Ekologia, halu ja vallankumous: Chaia Hellerin haastattelu

Ekologia, halu ja vallankumous

Chaia Hellerin haastattelu

Rebecca DeWitt

Chaia Heller on jännittävimpiä englanniksi kirjoittavia feministejä ja utooppisia intellektuelleja. Ensimmäisessä varsinaisessa teoksessaan, Ecology of Everyday Life: Rethinking the Desire for Nature, Chaia Heller laajentaa feministisen kritiikin romanttisesta rakkaudesta tutkielmaksi vieraantuneista luontokäsityksistä.
Heller haastaa meidät uudelleenajattelemaan epistemologista perustaa, joka koskee haluamme parempaan maailmaan, yhdellä kiehtovimmista ja harkituimmista tutkimuksista halun ja tarpeen dialektiikkaan sitten Murray Bookchinin esseen “Desire and Need“ (1967). Heller tuo teeman yhteiskunnallista muutosta koskevien pohdintojen keskipisteeseen ja pelastaa sen siten yhteiskuntateorian esoteeriselta painolastilta. Keskustelin elokuussa 1999 Chaian kanssa hänen kirjastaan, työstään ja kokemuksestaan radikaalina teoreetikkona.

Miten kuvailisit kirjasi kirjoittamista? Millaista oli kamppailla monimutkaisten poliittisten ja sosiaalisten kysymysten kanssa ja ehdottaa ratkaisuja nykyisessä poliittisessa ilmastossa?

Kirjoittaminen on minulle tapa käsitellä sitä tosiasiaa, että elän vastavallankumouksellisena aikana. Se on ollut minulle tärkeää ja on auttanut minua pysymään sitoutuneena, innoittuneena ja keskittyneenä vallankumouksellisiin ajatuksiin ja työhön. Olen aina rakastanut ideoita ja utooppisten tai vallankumouksellisten ideoiden ajatteleminen antaa minulle tunteen toiveikkuudesta ja mahdollisuuksista, koska siten pystyy ajattelemaan sen tuolle puolen, mitä erityisenä historiallisena hetkenä voi tehdä. Saan siis paljon tyydytystä ja iloa kun ajattelen sen tuolle puolen, ‘mikä on annettua’, aina sinne asti, ‘minkä pitäisi olla’.

Vallankumouksellisessa projektissasi tarpeen (välttämättömyyden valtakunta) on muututtava haluksi; tarve ylitetään keskittymällä yhteiseen haluumme paremmasta elämänmuodosta. Sanot, että tämä halu voi tulla ja sen täytyy tulla politisoiduksi. Miten halu politisoidaan?

Mielestäni se vaatii dialektiikkaa. Luonnonevoluution dialektiikka on liikettä kohti laajempaa tietoisuutta, vapautta ja subjektiivisuutta. Tämä dialektiikka ei ole mielestäni pelkästään analoginen, vaan suoraan homologinen tarpeen ja halun dialektiikan kanssa.

Olen sitä mieltä, että halu on tarvetta, joka on muuttumassa yhä vapaammaksi. Kyse on subjektista, joka vapautuu yhä enemmän välttämättömyyden valtakunnasta, kun välttämättömyys samalla muuttuu yhä subjektiivisemmaksi. Esimerkiksi ruuan tarve muuttuu tietoiseksi, subjektiiviseksi haluksi tietynlaista ruokaa kohtaan. Tämä dialektiikka leimaa sekä historiaa että luonnonhistoriaa. Luulenkin, että on olemassa hyvin pakottava suhde vapauden ja välttämättömyyden sekä halun ja tarpeen dialektiikan välillä, mikä innoitti Bookchinia kirjoittamaan 60-luvulla hyvin tärkeän esseen “Desire and Need“.

Jokaisen vapautta kohti pyrkivän liikkeen täytyy keksiä tapa puhua halusta, eikä pelkästään tarpeesta. Tämä on mielestäni osa evolutionaarista ja vallankumouksellista ajattelua. Siirryttäessä vanhasta uuteen vasemmistoon oli tämä mahdollisuus luullakseni olemassa. Edistysaskel tulee kuitenkin otetuksi vasta kun aidosti ymmärrämme tämän vapauden ja välttämättömyyden välisen historiallisen dialektiikan. Ei riitä, että ainoastaan ihmisten fyysiset, materiaaliset tarpeet tyydytetään, eikä todellakaan ole hyväksyttävää, että se tapahtuu keskitetyn autoritaarisen valtion rakenteiden puitteissa. Ei riitä, että ymmärrämme miten vastata ihmisten materiaalisiin tarpeisiin; meidän täytyy myös keksiä keino muuttaa laadullisesti tapaa, jolla vastataan noihin yhä subjektiivisemmiksi, tietoisemmiksi ja vapaammiksi muuttuviin tarpeisiin. Tämä voidaan toteuttaa luomalla poliittinen rakenne, joka kannustaa suurimpaan määrään yhteiskunnallista kompleksisuutta ja osallistumista – sellainen rakenne on suora demokratia.

Sanot, että “keskittyminen pelkästään tarpeeseen ja selviytymiseen luonnollistaa ekologisen niukkuuden ja tuhon olosuhteet... Kun unohdamme elämän laadulliset ulottuvuudet, menetämme kyvyn asettaa maailma, joka on, vastakkain sen maailman kanssa, jonka pitäisi olla“. Tähän lauseeseen sisältyy ajatus, että voimme muuttaa yhteiskuntaamme, eikä siksi ole syytä tyytyä epäoikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, joka meillä tällä hetkellä on. Monet poliittiset suuntaukset ovat torjuneet utooppisen asenteen. Miksi on tärkeää säilyttää utooppinen ihanne?

Tässä tullaan takaisin siihen, miten selviydyt elämästä vastavallankumouksellisena aikana. Utopia voi merkitä jonkinlaista evolutionaarista näkemystä ja edistystä. Se edellyttää paitsi muutosta, myös jonkinlaista laadullista kehitystä: siirtymää siitä ‘mikä on’ siihen ‘minkä pitäisi olla’. Koko ajatus tästä siirtymästä nähdään utooppisen diskurssin yhteydessä sosiaalisten suhteiden, vapauden, nautinnon ym. merkitysten laadullisina yksityiskohtina.

Olemme mielestäni nykyisin menettäneet vallankumouksellisen ja evolutionaarisen rohkeutemme. Ongelma on, että kulttuurievolutionistiset teoriat Adam Smithillä, Ricardolla ja myöhemmin Marxilla perustuivat biologisiin evoluutioteorioihin, jotka olivat sisäisesti puutteellisia. Olemme tulleet toimeen noiden puutteellisuuksien kanssa. Heidän näkemyksensä perustui käsitykseen luonnosta ja historiasta välttämättömyyden valtakuntana. He uskoivat, että biologinen ja kulttuurinen evoluutio oli sarja tunnistettavia, määräytyneitä ja välttämättömiä vaiheita, jotka yleisellä ja yleismaailmallisella tavalla väistämättä liikkuivat tiedettävissä olevaa, säälimätöntä päämäärää kohti. Tämä käsitys todellakin törmäsi rajoihinsa, kun toisen maailmansodan loppuvaiheessa kävi kauhistuttavan selväksi, ettei ollut olemassa mitään välttämätöntä lineaarista, tunnistettavaa ja tieteellistä kulttuurisen, sosiaalisen ja poliittisen elämän kehityskulkua, joka väistämättä päättyisi jollakin hyvällä, edistyksellisellä ja rationaalisella tavalla. Holokausti on Stalinin ja Hiroshiman ohella vain yksi monista kauhuista, jotka osoittivat tämän.

Kaikki nämä tapahtumat viittasivat kestämättömään irrationaalisuuteen siinä, mitä virheellisesti kutsutaan “länsimaiseksi sivilisaatioksi“. Ongelma on, että [monet radikaalit teoreetikot] päättivät vetäytyä kokonaan evolutionaarisen ja vallankumouksellisen teorian ja käytännön projektista sen sijaan, että olisivat ymmärtäneet käyttämämme evoluution ja vallankumouksen mallin olevan sisäisesti puutteellinen ja perustuvan käsitykseen evoluutiosta välttämättömien vaiheiden määräytyneenä kehityskulkuna. Jos tästä projektista vetäytyy, voi pohjimmiltaan luopua kaikesta keskustelusta tai näkemyksistä siitä ‘mitä pitäisi olla’. Pohjimmiltaan voi siis vastata poststrukturalistisesti analysoimalla, kuvailemalla ja problematisoimalla meitä ympäröivää partikulaaria, sitä ‘mikä on’. Tai sitten voi vastustaa, uudistaa tai yrittää hävittää sen ‘mikä on’. Kummassakin tapauksessa kartetaan kysymystä siitä ‘mitä pitäisi olla’ ja miten voidaan siirtyä siitä ‘mikä on’ siihen ‘mitä pitäisi olla’.

Uskon kysymyksen utopiasta perustuvan luonnostaan tuohon liikkeeseen sen ‘mikä on’ ja sen ‘mitä pitäisi olla’ välillä. Vähimmillään se perustuu jonkinlaiseen halukkuuteen ottaa lähtökohdaksi jokin ‘mitä pitäisi olla’, joka on laadullisesti parempaa kuin se ‘mikä on’. Siihen asti kun me pystymme palaamaan takaisin ja ajattelemaan uudelleen biologisen ja kulttuurisen evoluutioteorian perustana olleet premissit ja siihen asti kun me pystymme tekemään kritiikistämme kestävää ja ylittämään nuo rajoitukset (kuten uskon yhteiskuntaekologian tekevän), me tulemme uskoakseni pysymään vastavallankumouksellisessa vaiheessa, jossa kykenemme vain reagoimaan siihen ‘mikä on’ vastalauseilla, reformeilla, nihilismillä tai loputtomalla kuvailemisella.

Olet tällä hetkellä suorittamassa antropologian tohtorin tutkintoa suuressa yliopistossa. Yliopiston poststrukturalistiselle älylliselle ympäristölle on kuitenkin ominaista piittaamattomuus radikaalista politiikasta, joka kohdistuu universaaliin vallankumoukselliseen teoriaan. Sen sijaan se keskittyy pelkästään poststrukturalistiseen projektiin kuvailla, analysoida ja problematisoida, se keskittyy lähes yksinomaan partikulaariin. Miten kykenet rakentamaan universaalia vallankumouksellista projektia?

Partikulaari on poststrukturalismin pakkomielle, ja minä työskentelen hyvin poststrukturalistisella laitoksella. Antropologina ja etnografina pidän tätä lähestymistapaa metodologisesti hyödyllisenä. Jos haluaa tutkia esimerkiksi molekyylibiologian laboratoriota Pariisissa (mitä itse olen tehnyt), haluaa ymmärtää paikallisen laboratorion erityisen kulttuurin ja siellä työskentelevien tutkijoiden käytännöt. On todella hyödyllistä olla tarkkaavainen niille monikerroksisille ihmisten ja instrumenttien välisille suhteille, joista nuo tiedeinstituutiot muodostuvat. Etnografia on partikulaarin pohdintaa, fenomenologinen lähestymistapa, joka vaatii astumaan tilanteeseen ja pääsemään, niin hyvin kuin mahdollista, sisään niiden ihmisten ajatuksiin, joita yrität ymmärtää.

Poststrukturalismi on äärimmäisen epäkäytännöllistä kyvyttömyydessään ja haluttomuudessaan esittää jonkinlaista yleispätevää tai, uskallanko sanoa, objektiivista kriteerijoukkoa, johon noiden instituutioiden käytäntöjen eettinen arviointi voisi perustua. Mielestäni tämä on hyvin ongelmallista. Esimerkiksi kun menen molekyylibiologian laboratorioon ja puhun ihmisille, jotka tekevät maanviljelys-bioteknologian perustutkimusta, minun on kyettävä ymmärtämään heidän työnsä ja ajattelunsa erityinen luonne mutta minun täytyy myös kyetä tekemään niiden pohjalta arvostelmia. Radikaalina teoreetikkona tunnen, että minulla on vastuu sanoa: “kun arvostelen näitä käytäntöjä vetoan kestävään, universaaliin ja hyvin yleiseen eettisten kriteerien joukkoon“. Muodostan siis arvostelman sen tosiasian pohjalta, että yksityiset yhtiöt ovat kasvavassa määrin ottamassa haltuun julkisia tutkimuslaitoksia, ja että pääomakäyttöiset instituutiot ovat kasvavassa määrin ottamassa haltuun julkisia tieteellisen tutkimuksen instituutioita. Muodostan myös arvostelman tämän seuraamuksista maataloudelle ja tieteen harjoittamiselle ylipäänsä. Siirryn nyt partikulaarista johonkin laajempaan, yleisempään tai universaaliin analyysiin sekä arvostelmiin tapahtumien kulusta. Tähän tiedeyhteisö ei tällä hetkellä mielestäni ollenkaan yllä.

Ihmisiä ei rohkaista ottamaan tuota seuraavaa askelta. Heitä pyritään tietyllä hyvin hillityllä tavalla lannistamaan muodostamasta arvostelmia esimerkiksi niin, etteivät he näe julkaistuna yhtään näitä asioita esiintuovaa artikkelia tunnustetuissa akateemisissa julkaisuissa. Tiedeyhteisössä on tehty hyvin selväksi – erityisesti postmarxilaisen, poststrukturalistisen vasemmiston keskuudessa – että sinun ei tule johtaa vallankumouksellisia johtopäätelmiä arvioinneista, joita teet tutkimistasi erityisistä tapahtumista. Tämä on mielestäni hyvin ongelmallista, mutta ei lainkaan yllättävää.

Tärkeimmät vaikutteesi tulevat yhteiskuntaekologiasta. Yleisenä sorron teoriana yhteiskuntaekologialta kuitenkin puuttuu herkkyyttä sosiaalisille kysymyksille, kuten feminismille, joita käsittelet kirjassasi. Aiheuttaako sosiaalisille kysymyksille antamasi huomio vaikeuksia, mitä tulee kirjoittamiseesi yhteiskuntaekologina?

Olen tekemisissä jännitteen kanssa, joka vallitsee uuden ja vanhan vasemmiston välillä, ja näen yhteiskuntaekologian vanhavasemmistolaisen uusvasemmistolaisena vastauksena vanhalle vasemmistolle. Se mikä leimasi vanhaa vasemmistoa, oli universaalin subjektin painottaminen yleisessä vallankumouksellisessa teoriassa. Tuo universaali vallankumouksen subjekti oli työläinen ja vallankumouksellinen projekti keskittyi työvoimakysymykseen. Uusvasemmiston keskuudessa näimme sosiaalisten kysymysten kuten ekologian, Vietnamin sodan, kansalaisoikeuksien ja ydinteknologian vastaisen liikkeen, sekä erityisten sosiaalisten identiteettien, kuten sukupuolen ja rodun, esiinnousun.

Uusvasemmistossa aloimme ymmärtää hierarkian vaikutusten erityisen luonteen ja sen tosiasian, että hierarkiat eivät ole pelkästään universaaleja, vaan että ne ovat kulttuurisesti erityisillä tavoilla täsmentyneitä. Jos koskaan pystymme siirtymään kohti jonkinlaista yleistä vallankumouksellista liikettä, se voi tapahtua vain ymmärtämällä ne erityiset tavat, joilla hierarkiaa harjoitetaan ja uusinnetaan. Murray [Bookchin] kiinnitti huomiota tähän uusvasemmiston synnyn aikoihin kirjoittamassaan teoksessa Post-Scarcity Anarchism. Hän näki joissakin yhteiskunnallisissa liikkeissä potentiaalia sille, että partikulaarista voisi tulla universaalia ja että ihmiset alkaisivat paljastaa ja ymmärtää yhteistä universaalia ihmisyyttään ja siten saattaisivat sopusointuun ihmisten suhteen luontoon ja toisiinsa. Hän näki feminismissä mahdollisuuden luokat ylittäväksi sosiaaliseksi liikkeeksi; naiset kaikista yhteiskuntaluokista olisivat kykeneviä ymmärtämään erityisen suhteensa miesten hallitsemaan hierarkiaan ja myös ekologiseen kamppailuun. Yhteiskuntaekologian alkuhetkinä voi nähdä loistavan ymmärryksen ja arvonnousun partikulaaria kohtaan.

Yhteiskunnalliset liikkeet ovat kuitenkin olleet kykenemättömiä ottamaan seuraavaa askelta kohti universaalia ja kohti poliittista – poliittista klassisessa mielessä: toimimista kansalaisena ja subjektina kansalaiskokouksessa joka hoitaa yhteisön jokapäiväistä elämää. Yhteiskunnallisten liikkeiden kykenemättömyys ottaa tätä askelta ja tehdä sosiaalinen eläväksi saavuttaakseen poliittisen on aiheuttanut niin suuren pettymyksen, että yhteiskuntaekologia on usein hylännyt joitakin noista liikkeistä pitäen niitä väistämättä sulautettavissa olevina, partikularistisina, sosiaalisen sfääriin kätkeytyneinä ja siten kyvyttöminä oikeasti ottamaan tärkeää roolia vallankumouksellisen poliittisen liikkeen synnyttämisessä. Yritän kirjassani tuoda esiin vallankumouksellisia johtopäätelmiä siitä, mikä on partikulaarista, subjektiivista, sosiaalista ja kulttuurista. En usko, että ratkaisu löytyisi subjektiivisen, sosiaalisen ja partikulaarin torjuminesta; on nimittäin ontologisesti, historiallisesti ja eksistentiaalisesti kertakaikkiaan mahdotonta tehdä niin. Me olemme kaikkien niiden erityisten sosiaalisten, kulttuuristen ja historiallisten tapahtumien merkitsemiä, jotka ovat muovanneet ja määrittäneet meidät. Todellinen haaste on saada aikaan tuo mahdollinen sovinto vanhan ja uuden vasemmiston välillä. Sen saavuttaaksemme meidän pitää ymmärtää mitä oli syntymässä uusien yhteiskunnallisten liikkeiden myötä, ymmärtää kuinka voimme kehittää dialektiikkaa partikulaarin ja universaalin sekä sosiaalisen ja poliittisen välillä. Yhteiskuntaekologia syntyy tuosta logiikasta, tuosta pyrkimyksestä sovintoon.

Sanot: “Uskon että niin yhteiskuntaekologia, feminismi kuin yhteiskunta-anarkismikin voivat auttaa määrittelemään halun niin, että se ilmaisee pikemminkin jotakin perinpohjin yhteisöllistä kuin pelkästään romanttista tai individualistista“. Ottaen huomioon, että kukin näistä suuntauksista voi tärkeimmiltä osin sisällyttää muut itseensä, niin kuinka ne voidaan yhdistää toisiinsa kohteliaalla tavalla?

Riippuu siitä miten anarkismi, feminismi tai yhteiskuntaekologia määritellään. Minä ymmärrän ne osana yhteiskunnallista traditiota, joka syntyi reaktiona siirtymälle feodalismista kapitalismiin. Sille oli ominaista pyrkimys vahvistaa ennemminkin yhteisöllisyyttä kuin individualismia. Tässä yhteiskunnallisessa traditiossa talonpojat, työläiset, naiset ja afroamerikkalaiset ovat pyrkineet kehittämään sellaista ymmärrystä sosiaalisesta, jolla olisi vapauttavia ja jopa utooppisia seuraamuksia. Feminismi, yhteiskuntaekologia ja anarkismi ovat mielestäni erityisiä tapoja puhua sosiaalisen projektin eri ulottuvuuksista. Feminismi olisi tällöin tapa puhua hierarkian erityisestä ilmentymästä sen maskulinistisessa muodossa, naisten yrityksiä ilmaista tuon sorron luonne sekä luoda keinoja sen voittamiseksi. Anarkismi on ollut tapa puhua hierarkian synnystä ja sen ylittämisestä kokonaisvaltaisimmassa merkityksessä. Yhteiskuntaekologia on yritys puhua ekologisten ongelmien synnystä ja ratkaisuista yhteiskunnallisin ja vallankumouksellisin poliittisin käsittein. Näen kaikki kolme tapaa puhua potentiaalisesti toisiinsa sointuvina, kun ne sijoitetaan siihen yhteyteen, josta puhun yhteisöllisenä traditiona.

Kilpailu niiden välillä alkaa, kun ei kyetä ymmärtämään dialektiikkaa universaalin ja partikulaarin välillä; kun luullaan, että on valittava joko se, että on anarkisti, joka on kiinnostunut ihmiskunnan vapauttamisesta yleisesti, tai sitten se, että on feministi, joka on kiinnostunut erityisesti naisten vapautuksesta. Kun ei ymmärretä dialektiikkaa näiden kahdenlaisen vapautuksen välillä ja kun ei ymmärretä feminismin olevan naisten pyrkimystä saada ihmisyytensä takaisin heille erityisellä tavalla, aiheutetaan niiden välille vastakkainasettelu. Samaa voidaan sanoa yhteiskuntaekologiasta, joka pyrkii keskittymään enemmän universaaliin kuin partikulaariin. Yhteiskuntaekologian pyrkimys vapauttaa ihmisyys kansalaisuutena ja naisten pyrkimys vapauttaa itsensä sorron erityisistä muodoista voidaan nähdä vastakkaisina. Uskon kuitenkin, että kun pystymme käsittämään partikulaarin ja universaalin välisen dialektiikan ja kun pystymme lopulta ymmärtämään, että ihmisyyden universaali vapautuminen tapahtuu erityisillä tavoilla, erityisten ihmisten toimesta ja erityisinä ajankohtina, jännite näiden diskurssien välillä pystytään sovittamaan. Kyse voi itse asiassa olla luovasta ja dynaamisesta jännitteestä, joka voi rohkaista meitä jatkossa aina kysymään, miten voimme partikulaaria ymmärtämällä edelleen laajentaa vallankumouksellista kamppailua.

Jos esimerkiksi vapaudellisina paikallisen itsehallinnon kannattajina yritämme keksiä, kuinka julkinen tila – kansalaiskokous – voidaan palauttaa, meidän täytyy miettiä, mitkä ovat ne erityiset sosiaaliset pakot, jotka estävät naisia saavuttamasta täyttä ihmisyyttä, joka ilmaistaisiin kansalaisuuden kautta. Tämä on minulle hyvin jännittävää feministisessä projektissa: naiset palauttavat kelpoisuutensa kansalaisina. Tämä on osa siitä projektista, jossa pyritään koko potentiaalisuutemme haltuunottoon inhimillisinä olentoina – rationaalisesti ajattelevina olentoina, jotka pystyvät pohtimaan, keskustelemaan, väittelemään ja päättämään tärkeistä asioista. On surullista, että jännite partikulaarin ja universaalin välillä on pelkistynyt liikkeiden ja diskurssien eristäytymiseksi toisistaan, joka todellakaan ei lisää ymmärtämystä siitä, kuinka tehdä tämä vallankumouksellinen visio mahdolliseksi.

Miten itsetietoinen radikaalivasemmistolaisuutesi vaikuttaa kokemukseesi tiedeyhteisössä?

Se tekee minusta jonkinlaisen kuriositeetin, omituisuuden, mikä surettaa ja raivostuttaa minua. Yksi suurimmista esteistä, joihin olen törmännyt yliopistossa puhuessani ihmisille vallankumouksellisista ideoista, on uskomaton takertuminen pragmatismiin. Ihmiset ovat huolestuneita tai kiinnostuneita vain kysymyksestä, ‘kuinka mahdollinen strategiasi on’. Ensinnäkin he pelkistävät visiosi strategiaksi ja kysyvät ‘kuinka realistinen strategiasi on’. Jos heistä sitten tuntuu, että se ei ole realistinen tai ettei se tule osoittautumaan tehokkaaksi tai menestyväksi, heistä on täysin järkeenkäypää heittää asia mielestään.

Koetan painottaa ihmisille ja samalla muistuttaa myös itseäni siitä, että meidän täytyy kyetä tekemään ero eettisen rationaalisuuden ja välineellisen rationaalisuuden välillä. Välineellinen rationaalisuus on rationaalisuutta, joka saa tarkastelemaan tiettyä käytäntöä keinona päämäärän saavuttamiseksi. Jos tuo erityinen keino vie haluttuun päämäärään, se on rationaalinen. Jos siis halutaan valtiotonta yhteiskuntaa ja uskotaan, että valtiollisen vallan valtaaminen vie tähän päämäärään, niin silloin se on sitä, mitä pitäisi tehdä. Eettinen rationaalisuus puolestaan on ajattelutapa, jossa käytäntöjen suhteen ollaan aina vastuussa ja tilivelvollisia joukolle kestäviä eettisiä kriteereitä, jotka vastaavat maailmaa sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Jos uskomme, että valtio tulee kumota ja että hierarkia on epäeettistä, niin vaikka ajattelisimme hierarkian purkamisen olevan mahdollisempaa, realistisempaa tai käytännöllisempää luomalla sitä varten hierarkia, ei uutta hierarkiaa voida eettisesti oikeuttaa, koska emme luota siihen, että hierarkian avulla voi muodostaa sellaisen maailman, jollainen sen pitäisi olla. Itsetietoinen radikaalivasemmistolaisuus sisältää mielestäni erottelun eettisen ja välineellisen järjen välillä. Siihen sisältyy myös yhteinen omistautuminen eettisen ajattelun omaksumiseen ja siten lausumaan: me teemme sen mitä teemme ja ajattelemme sillä tavalla kuin ajattelemme, koska se on tapa, jolla asioiden pitäisi olla. Uskomme, että tämä on eettistä, muttemme sen vuoksi, että uskoisimme sen olevan tehokas keino päämäärään pääsemiseksi tai että uskoisimme sen olevan välttämättä realistinen idea. Emme tosiasiassa tiedä, ovatko eettiset huolemme ja näkemyksemme toteutettavissa, mutta me tiedämme (ja tämä on avainkäsite eettisessä ajattelussa), että eettisillä visioillamme ja ideoillamme on potentiaalisuutta tulla aktualisoiduiksi. Etiikkamme nousee joukosta potentiaalisuuksia, jotka voidaan johtaa niin sosiaalihistorian kuin luonnonevoluutionkin tutkimisen pohjalta.

Meidän pitää mielestäni aina ajatella sitä, mikä on potentiaalista ja mikä on eettistä, eikä pelkästään sitä, mikä on käytännöllistä ja toteutettavissa olevaa. Minulle kyse on filosofisesta ja poliittisesta käytännöstä ajatella jatkuvasti eettisin käsittein sensijaan, että sallisin itseni sopeutua tähän hyvin pragmaattiseen maailmaan, jossa elämme, pääoman maailmaan. Kapitalismi on välineellistä. Kaikki kapitalistien tekemät päätökset perustuvat aina siihen, ‘onko päämäärä saavutettavissa näillä keinoilla’. Kutsun viime kädessä tätä välineellistä rationaalisuutta sisäistetyksi kapitalismiksi. Kun sorrumme välineelliseen järkeen me kirjaimellisesti ilmennämme kapitalismin logiikkaa. Tämä on hyvin vaarallista, ja se on yhteydessä yleiseen vallankumouksellisen rohkeuden puutteeseen tänä päivänä.

Mitä tulevaisuus pitää työsi kannalta sisällään?

Olen hyvin kiinnostunut siirtymästä teollisesta pääomasta tiedolliseen pääomaan. Tämä siirtymä perustuu eräänlaiseen teknis-tieteelliseen käytäntöön, joka uudelleenmuovaa maailman biologista ja kulttuurista maisemaa. Teen maanviljelys-bioteknologista tapaustutkimusta uudenlaisesta informaatioperustaisesta joustavasta kapitalistisesta tuotantotavasta. Tarkastelen sitä, kuinka tämä uusi teknologia muuttaa maanviljelystalouksia ympäri maailmaa. Sen myötä edetään kohti siirtymiä, jotka tulevat olemaan yhtä valtavia kuin siirtyminen feodalismista kapitalismiin.

Siirtymää teollisesta tiedolliseen pääomaan tulee seuraamaan pääoman ja hallinnollisuuden yhä globaalimmat ilmentymät, joita kutsun “metavaltioiksi“ ja “metapääoman rakenteiksi“, sellaisia kuten Maailman kauppajärjestö. Nämä ylikapitalistiset rakenteet tarjoavat infrastruktuurin uudenlaiselle sosiopoliittiselle järjestelmälle, jonka kaltaista emme pysty edes kuvittelemaan. Olen kiinnostunut siitä, miksi maanviljelys-bioteknologiasta osataan puhua vain riskeinä, ympäristöterveydellisinä riskeinä, muistuttaen esimerkiksi leimaavia käytäntöjä kulutusdiskurssissa. Minua kiinnostaa se, miten ja miksi ihmiset olisivat kykeneviä laajentamaan tuon väittelyn ja keskustelun piiriä. Tarkastelen niitä tapoja, joilla näistä kysymyksistä voidaan puhua paikallisissa institutionaalisissa käytännöissä kuten viljelijöiden liitoissa, USDA:ta vastaavissa ranskalaisissa solubiologian laboratorioissa, kuluttajayhdistyksissä ja ympäristöryhmissä. Miten ja miksi nämä instituutiot muovaavat ja rajoittavat sitä, mitä ihmiset voivat ajatella, sanoa ja tehdä bioteknologian kysymyksissä? Tämä on mielestäni valtavan tärkeää, koska meidän täytyy tietää, mikä hillitsee ihmisiä ajattelemasta vallankumouksellisesti.