Zapatistien kansannousu Meksikossa vuonna 1994 tammikuun alussa oli ensimmäinen kylmän sodan jälkeisen uuden maailmanjärjestyksen vastainen liike, joka sai maailmanlaajuista tukea ja huomiota. Tilanteessa, jossa kapitalismi vaikutti voittoisalta, zapatistit tarjosivat esimerkin uudenlaisesta liikkeestä, joka ei sopinut sellaisenaan mihinkään vanhoihin muotteihin. Zapatistit orientoituivat alusta asti kansainväliseen verkostoitumiseen ja ensimmäistä "intergalaktista encuentroa uusliberalismia vastaan ja ihmisyyden puolesta" Chiapasissa seurasi toinen Espanjassa vuonna 1996.

Näiden tapaamisten yhteydessä syntyi idea luoda maailmanlaajuinen koordinaatio- ja tiedotusverkosto aktivistien välille. Yksi varhaisista vihollisista oli Maailman kauppajärjestö WTO. Ensimmäinen maailmanlaajuinen PGA:n (People's Global Action against WTO and "free" trade, Ihmisten maailmanlaajuinen toiminta Maailman kauppajärjestöä ja "vapaata" kauppaa vastaan) konferenssi järjestettiin Genevessä helmikuussa vuonna 1998.

Sadat kansanliikkeiden edustajat ympäri maailmaa kokoontuivat. He onnistuivat luomaan yhteisen poliittisen manifestin, josta tuli uuden liikkeen perusta. Osallistujien joukossa oli Kanadan postin työntekijöitä, Earth First!:in radikaaliekologeja, ranskalaisia ydinvoiman vastustajia, maoreja, u'wa- ja ogonikansojen edustajia, korealaisia ammattiyhdistysaktivisteja, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen naisia, Ukrainan ympäristöaktivisteja ja pienviljelijöiden liikkeitä kaikista maanosista. Manifestiin sisältyi suoran toiminnan käyttö poliittisen taistelun metodina, desentralisaatioon ja autonomiaan perustuvien järjestäytymismetodien käyttö sekä suoraan demokratiaan perustuvien vaihtoehtojen luonti. Rakennelmaa vei eteenpäin kaksitoista "kokoonkutsujajärjestöä" ympäri maailmaa.

Kokoonkutsujat

Kokoonkutsujat ovat kollektiiveja, jotka toimivat kontakteina ja tiedonvälittäjinä. Kollektiivit järjestävät maailmanlaajuisia ja alueellisia konferensseja, ja levittävät kutsuja osallistua maailmanlaajuisiin toimintapäiviin, joita on järjestetty esimerkiksi maailman kauppajärjestön WTO:n kokousten yhteydessä. Ensimmäisessä kokoonkutsujien komiteassa oli kolme järjestöä latinalaisesta Amerikasta, yksi Länsi-Euroopasta, yksi Itä-Euroopasta ja kaksi Aasiasta.

Koollekutsujat jakavat työtaakkaansa muiden kollektiivien kanssa. Euroopan ensimmäinen koollekutsuja oli Reclaim the Streets -ryhmä, joka juontaa juurensa radikaaliin ympäristöliikkeeseen ja moottoriteiden vastaisiin protesteihin, jotka auttoivat tuomaan kapitalismin vastaiset suoran toiminnan metodit 90-luvulle. Reclaim the Streets tuli kuuluisaksi järjestämiensä katujuhlien kautta, mutta se myös rakensi siltoja uudenlaisten työtaisteluiden kanssa, esimerkiksi Liverpoolin satamatyöläisten ja Lontoon maanalaisten työntekijöiden kanssa.

Aasiassa koollekutsujina ovat toimineet KRRS, Intian Karnatakan alueen pienviljelijäjärjestö, jossa on noin kymmenen miljoonaa jäsentä ja joka saavutti mainetta polttamalla Monsanto-yhtiön geeniviljeltyjä peltoja, ja National Alliance of Peoples' Movements, joka verkostoi kansanliikkeitä koko Intian alueelta (esimerkiksi Narmadan padon vastustajat, Kansallinen kalastajien foorumi ja Andhra Pradeshin osavaltion maattomien liitto). Tämänhetkinen Aasian koollekutsuja on Krishok-liike Bangladeshista, joka verkostoi maattomia ja muilla tavoin marginalisoituja maaseudun asukkaita.

Latinalaisen Amerikan koollekutsujat tulevat mitä erilaisimmista perinteistä: heidän joukossaan on ollut Ecuadorin pienviljelijöiden järjestö CONFEUNASCC, Kuna-kansan nuorison liitto, Bolivian kokaviljelijöiden järjestö Chapare ja Kolumbian mustien yhteisöjen liike.

Toiminta ensimmäisten vuosien aikana

Toukokuussa 1998 PGA:n toiminnan ensimmäiset hedelmät näkyivät neljänä kansainvälisenä toimintapäivänä Britannian G8-kokousta ja Geneven WTO:n ministerikokousta vastaan – kyseinen Geneven kokous oli vasta toinen ministerikokous WTO:n perustamisen jälkeen, se oli WTO:ta edeltäneen GATT-sopimuksen ja siten myös toista maailmansotaa seuranneen kapitalistisen maailmanjärjestyksen 50-vuotisjuhla. Tämä oli ensimmäinen uudenlainen vastakokous, jota seurasi pitkä sarja vastaavia. Geneven protestit olivat kaupungin historian kuumimpien joukossa ja Birminghamin G8-kokouksen osanottajien oli paettava takaoven kautta protestoijien otettua kaupungin haltuunsa. Samaan aikaan noin 200 000 intialaista pienviljelijää osoitti mieltään vaatien WTO:n hajoittamista.

Tuolloin liike oli luonteeltaan paikallinen. PGA:n kansainväliset toimintapäivät olivat hajautettuja tapahtumia. Yksi kaikkein vaikuttavimmista oli J18, antikapitalistinen toimintapäivä Kölnin G8 kokousta vastaan kesäkuun 18. päivänä vuonna 1999. Toimintaa järjestettiin 72 eri kaupungissa ja tapahtumiin sisältyi muun muassa kansainvälisen karavaanin saapuminen Kölniin. Kansainvälinen karavaani solidaarisuuden ja vastarinnan puolesta muodostui ruohonjuuritason ryhmistä Intiasta ja muista etelän maista. Samanaikainen Lontoon Cityn valtaaminen päättyi alueen remontoimiseen muutaman tuhannen mielenosoittajan voimin. Tällöin termi "antikapitalisti" koki jälleensyntymisen niin mediassa kuin aktivistienkin keskuudessa ja iskulause "vastarinta on yhtä maailmanlaajuista kuin pääomakin" pantiin käytäntöön.

WTO:n ministerikokouksen sulkeminen Seattlessa marraskuussa 1999 osoitti usean erilaisen suoran toiminnan taktiikan yhdistämisen tehokkuuden – hyvin koordinoitu kaikkien kulkureittien sulkeminen toteutettiin pienten läheisryhmien avulla. Solidaarisuusaktioita järjestettiin yli 70 eri maassa. Erilaiset perinteiset vasemmistolaiset kansalaisten reformiryhmät ja NGO:t hyödynsivät pian myyttiä "Seattlen taistelusta" omiin tarkoitusperiinsä, vaikka alunperin juuri radikaalit olivat olleet liikkeen etulinjassa. Syyskuussa vuonna 2000 Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin Prahan konferenssin aikaan oli tilaisuus osoittaa kuinka hyvin taktiikoiden moninaisuus – kuten katujuhlat (pinkki blokki), konfrontaatio (sininen blokki) ja kansalaistottelemattomuus (keltainen blokki) pystyivät täydentämään toisiaan. Ennen Prahaa järjestettiin myös joukko valmistavia tapahtumia, kuten Karavaani kapitalismia vastaan, jonka järjesti Sans Titre ("nimetön verkosto") ja joka muodostui sarjasta aktioita Euroopan ranskankielisessä osassa.

Vastahuippukokoukset ja maailmanlaajuiset protestit tulivat pian kansainvälisiksi aktivistien karnevaaleiksi, jotka kokosivat yhteen ihmisiä ympäri maailmaa. Nämä protestit jatkuvat vielä nykyäänkin huolimatta rankoista sortotoimista, jotka
seurasivat esim. G8-huippukokousta Italiassa. Tämän päivän vastahuippukokoukset kokoavat mitä moninaisimman joukon erilaisia ryhmiä, poliittisia puolueita ja "kansalaisyhteiskuntaa" edustavia NGO:ita (Non-Governmental Organisation) – tämä joukko on huomattavasti PGA:ta laajempi kokonaisuus. Usein unohdetaankin, että alkuperäinen aloite näihin vastahuippukokouksiin tuli lobbausta vastustavilta radikaaleilta ryhmiltä, joille hyvinvointivaltio ja parlamentaarinen demokratia eivät edusta mitään vaihtoehtoa kapitalismille.

PGA:n periaatteet

PGA-verkoston perustan muodostavat paikalliset ryhmät, jotka allekirjoittavat seuraavat PGA:n viisi periaatetta:
- Selkeä kapitalismin, imperialismin ja feodalismin, sekä kaikkien globalisaation tuhoisia muotoja edistävien kauppasopimusten, instituutioiden ja hallitusten hylkääminen.
- Kaikkien ylivallan ja syrjimisen muotojen hylkääminen – mukaan lukien patriarkaatin, rasismin ja uskonnollisen fundamentalismin kaikki muodot, mutta rajoittumatta niihin. Kannatamme kaikkien ihmisarvoa.
- Asennoituminen vastakkainasetteluun, koska emme usko, että lobbaamisella voi olla perustavanlaatuista vaikutusta sellaisiin yksipuolisiin ja epädemokraattisiin järjestöihin, joissa kansainvälinen pääoma on ainoa politiikan tekijä.
- Kutsu suoraan toimintaan ja kansalaistottelemattomuuteen sekä tuki kansanliikkeiden taisteluille, jotka lisäävät elämän kunnioitusta ja alistettujen ihmisten oikeuksia ja rakentavat paikallisia vaihtoehtoja maailmanlaajuiselle kapitalismille.
- Järjestäytymisen filosofia, joka on perustettu hajauttamiseen ja autonomiaan. PGA on koordinaation, ei järjestäytymisen väline. PGA:lla ei ole jäseniä, eikä sitä ole rekisteröity missään. Mikään järjestö tai henkilö ei edusta PGA:ta.

Tällä hetkellä PGA verkostoi lähinnä mantereiden ja mannertenvälisellä tasolla – Belgradin konferenssi viime heinäkuussa oli Euroopan mantereen konferenssi. PGA:lla on useita internet-sivustoja: www.agp.org on mannertenvälisen verkoston taso ja www.pgaconference.org on dokumentteja sekä linkkejä, jotka viittaavat Euroopan mantereen verkostoitumiseen.

Minun Belgrad-kokemukseni

Minun kiinnostukseni konferenssin suhteen oli:
- Nähdä, voiko mitä erilaisimpien aktivistien moninaisuus löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita, jotka menevät pintapuolista "yhteinen taistelumme" -retoriikkaa syvemmälle.
- Tavata ihmisiä, jotka voisivat tarjota apuaan, mikäli ryhmäni joskus ajautuu vakaviin ongelmiin viranomaisten kanssa.
- Nähdä voivatko ne hyvät aikomukset, jotka toivat konferenssin ensimmäistä kertaa Itä-Eurooppaan, antaa mitään konkreettista hyötyä niille itäeurooppalaisille liikkeille, joiden kanssa teen yhteistyötä tai joihin osallistun.
- Selvittää, onko tarvetta PGA:ta kapeammalle, mutta myös yhtenäisemmälle kansainväliselle verkostoitumiselle Itä-Euroopan alueella.
- Analysoida tämän organisaation, joka yrittää olla mahdollisimman vähän organisaatio, päätöksenteon dynamiikkaa.

PGA edustaa minulle alkuperäistä "globalisaatioliikettä": PGA:ta perustettaessa demareiden sosiaalifoorumeista ei ollut vielä tietoakaan, vaikka sittemmin ne ovat saaneet päähuomion. Jos globalisaatioliikkeessä on vielä jotain säilyttämisen arvoista, sitä voi hyvällä syyllä etsiä juuri PGA:n tapaamisista.

Kirjoitin PGA:n edellisestä Leidenin konferenssista kaksi vuotta aikaisemmin pitkän artikkelin (www.kolumbus.fi/antra/leiden.htm), josta en kuitenkaan saanut mitään palautetta
Ymmärsin, että jotkut käsittivät kirjoitukseni pään aukomisena koko verkostolle. Tämä oli väärinkäsitys, joskin ajoittain olin Leidenissä eksyksissä ja olen sittemmin oppinut muutamia perusasioita.

Konferenssi on hyödyllinen, jos tiedät miten sitä pitää käyttää

Ensimmäinen sääntö on tehdä itse oma ohjelmansa. Tapaamisen järjestelyt voivat olla normaalisti tai surkeasti toteutettu, mutta ne eivät koskaan voi yksin määritellä menestystä; se mikä viime kädessä ratkaisee on sisältö. Koska ihmisten mielenkiinnon kohteet ovat niin hajaantuneet, ei pidä odottaa kenenkään toisen järjestävän sinun mielenkiinnon kohteittesi mukaista ohjelmaa. Yksi parhaista tavoista edesauttaa tapahtuman onnistumista on ehdottaa hyviä ideoita työryhmiksi, sillä yleensä itse järjestäjät ovat niin kuormitettuja logististen kysymysten kanssa, ettei heidän varaansa kannata laskea. Mitä enemmän kokkeja konferenssilla on, sitä parempi soppa syntyy. Belgradissa tätä metodia sovelsivat erityisen menestyksekkäästi Venezuelan chavistit, jotka järjestivät omia värväystapahtumiaan joka päivä aamusta iltaan ja koko konferenssialue oli tapetoitu heidän julisteillaan ja ilmoituksillaan.

Huolimatta kaikista vanhan länsimaisen anti-imperialistisen liikkeen varjopuolista, se oli aikoinaan todellinen massaliike, mitä ei voi sanoa viimeisen 60 vuoden anarkistiliikkeestä. Käsittääkseni suuri osa PGA-verkostosta on luotu entisten anti-imperialististen verkostojen päälle, joten koska päätin osallistua, en valita vaikka korista löytyikin pari kuivahtanutta hedelmää.

Vähintään puolella PGA-konferenssin tapaisissa tapahtumissa pyörivistä ei ole mitään kovin kokonaisvaltaista poliittista maailmankatsomusta, siispä ei ollut yllättävää törmätä keskusteluissa "et ole käynyt siellä" -henkisiin argumentteihin. En toki ole "käynyt siellä", mutta minun ei pidä käyttää kaikkea aikaani ja rahaani matkustaakseni Pohjois-Koreaan, Kuubaan, Yhdysvaltoihin tai Venezuelaan omatakseni jonkun mielipiteen näiden maiden hallituksista. Anarkisteja on vähän, mutta liikkeen vahvuus on siinä, että me olemme (miltei) kaikkialla. Venezuelan anarkistit El Libertario -lehden ympärillä ovat erityisen sympaattisia ja perusteltuja mielipiteissään – allekirjoitan ilomielin kaiken kritiikin mitä he kohdistavat Chaveziin ja hänen "bolivaariseen vallankumoukseensa", kunnes ei ilmaannu vakavia syitä toimia toisin.

Muutamia huonoja tekosyitä loisena olemiselle

Suhtauduin koko tapahtumaan hyvin epäluuloisesti, kun muutamaa kuukautta aikaisemmin kuulin Belgradin järjestäjien pyrkivän Leidenin spektaakkelin toistamiseen. Enkä pelkästään siksi, että voisin todennäköisesti löytää parempiakin tapoja käyttää tuhansia euroja Itä-Euroopassa, vaan myös siksi, että uskoin, että paikallisen aktivisti-infrastruktuurin ja ylipäätään infrastruktuurin puute voisi johtaa totaaliseen logistiseen katastrofiin. Mutta tämä katastrofi ei koskaan tapahtunut. Monen länsieurooppalaisen mielestä kaikki oli yhtä kaaosta, mutta oikeasti sekasortoa oli paljon odottamaani vähemmän lähinnä odottamattomien syiden, kuten neljä päivää raivonneiden rankkasateiden takia.

Pidin todella konferenssin ruoasta – ruoan valmistaminen oli ulkoistettu paikalliselle keittiö-osuuskunnalle, joka kärsi vakavista taloudellisista vaikeuksista. He täyttivät tilauksen paremmin kuin kukaan saattoi odottaa, ottaen huomioon, että Balkanin perinteinen keittiö ei ole liian vegaaninen. Koska järjestäjät olivat sangen edistyneitä konferenssiruokailun filosofiassa, järjestettiin myös "autonominen keittiö" niille, jotka halusivat ruokailla itseorganisoidummin. Annan tälle kaiken tukeni, mutta koska en muutenkaan ehtinyt osallistumaan läheskään kaikkeen mihin halusin, tyydyin vain maksamaan ja syömään mitä tarjottiin. Suurin osa ihmisistä toimi samoin, joten autonomisen keittiön osanottajat turhautuivat. Autonomisen keittiön edustaman kollektivismin yhteiselo kollektiivien välisen rahavastikkeisen vaihdon (eli mutualismin) kanssa ei siis ollut niin mutkatonta. Tuskinpa tämä oli viimeinen argumentti mutualismin puolesta 140 vuotta jatkuneessa keskustelussa, mutta ainakin tärkeä ja mielenkiintoinen käytännön kokeilu.

Sunnuntai-iltapäivällä keskustelimme Anarkiabussi-kiertueesta. Kesällä 2005 on tarkoitus järjestää muutamissa Itä-Euroopan maissa bussikiertue, joka vierailisi ennen kaikkea "nousevan anarkistiliikkeen" maissa, pienissä kaupungeissa, joiden ryhmät voisivat hyötyä tällaisesta vierailusta. Projektiin voisi sisältyä katuteatteria,
videoesityksiä, keskusteluja ja luentoja. Tietysti, kaiken pitäisi olla mielellään yhteydessä paikallisiin taisteluihin.

Idea oli aika jäsentynyt jo syntyessään – näin ollen työryhmä koostui lähinnä idean esittelystä. Kenties työryhmässä oli myös pieni käsitteiden yhteentörmäys, kun esimerkiksi apurahoista ja liikkeen julkisuuskuvasta keskustellessa ngo-lainen ja anarkistinen näkökulma osoittautuivat vastakkaisiksi. Ilman muuta projektin tulee löytää jonkinlainen koherentti poliittinen konsepti, mutta toivottavasti kukaan ei tuntenut itseään poissuljetuksi jo lähtöpisteessä. Tietysti voi olla, että jotkut mahdollisista yhteistyökumppaneistamme eivät samaistu "anarkiaan", mutta sille ei voi mitään, että "horisontaalinen bussi" ei kuulosta läheskään yhtä iskevältä.

Shtrajk!

Kuusikymmentä meistä konferenssin osanottajista lähti tukemaan kansallista valtion sähköyhtiön työntekijöiden lakkoa seitsemältä tiistai-aamuna 27.7. Matkalla keskustaan alkoi jäätävä kaatosade, eikä juuri kellään ollut asiaankuuluvaa varustusta päällään, mutta yhdistyessämme lakkoon kahdeksan aikaan ilmapiiri vaihtui täysin – sound system pumppasi vain tykeintä mahdollista serbialaista poppia ja turbofolkia suoraan listoilta, jopa syndikalistista mainstream-hiphoppia... edes satunnainen "Comandante Che Guevara" ei pystynyt pilaamaan bileitä. Pillit ja tanssivat ihmiset saivat aikaan tunnelman, jota ei voisi koskaan kuvitella ammattiyhdistysten järjestämään mielenosoitukseen Pohjois-Euroopassa. Meidät toivotettiin innostuneesti tervetulleiksi. Toimme mukanamme valtavan banderollin, jossa luki "kansainvälinen työläisten solidaarisuus" bulgariaksi, englanniksi, kreikaksi, espanjaksi ja serbo-kroaatiksi.

Vietimme tovin valtiollisen sähköyhtiön Belgradin konttorin edustalla, josta jatkoimme katujuhlilla kaupungin keskeisimmällä kulkuväylällä, jota NATO:n 1999 pommittamien rakennusten rauniot ympäröivät. Poliisit eivät häirinneet juhlia lainkaan. Puolen päivän aikoihin kadulla biletti noin 800 aamupäivän mittaan eri puolilta maata saapunutta sähköyhtiön työntekijää, sekä noin 150 lakkoa tukevaa kaivosmiestä. Vietettyäni neljä tuntia jäätävässä sateessa, minun oli häpeällisesti vetäydyttävä – vain paatuneimpien anarkosyndikalistien pinna riitti tukemaan lakkolaisia iltaan asti, jolloin ilmoitettiin, että työnantajapuoli oli myöntynyt kaikkiin vaatimuksiin.

Jotkut meistä kiinnittivät huomiota siihen, että osa lakkolaisia tervehti toisiaan tsetnikkien (serbialaisten nationalistien) kolmen sormen tervehdyksellä. Tätä tuskin voi selittää parhain päin, mutta kun katsoo asiaa yhteiskunnallisten prosessien kannalta asiat loksahtavat paikoilleen. Toisin kuin liberaalit väittävät, ei ole olemassa arvojen jatkumoa, jonka toisessa ääripäässä olisi "sivistynyt länsimainen humanismi" ja toisessa arabit, Balkanin asukkaat ja muut hylkiöt. Todellisuudessa, jossa vallitsevan järjestelmän legitimiteetti järkkyy, tapahtuu aina polarisaatio, jossa sekä antiautoritaariset että taantumukselliset ideat saavuttavat yhtä lailla tukea. Sama dynamiikka näkyi 20-luvun Saksassa, 30-luvun Espanjassa ja jopa tämän päivän Italiassa. Kontrasti Kroatiaan, jossa vierailin Belgradin jälkeen, oli tyrmäävä – keskusteluissa paikallisten aktivistien kanssa selvisi, että "nationalistisen vallankumouksen" jälkimainingeissa maassa ei ole käytännössä mitään lähimainkaan Serbiaan verrattavissa olevia sosiaalisia konflikteja. Jälleen tuli selväksi, että kansallismielisyys on kaiken vallankumouksellisen työläisten vastarinnan hautausmaa.

Serbian tilanne on todella mielenkiintoinen, itse asiassa voi olla, että muutaman vuoden sisällä Serbiasta tulee jonkinlainen "toinen Italia", jossa radikaali työläisten vastarinta on valovuosia edellä muusta Euroopasta. Kaikkine puutteineen ammattiyhdistykset Serbiassa ovat avoimia yhteistyölle paikallisten anarkosyndikalistien ja DSM!:n kanssa ja jopa pyrkivät verkostoitumiseen oma-aloitteisesti. Kinkyimpiinkään mielenosoittajiin ei suhtauduttu mitenkään nyrpeästi, mikä tosin kenties johtui osittain siitä, että muutamaa meistä luultiin Prodigyn laulajiksi.

Kenkien kuivattaminen mielenosoituksen jälkeen vei kolme päivää. Lopulta selvisin takaisin leiriin vetämään melko pienelle suosiolle jääneen Repressio Itä-Euroopassa -ryhmän, jolla oli yleisöä kolme henkeä ja yksi perhe. Mutta kaipa laatu merkitsee enemmän kuin määrä, ja ainakin meillä oli tavallista enemmän mahdollisuuksia vuorovaikutukseen keskustelun aikana. Kerroin enimmäkseen anarkokommunistisen Avtonom-lehden toimittajien vangitsemisista Krasnodarissa.

[jatkuu]