranek & Schücking 2010, sivut 4 ja 8. Ks. myös mm. ”Kärnkraft är ingen god affär” (Hufvudstadsbladet 18.8.2009).

[2] Italiassa 60 %, Espanjassa 63 % ja Saksassa 77 % vastustaa ydinvoiman lisärakentamista, Britanniassa ja Ranskassa ydinvoimakielteiset ja -myönteiset kannat menevät tasan. Ks. content.usatoday.com/communities/greenhouse/post/2010/10/harris-poll-support-wind-farms/1.

[3] ”[...] virtually all nuclear orders come from authoritarian governments (or at least ones that allow scant public influence on energy choices) […] nuclear power requires governments to mandate that it be built at public expense and without effective public participation – excluding by fiat, or crowding out by political allocation of huge capital sums, the competitors that otherwise flourish in a free market and a free society.” Lovins 2010, s. 7.

[4] Ks. esim. Rosenkranz 2010, s. 6.

[5] Rosenkranz 2010, s. 35.

[6] ”One thing is clear: without state support, a different decision would also have been made about the Finnish reactor. In this case, support came from both the builders’ and purchaser’s countries. Nuclear energy is evidently only competitive when it receives considerable subsidies, or in countries where nuclear technology is more or less anchored in state doctrine, and consequently where costs play a subordinate role.” Rosenkranz 2010, s. 35.

[7] www.nuclearbanks.org/#/nuclear%20companies; en.wikipedia.org/wiki/List_of_Canadian_nuclear_facilities.

[8] www.fennovoima.fi/fennovoima/omistajat; www.fortum.fi → Fortum yrityksenä → sijoittajat → osaketietoa → suurimmat osakkeenomistajat; www.tvo.fi/www/page/151; investors.upm-kymmene.com/fi/topfifty.cfm

[9] Lovins 2010, s. 9.

[10] Sänkiaho & Rantala 1988, s. 40–41.

[11] Sänkiaho & Rantala 1988, s. 81.

[12] Sänkiaho & Rantala 1987, s. 17, 36.

[13] Sänkiaho & Rantala 1988, s. 38.

[14] Sänkiaho & Rantala 1988, s. 38.

[15] Yhdysvaltain kongressin tutkimuspalvelun (CRS) raportin ”Nuclear Power Plants: Vulnerability to Terrorist Attack” (päivitetty 4.4.2005) mukaan laitosta kohden on 75 turvamiestä ja laitosten yhteyteen on sijoitettu mm. ilmatorjuntaohjuksia ja -tykkejä.

[16] Luvan saanut reaktori on surullisenkuuluisa Olkiluoto-3 (OL-3), joka näillä näkymin otetaan käyttöön v. 2013, yli kymmenen vuotta periaatepäätöksen jälkeen, monta vuotta alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Ks. www.tvo.fi/www/page/3508.

[17] Ylen Taloustutkimus Oy:llä maaliskuussa 2010 teettämän tutkimuksen mukaan 55 % suomalaisista vastustaa lisäydinvoiman rakentamista. Naisten ja miesten väliset mielipide-erot ovat huomattavat. Naisista vastustaa 65 % ja miehistä 38 %. Naisista lisäydinvoimaa kannattaa 19 % ja miehistä 50 %. Tutkimuksesta uutisoi Yle 29.3.2010: www.yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/03/suomalaiset_ovat_yha_nihkeita_uusille_ydinreaktoreille_1566582.html.

[18] Äänestyksen valmistelut jäivät erittäin lyhyiksi. On äärimmäisen harvinaista, että eduskunta kokoontuu heinäkuussa. Lisäksi valmisteluja ympäröivät erilaiset jääviyskohut. Yle uutisoi ydinvoimapäättäjien yhteyksistä ydinvoimayhtiöihin 28.4.2010: www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Yle+Ydinvoimaluvista+päättävillä+yhteyksiä+ydinvoimayhtiöihin/1135256458615. Oikeuskansleri totesi lupapäätöksen valmistelijan esteelliseksi. Yle uutisoi 16.6.2010: www.hs.fi/talous/artikkeli/Oikeuskansleri+Lisäydinvoiman+lupapäätöksen+valmistelija+jäävi/1135257614001. Näillä seikoilla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, vaan eduskunta äänesti ydinvoimaluvista 1.7.2010.

[19] Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen ilmoitti tehdyn ehdotuksen jälkeen ainoastaan vitsailleensa, kun hän oli aiemmin kertonut vastustavansa ydinvoiman lisärakentamista. Asiasta uutisoi mm. Kaleva 23.4.2010: www.kaleva.fi/uutiset/pekkarinen-nolla-ydinvoimalaa-oli-tsoukki/850908.

[20] Eloranta ym. 1994, s. 46–54.

[21] Eloranta ym. 1994, s. 55–54, 43–44, 46–47.

[22] Suomalainen poliittinen järjestelmä on korporatistinen, ja hallintoelimillä on paljon valtaa ohi lainsäädäntöelinten (ks. esim. Sänkiaho & Rantala 1988, s. 39–40). Korporatistisesta järjestelmästä ei turhaan käytetä myös nimitystä ”sopimus- tai yhteisymmärrysdemokratia”, jossa kansanedustuslaitos toimii lähinnä etujärjestöjen ja valtionhallinnon kumileimasimena. Myös Neuvostoliiton perintö vaikuttaa ainakin Suvi-Anne Siimeksen mukaan edelleen suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa: aitoa keskustelua vaihtoehdoista ei synny, vaan asiat ”sovitaan” suljettujen ovien takana erilaisissa komiteoissa ennen kuin niistä on virallisesti tehty päätöstä (ks. esim. Siimes 2002, s. 22, 30–31, 67). Suomalaisen korporatistisen poliittisen järjestelmän historiallisia ja ideologisia taustoja valotettiin Väärinajattelijan numerossa 4 (2010).

[23] Sitra, Alfred Herrhausen Society ja Deutsche Bank järjestivät Suomenlinnassa 26–28.9.2007 eurooppalaisen energiakonferenssin. Ydinvoima on useaan otteeseen esillä konferenssin loppuraportissa. Seminaarissa puhunut toimitusjohtaja Mikael Lilius Loviisan ydinvoimalaa hallinnoivasta Fortumista vakuutti yhtiönsä haluavan Euroopan energiamarkkinoille. Fortum havittelee lisää reaktoreita, vaikka vuonna 2010 ei (vielä) lupaa saanut. (Sitra 2007, sivut 6 ja 8.) Eurooppalaisten ympäristöjärjestöjen ”Nuclear banks – no thanks!” -kampanja listaa Deutsche Bankin kymmenen pahimman ydinvoimaa lainoittavan pankin joukkoon: nuclearbanks.org/#/home.

[24] Amory Lovinsin mukaan Ranska on erinomainen esimerkki valtion mandaatilla tuotetusta ydinvoimasta (Lovins 2010, s. 7). Ranskan ydinvoimatilanne: Schneider ym. 2009, s. 101.

[25] Areva toimii lähes kaikilla ydinvoimateollisuuden aloilla uraanikaivostoiminta mukaanlukien, ks. www.areva.com. Greenpeace ylläpitää Olkiluoto-laskuria, josta näkee OL-3:n hinnannousun: weblog.greenpeace.org/nuclear-reaction/2009/12/nuclear_news_democrats_change.html. Tappion maksavat lähinnä ranskalaiset veronmaksajat.

[26] Julkishallinto on vuosikymmeniä sitoutunut ydinvoiman tuotantoon mm. kouluttamalla ydinvoimaan erikoistuneita asiantuntijoita. Ammattiyhdistysliikkeestä löytyy edelleen paljon ydinvoiman kannattajia, sillä sen nähdään pitävän suomalaista teollisuustuotantoa pystyssä. Suomalaiset metsäyhtiöt ovat siirtäneet kannattamattoman kotimaisen paperintuotannon ulkomaille, ja Suomessa ne panostavat energiantuotantoon. Useat kunnat ja isot keskus- ja osuusliikkeet on saatu eurooppalaisia kilpailusäännöksiä uhmaten mukaan ydinvoiman tuotantoon: esimerkiksi Fennovoiman osakkaat saavat ostaa sähköä omakustannehinnoin. Tämä ei ehkä ole eurooppalaisen kilpailulainsäädännön mukaista. Europarlamentaarikot Satu Hassi ja Heidi Hautala jättivät tästä nk. Mankala-mallista kirjallisen kysymyksen EU:n kilpailukomissaarille vuonna 2010 (Helsingin Sanomat 23.6.2010). Fennovoiman osakkaat: ks. www.fennovoima.fi/fennovoima/omistajat ja www.sateilevaajoulua.fi. Matti Vuoria, eläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja ja entinen kauppa- ja teollisuusministeriön virkamies, kertoi eurooppalaisessa energiakonferenssissa (ks. viite 23) suomalaisten yhtiöiden halusta päästä tuottamaan sähköä Euroopan markkinoille antaen erityismaininnan ydinvoimalle, joka hänen mukaansa Suomessa perustuu demokraattiselle päätöksenteolle ja on vastuullisesti tuotettua. Varma on Suomen suurin työeläkeyhtiö (se siis hallinnoi isoa osaa suomalaisten palkansaajien ansaitsemista rahoista). Se on myös Fortumin kolmanneksi suurin osakkeenomistaja 1 % osuudella. Suomen valtio omistaa Fortumista 50,76 %. (www.fortum.fi → Fortum yrityksenä → sijoittajat → osaketietoa → suurimmat osakkeenomistajat (8.12.2010); www.varma.fi.) Useat poliitikot istuvat osuusliikkeiden hallituksissa, ks. esim. Hs.fi 1.8.2010: www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Sunnuntaisuomalainen+Satoja+poliitikkoja+osuuskauppojen+johdossa/1135258990557. Ydinvoiman rakentaminen tarkoittaa lisäksi kiinteistöverotuloja kunnille, rakennusvaiheessa töitä monille alihankkijoille ja urakoitsijoille, töitä alalle erikoistuneille asiantuntijoille, konsulteille jne.

[27] Lovins 2010, s. 9.

[28] Ks. esim. Isomäki 2000, s. 58.

[29] Lovins 2010, s. 8.

Lähteet

Behrens, Carl & Holt, Mark (4.4.2005): ”Nuclear Power Plants: Vulnerability to Terrorist Attack”. CRS Report for Congress, Congressional Research Service, The Library of Congress, USA.

Beranek, Jan & Schücking, Heffa (2010): Nuclear Banks, No Thanks! Pdf-tiedosto (”Briefing”), ladattu 4.12.2010: www.nuclearbanks.org/#/more%20information.

Eloranta, Eero & Ranta, Jukka & Ollus, Martin & Suvanto, Pertti (toim.) (1994): Uusi teollinen Suomi. PS-kustannus.

Isomäki, Risto (2000): Kohti vuotta 1929? Vapaakauppa, työttömyys ja ääriliikkeiden nousu. Like.

Isomäki, Risto (2009): Kosminen rakkaus vai suuri saatana – 20 päätöstä ydinvoimasta. Like.

Lovins, Amory (2010): ”Nuclear Myths”. The WISE/NIRS Nuclear Monitor Newsletter #699 (December 11, 2009). Pdf-tiedosto, ladattu 22.10.2010: www10.antenna.nl/wise/699/699.pdf.

Rautiainen, Antti (2010): ”Kolmen koon korporatismi”. Väärinajattelija #4.

Rosenkranz, Gerd (2010): ”Risks and prospects of nuclear power”. The WISE/NIRS Nuclear Monitor Newsletter #644 (April 21, 2006). Pdf-tiedosto, ladattu 22.10.2010: www10.antenna.nl/wise/644/644.pdf.

Schneider, Mycle & Thomas, Steve & Froggatt, Antony & Koplow, Doug (2009) ”The World Nuclear Industry Status Report With Particular Emphasis on Economic Issues”. German Federal Ministry of Environment, Nature Conservation and Reactor Safety. Pdf-tiedosto, ladattu 7.12.2010: www.bmu.de/english/nuclear_safety/downloads/doc/42502.php.

Siimes, Suvi-Anne (2002): Politiikan piilokuvat. Otava.

Sitra (2007): ”Energizing Europe – Final Report of the International Conference on Energy and Environmental Policy”. Pdf-tiedosto, ladattu 22.10.2010: www.sitra.fi/julkaisut/muut/Helsinki_FINAL_Report.pdf.

Sänkiaho, Risto & Rantala, Harri (1987): Ydinvoima-argumentaatio: Analyysi suomalaisesta ydinvoimakeskustelusta. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, Sarja B 47, Tampereen yliopisto.

Sänkiaho, Risto & Rantala, Harri (1988): Ydinvoima ja yhteiskunta. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, Sarja A 57, Tampereen yliopisto.

World Bank (1999): ”Energy and Environment”. Environmental Assessment Sourcebook, Chapter 10. Pdf-tiedosto, ladattu 10.12.2010: go.worldbank.org/S01YELQ050.