Euroopan PGA-verkoston kolmas
konferenssi Belgradissa (sivu 2)

Itä-eurooppalaiset ja "puute" heistä

Seuraava työryhmä, johon osallistuin, oli "Ulos aktivistighetosta". Tämä oli yksi harvoista, jotka oli hyvin valmisteltu etukäteen: työryhmän alustus oli levityksessä jo kuukausi ennen konferenssia. Osallistuin vain työryhmän ensimmäiseen istuntoon. Mielestäni koko "aktivistighetto"-keskustelu on kovin länsimainen, koska ainakaan Venäjällä mitään tällaista ghettoa ei ole olemassakaan. Mikä tahansa aktivismi törmää välittömästi valtavirran yhteiskuntaan, mikä toisaalta tekee toiminnan mielenkiintoiseksi, mutta myös kovin haasteelliseksi.

"Aktivistighetoilla" on oma tarkoituksensa, aivan kuten millä tahansa muillakin etnisillä ja kulttuurisilla (esimerkiksi romaneiden ja homojen) ghetoilla. Erilaiset yhteisöt loivat ne ympärilleen turvallisuussyistä, suojellakseen omaa kulttuuriaan ja arvojaan – joskus myös henkeään. Näiden ghettojen olemassaoloa on pitkälti kiittäminen siitä, että anarkismi on jälleen ylipäätänsä olemassa, eikä ole kadonnut samalla tavalla kuten lukemattomat vapaudenhenkiset liikkeet (esimerkiksi narodnikit ja raatikommunistit) sitä ennen. Käytännössä Venäjällä laajinta suosiota tuntuvat saavuttavan ne projektit, jotka pyrkivät juuri tuollaisten ghettojen rakentamiseen. Ilmeisesti ghetto on ensin rakennettava, jotta sen voisi myöhemmin tuhota.

Väitteeni sai osatukea huomiosta, että itäeurooppalaisia ei juurikaan osallistunut tähän keskusteluun – selvästi itäeurooppalaiset eivät juurikaan koe tätä "ghetossa olemista" ajankohtaiseksi ongelmaksi. Pari kertaa konferenssin aikana kuulin valitusta itäeurooppalaisten vaatimattomasta osanotosta ja konferenssin jälkeen kuulin jonkun britin jopa kysyneen, oliko mukana lainkaan osanottajia Itä-Euroopasta. Se provosoi erästä puolalaista ehdottamaan, että yhtenä konferenssipäivänä kaikki itäeurooppalaiset maalaisivat naamansa vihreäksi saavuttaakseen "näkyvyyttä".

Oikeasti huoli oli perusteeton, koska itäeurooppalaisia oli paikalla paljon, vähintään viidesosa osanottajista. Verrattuna liikkeiden kokoon itäeurooppalaiset olivat yhtä hyvin edustettuina kuin länsieurooppalaisetkin. Toki oli joitain epäonnistumisia, esimerkiksi kukaan ei tullut Romaniasta, koska juuri äskettäin Serbia ja Montenegro määräsivät romanialaiset hakemaan ylihintaisia viisumeita.

Tietysti päämäärän pitäisi olla, että PGA ei verkostoisi pelkästään pieniä aktivistiryhmiä vaan myös massaliikkeitä, mutta meidän tulee olla realisteja. Menneisyydessä PGA-prosessiin on lyhytaikaisesti osallistunut joitain isompia ngo-maisia rakenteita Itä-Euroopasta, mutta lopulta ne eivät antaneet prosessille juuri mitään. Pienistä horisontaalisista ryhmistä on verkostolle paljon enemmän hyötyä kuin isoista, jotka eivät ole aidosti sitoutuneet PGA:n periaatteisiin.

Käytännössä Itä-Euroopan osanottajat olivat kiinnostuneet jokseenkin erilaisesta ohjelmasta kuin länsieurooppalaiset, mikä oli varmaan syy siihen, että jotkut länsieurooppalaiset epäilivät heidän läsnäoloaan ylipäätänsä. Siinä missä länsieurooppalaiset olivat esimerkiksi media- tai samba-aktivisteja, itäeurooppalaiset tulivat usein pienistä vallankumouksellisista anarkistiryhmistä, vaikka toki tästä yleistyksestä oli myös monia poikkeuksia. Joistain keskusteluista itäeurooppalaiset puuttuivat täysin, kun taas toisissa he olivat enemmistönä.

Mikä tahansa ihmisyhteisö luo aina enemmän tai vähemmän tietoisesti omat norminsa ja keskustelun paradigmat, jotka erottavat sen kaikista muista yhteisöistä. Paradoksaalisesti vaikuttaa siltä, että yhteisöllisyys perustuu aina muiden poissulkemiseen. Jos aktivisteilta vaatisi heidän kulttuurinsa hylkäämistä, moni menettäisi motivaationsa aktivismiin ylipäätänsä. Oikeasti ei ole olemassakaan mitään "normaaleja ihmisiä", ja "elämäntapailua" vastaan ristiretkellä olevat aktivistit omaavat aivan yhtä poissulkevia alakulttuurisia tapoja kun kaikki muutkin.

Esimerkiksi, minä en pidä sambasta, joten tunnen vieraantuneisuutta samba-aktivismista. Mutta jos samba-aktivistit soittaisivat breakbeattia tai bhangra beattia, tilanne olisi radikaalisti toinen. Siispä on turhaa aina vaatia, että bileet olisivat omien mielteiden mukaisia.

Keskiviikkona lounaan jälkeen liityin hetken ajaksi PGA:n kehittämistä käsittelevään "prosessikeskusteluun", enkä voinut vastustaa kiusausta laskea kuinka suuri osa osanottajista oli itäeurooppalaisia. Yli kahdestakymmenestä hengestä vain kolme nosti kätensä – heidän joukossaan yksi länteen emigroitunut ja yksi lännestä Itä-Eurooppaan muuttanut. Selvästikään PGA:n konferenssin tuominen Itä-Eurooppaan ei auttanut paljon, mitä tuli itäeurooppalaisten kiinnostukseen itse PGA-organisaatioon. Jopa paikalliset osallistujat Drugaciji Svet je Moguc! (DSM!, Toisenlainen Maailma on Mahdollinen!) -ryhmästä olivat niin kiireisiä kaiken konferenssiin liittyvän paskatyön kanssa, että ilmeisesti heistäkään ei juuri kukaan osallistunut prosessiin. Itäeurooppalaisten osallistamiseksi on tehtävä paljon enemmän – on luotava henkilökohtaisia kontakteja, ja tuettava itäeurooppalaisia aloitteita.

Vaikka meillä joku päivä olisikin rajoittamasti käteistä, sen aneleminen meiltä on jo sinänsä alentavaa – itse asiassa ne joita kerjääminen ei kiusaa ovat usein vähiten hyödyllisiä tyyppejä kansainvälisen aktivistiverkostoitumisen näkökulmasta. Ja viisumiproseduurit ovat ihmisarvoa loukkaavia. Nämä voivat olla melkein ylitsepääsemättömiä ongelmia, ja täysin läpinäkyvä ja tasa-arvoinen hakemusprosessi voi jo olla looginen ristiriita sinänsä.

Itse asiassa olisi syytä olla ihan yhtä lailla huolissaan joidenkin Länsi-Euroopan maiden edustuksen puutteesta, kuin itäeurooppalaisten pienestä määrästä. Esimerkiksi koko konferenssin aikana tapasin vain kaksi italialaista. Koska ainakin neljä tuli Ukrainasta, Italian radikaalivasemmisto oli varmaan kokoonsa verrattuna 1000 kertaa vähemmän edustettuna kuin Ukrainan. Kenties hierarkkisen Leoncavallo-sosiaalikeskuksen lyhytaikainen PGA-edustus Italiassa saattoi verkoston huonoon maineeseen koko maassa, ja kun Leoncavallon toimijat jostain syystä tekivät johtopäätöksen, ettei PGA:ta voi käyttää hyväkseen heidän ainaisessa hegemonioiden etsimisessään, kukaan muu ei korvannut heitä Italian edustajana.

Länsi-Euroopasta Englanti oli parhaiten edustettuna luultavasti siksi, että Reclaim the Streets -ryhmä on ollut keskeisenä mukana PGA:ssa sen perustamisesta lähtien. Suuri edustus Englannista on varmasti verkostolle hyväksi. Vaikka saarivaltion globalisaation vastainen liike on kooltaan vain murto-osa mannermaiseen verrattuna, se on aina viime aikoihin saakka ollut huomattavasti vapaampi erilaisista autoritaarisista instituutioista, trotskilaisten haltuunottoyrityksistä huolimatta. Lukuisten entisten RTS-aktivistien lisäksi paikalla oli väkeä esimerkiksi Womblesista ja Dissent!-verkostosta, joka järjestää G8-vastahuippukokousta Edinburghiin kesäksi 2005. Myös Saksasta oli kirjava joukko osallistujia, jopa "antisaksalaiseen" suuntaukseen kuuluvia sionismia tukevia ääliöitä, jotka repivät palestiinalaisten valokuvanäyttelyn materiaalia, mutta harva saksalaisista oli kiinnostunut itse järjestön kehittämisestä.

Muutamat ranskalaiset ryhmät ovat olleet hyvin aktiivisia PGA:ssa viime vuosina, mutta kyseisiä ryhmiä lukuunottamatta Ranskasta tuli vain harvoja osanottajia. Näyttää siltä, että Ranskan liike on aika nurkkakuntainen ja sen on vaikea luoda liittoja. Espanjalaisia oli paikalla, mutta heitä olisi voinut olla enemmänkin ottaen huomioon paikallisen liikkeen koon. Hollantilaisten osallistuminen ei ollut yllättävää, toinen edellisistä Euroopan PGA:n koollekutsujista, hollantilainen Eurodusnie, oli nähnyt paljon vaivaa auttaakseen DSM!-verkostoa kolmannen konferenssin järjestelyissä. Tällä hetkellä Itävalta on tuskin helpoin mahdollinen radikaalin vasemmiston toimintaympäristö, mutta sieltä tulevat tyypit olivat mukavimpien osanottajien joukossa. Suomen ja Tanskan edustus oli vahva. Italialaisten lisäksi myös ruotsalaiset olivat varsin huonosti edustettuina – Ruotsin antiautoritaarinen liike on suhteellisen suuri, mutta perinteisesti heillä ei ole ollut hirveästi yritystä verkostoitua kansainvälisesti.

Kiireinen keskiviikko

Euroopan PGA-kokouksien aikana "prosessiryhmä" kokoontui useampien päivien aikana luomaan ehdotuksia viimeisen yleiskokouksen tai puhujaneuvoston hyväksyttäväksi. Belgradissa osallistuin vain yhteen näistä keskusteluista, joka hajaantui pienempiin ryhmiin keskustelemaan erilaisista kysymyksistä. Itse osallistuin ryhmään, joka keskusteli PGA:n suhteista Euroopan sosiaalifoorumiin ja muihin vastaaviin hierarkkisiin organisaatioihin. Kovin moni ei osallistunut tähän keskusteluun ja osallistuneetkin olivat miltei yksinomaan brittejä – ei kovin yllättävää, koska konferenssin aikana seuraava Euroopan sosiaalifoorumi Lontoossa oli vasta tulossa.

PGA:lla on hyvin tiukka ei-edustamisen politiikka – ei esimerkiksi ole minkäänlaista mahdollisuutta siihen, että joku voisi neuvotella PGA:n nimissä esimerkiksi Euroopan sosiaalifoorumin kanssa. Jo edellisessä Leidenin konferenssissa tuli esille, että meillä on selkeä ongelma näkyvyyden kanssa, ei-edustaminen tekee PGA:n "promootion" hankalaksi, ja näin ollen verkosto on vaikeasti tavoitettavissa ja osittain salaperäisyyden verhoama (mikä tosin voi myös lisätä sen kiinnostavuutta). Tämänhetkisen politiikan muuttaminen ei kuitenkaan ole oikeastaan mahdollista – tässä mielessä jauhaminen työryhmässä oli luultavasti ajanhukkaa. Kaikki tiedostivat samalla tavalla sosiaalifoorumeihin liittyvät ongelmat, vaikka oli ehkä erilaisia optimismin asteita sen suhteen, kuinka niihin osallistumalla voisi muuttaa tilannetta.

Prosessikeskustelun jälkeen liityin toiseen antirepressio-työryhmään. Tämä ryhmä oli Aubonnen sillan solidaarisuusverkoston aloite; verkosto tekee solidaarisuustyötä henkilölle, joka miltei kuoli poliisin tiputettua hänet sillalta Geneven vuoden 2003 protestien aikana. Tämä verkosto on kiinnostava, koska aloite siihen tulee miltei kokonaan tuntemieni Anarkistisen Mustan Ristin verkostojen ulkopuolelta.

Mielestäni liikkeemme suurimpia ongelmia on pitkän tähtäimen repression vastaisen työn puuttuminen. Sortotoimia vastaan pitää tehdä valtavasti työtä, mutta se ei ole kovinkaan spektaakkelinomaista ja herättää kovin vähän valtayhteiskunnan mielenkiintoa. Siispä nykyinen spektaakkeliaktivismi ei juurikaan tue repression vastaista työtä, lukuunottamatta vastahuippukokousten ajaksi perustettuja lakitukiryhmiä, jotka ovat kuitenkin yleensä hajonneet jo kauan aikaa ennen kuin oikeudenkäynnit edes alkavat. "Spontaanin liikkeen" kyvyttömyys organisoida repression vastaista työtä on yksi tärkeimmistä syistä, miksi olen argumentoinut kokonaisvaltaisen, formaalimman organisaation puolesta. Enpä tosin väitä, että "vähemmän spontaanimmat" organisaatiot, joihin olen viime vuosina osallistunut, olisivat olleet jotenkin paljon menestyksekkäämpiä.

Aihetta käsittelevä työryhmä oli kuitenkin pettymys. Ilmeisesti henkilöt, jotka olivat alunperin ilmoittaneet sen eivät päässeet paikalle, joten esittelyn teki toinen henkilö, jolla oli muita huolenaiheita, eikä ollut juurikaan työryhmänvetämistuulella. Ehkä puolella osanottajista ei ollut mitään edeltävää kokemusta repression vastaisesta työstä, he tulivat vain kuuntelemaan. Mitä jo aktiivisiin ihmisiin tulee, paikalla oli muutama hyvin paikallinen saksalainen aloite, Lontoon Womblesit, jotka olivat tukeneet Göteborgin ja Thessalonikin protestien jälkeen epäoikeudenmukaisesti vangittuja brittejä, sekä Kreikan antiautoritaarisen liikkeen aktivisteja Thessalonikista.

Solidaarisuustyö on Kreikassa epäilemättä aivan toisella tasolla – solidaarisuusliike Thessalonikin seitsemän vangitun puolesta ylitti kaiken mitä olisi voinut kuvitella muualla Euroopassa. Kreikkalaiset myös ehdottivat mielenkiintoisia kysymyksiä keskusteltavaksi, mutta työryhmän vetäjä kiirehti lopettamaan sen aikataulun mukaan. Mielestäni aikataulun ylläpitäminen ei ollut hyvä idea – olisimme aivan hyvin voineet keskustella kysymyksistä siitä, ketä meidän pitäisi tukea ja miten, vaikka vetäjän olisi pitänytkin poistua muita asioita hoitamaan. Thessalonikin jälkeen Kreikassa oli kolme toisistaan erillään toimivaa anarkistista solidaarisuusryhmää, jotka olivat täysin riidoissa keskenään taktisista kysymyksistä, ja näin ollen kykenemättömiä koordinoimaan toimintaansa. Näin ollen uskon, että kreikkalaisilla olisi ollut paljon sanottavaa näistä kysymyksistä, vaikka britit vain pudistelivatkin päätään sanoen "Kreikka on Kreikka". En vielä ole täysin selvillä mitä kaikkea Aubonne-solidaarisuusverkosto tekee, mutta lähinnä se näyttää pyrkivän olemaan informaation ja varojen keräämisen kanava, poliittiset päätökset jokainen osallistuva ryhmä tekee omillaan.

Puhujaneuvoston keskustelu PGA:n kampanjoista

Torstaiaamuna kokoontui konferenssin päättävä puhujaneuvosto. Tämä päätöksenteon muoto toimi yllättävän mutkattomasti verrattuna Leidenin helvetilliseen yleiskokoukseen. Puhujaneuvosto (Spokescouncil) on Espanjan 30-luvun anarkosyndikalisteilta periytyvä kokousmuoto, joka mahdollistaa päätöksenteon suurellakin porukalla suoraa demokratiaa kunnioittaen. Torstai-aamuna oli myös kaivosmiesten lakko Kostolacissa 80 kilometriä Belgradista pohjoiseen, ryhmä sinne matkustaneita konferenssin osanottajia sai innostuneen vastaanoton heitä "antiglobalisteina" pitäviltä kaivosmiehiltä. Puhujaneuvostossa pienet, 10-20 hengen läheisryhmät istuvat ympyrän kehällä. Belgradissa näitä läheisryhmiä oli noin tusinan verran. Jokaisessa läheisryhmässä on vain yksi henkilö, "puhuja", joka istuu samanaikaisesti läheisryhmässä ja keskellä olevassa puhujien ringissä. Puhuja on ainoa läheisryhmän henkilö, jolla on oikeus puhua puhujien ringissä, tosin Belgradissa tästä säännöstä tehtiin muutamia järkeenkäypiä poikkeuksia silloin, kun oli tarpeen selvittää kaikille jonkun ryhmän sisällä olevia erimielisyyksiä. Puhujan tehtävä voi kiertää läheisryhmän sisällä.

Puhujaneuvostossa on yksi tai muutama fasilitaattori, joka aluksi esittelee keskusteltavan ongelman. Aluksi jokainen läheisryhmä keskustelee ongelmasta 10-15 minuutin ajan, minkä jälkeen puhujat esittävät ryhmiensä mielipiteet kaikille yksi kerrallaan. Fasilitaattori yrittää löytää punaisen langan näistä mielipiteistä ja muotoilee konkreettisen ehdotuksen läheisryhmille jatkokeskustelua varten. Jokainen läheisryhmä voi myös tehdä konkreettisia ehdotuksia. Prosessi jatkuu pallotteluna läheisryhmän ja puhujaringin välissä, kunnes joko konsensus on löydetty tai kaikki päätöksenteko-ehdotukset on blokattu, jolloin päätöstä ei voida tehdä ja on siirryttävä ohjelman seuraavaan kohtaan.

Käytöntö osoitti, että usein useammassa ryhmässä nousi esiin samanlaisia huolenaiheita – puhujien ei pidä toistaa edeltävien sanomisia, mikä säästää valtavasti aikaa. Alustava keskustelu läheisryhmän sisällä on myös hyvin tarpeellinen, jotta yksittäisten ihmisten mielipiteistä muotoutuisi ymmärrettävä ja relevantti kokonaisuus, jos se on ylipäätänsä mahdollista.

Vaikka itse prosessi puhujaneuvostossa oli hyvin mielenkiintoinen, samaa ei tällä kertaa voinut sanoa konkreettisista ehdotuksista. Pääehdotus PGA:n yhteiseksi kampanjaksi oli "Globaali viesti", joka oli syntynyt keskustelussa maailmanlaajuisten toimintapäivien puutteista. Lyhyesti kysymys on "liikkuvasta toimintapäivästä", joka samanaikaisten aktioiden sijaan liikkuu viestinä maasta ja kaupungista toiseen. Voidaan kysyä, että mihin analyysiin toimintapäivien puutteista tämä ehdotus perustuu ja missä mielessä se muka kiertää niiden puutteet? Pitääkö meidän keksiä uusi brändi ja uusi tapa saada naamamme telkkariin? Onko globaalien toimintapäivien ainoa puute muka se, etteivät ne enää ole niin "muodikkaita" ja ihmiset ovat kyllästyneitä niihin? Onko liikkeemme jonkinlainen globaalin vaihtoehtoviihteen tehdas? Ainakin minusta joskus tuntuu tältä, kun yritän saada apaattista nuorisoa saamaan ahterinsa johonkin aktioon, tai mikä on vielä vaikeampaa, saada heidät tekemään jotain oma-aloitteisesti.

Vaikka meidän on toisinaan pelattava systeemin säännöillä, mielestäni PR, brändäys, mainostaminen ja markkinointi ovat pohjimmiltaan perustavanlaatuisessa ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä me edustamme. Toimintapäivien vahvuus oli se, miten useat pienet ryhmät eri kaupungeissa eri puolilla maailmaa pystyivät samanaikaisella toiminnalla osoittamaan liikkeen todellisen laajuuden. Näin toimintapäivät muuttivat pienuutemme vahvuudeksi. Ne eivät olleet vain hauska tavaramerkki, jonka aktivisti-copywriter olisi keksinyt, vaan luonnollinen seuraus siitä, minkälaisia vastarinnan muotoja luokkataistelun heikkouden tila nykyään ylipäätänsä sallii.

Suurin osa lukemistani "vastahuippukokousturismia" kritisoivista teksteistä huutaa sisällönpuutettaan. Erityisesti amerikkalaiset eivät koskaan kyllästy puhumaan "paikallistoiminnasta", mikä voi kuitenkin olla mitä vain totaaliseen reformismiin saakka – jostain syystä kirjoittajat eivät juuri täsmennä mitä he tällä tarkoittavat. Mustia panttereita aikanaan tapettiin, koska he kampanjoivat suojateiden ja kouluruokailun puolesta, mutta tämä ei tarkoita, että nämä kysymykset olisivat yhä vallankumouksellisia. Totta kai meidän on kamppailtava niiden kysymysten parissa, jotka ovat relevantteja yhteiskunnassamme, mutta usein ei ole kovinkaan selvää, minkälaisen panoksen juuri meidän liikkeemme voisi antaa näille projekteille, miten nämä kamppailut ovat yhteydessä maailmanlaajuisiin, ja ovatko meidän metodimme tarpeen niille ihmisille, joita kamppailut välittömästi koskevat. Tarvitsemme enemmän rehellisyyttä ja vähemmän kivan kuuloisten käsitteiden tiputtelemista.

Mediaseksikkyyden ja spektaakkeliarvon puolesta "globaali viesti" jää selvästi jälkeen toimintapäivistä, mutta hankkeen puutteet ovat todennäköisesti samat. Globaaliviestin teema "otetaan se takaisin" on mielestäni aivan liian abstrakti, se voi tarkoittaa mitä vain, eikä ole selvää, miten se on sovellettavissa eri maissa. Otetaan esimerkiksi espanjalaisen Yo Mango -ryhmän edistämät myymälävarkaudet arkielämän oikeudenmukaisuuden etsimisen keinona: pari vuotta sitten eräs ystäväni ystävä vietti kolmisen kuukautta eräässä Pietarin naisvankilassa kahvipaketin varastamisyrityksen seurauksena. Totta kai ihmiset varastavat kaupoissa Venäjälläkin, mutta sillä on enemmän tekemistä extreme-urheilun kuin karnevaalin, nuorisokulttuurin tai arkielämän vastarinnan kanssa. Mistään muusta liikkeellämme ei ole yhtä vähän puutetta kuin kivoista sanoista, sloganeista ja abstraktioista.

Ainoat esityslistassa ehdotetut globaalit aktiopäivät olivat 8. maaliskuuta (kansainvälinen naisten päivä), chavistien 12. lokakuuta 2004 "bolivaarisen vallankumouksen puolesta" ja 6.-8. heinäkuuta 2005 Edinburghin G8-kokouksen ympärillä. Ei ollut selvää, miten ensimmäinen ehdotus tulisi eroamaan perinteisestä naisten päivästä. Lopulta kaikkia näitä ehdotuksia tuettiin jokseenkin kaoottisella tavalla. Muutamia päiviä ehdotettiin esityslistan ulkopuolelta, esimerkiksi tshetsheenien ja inguushien karkoituksen vuosipäivä 23. helmikuuta 2005, 20. huhtikuuta (Irakin sodan alkamisen vuosipäivä) ja 1. toukokuuta (kansainvälinen päivä epäsäännöllisiä työsuhteita vastaan). Jostain syistä nämä ehdotukset eivät kuitenkaan päätyneet yleiseen keskusteluun.

Yhteistyö ja muut kysymykset

Työryhmä, jossa edellisenä päivänä olin vieraillut ja joka pohti "PGA:n suhteita muihin aktivistijärjestöihin ja struktuureihin, kuten NGO:t, ammattiliitot ja poliittiset puolueet", oli lopulta valmistanut ehdotuksen puhujaneuvoston hyväksyttäväksi. Paperi oli kokoelma "ehdotuksia", "ideoita keskustelua varten" ja "ilmoituksia tulevista tapahtumista" iloisessa sekasorrossa, ilman selvää erottelua näiden väliltä. Ehdotettiin myös jonkinlaisen pamfletin kokoamista yhteistyökokemuksista, mikä oli melko epäilyttävää ottaen huomioon PGA:n ei-edustettavuuden politiikan. Saavutettiin yksimielisyys siitä, että pamfletti tultaisiin julkistamaan allekirjoituksella "PGA:n inspiroima" – ilmeisesti mitä tahansa materiaalia voi julkaista kiertämällä ei-edustettavuuden politiikkaa samalla tavalla. Minulle tuli aika selväksi, että PGA:n versio antiautoritaarisesta järjestörakenteesta on sangen haavoittuva ja todennäköisesti leviää käsiin sinä päivänä, kun joku todella pahantahtoinen taho hyppää mukaan.

Lopulta sotkusta saatiin tiivistettyä seuraava konkreettinen ehdotus:

"PGA:n ei tule antaa ihmisten tulla eristetyiksi tai poissuljetuksi PGA:sta vain siksi, että he kuuluvat järjestöihin, jotka ovat kenties vähemmän kiinnittyneitä PGA:n periaatteisiin – poissulkemisen sijasta huomio on kiinnitettävä ihmisten käytännön toimintaan verkoston sisällä ja konferensseissa. Ihmiset näistä järjestöistä saavat kuitenkin osallistua vain yksityishenkilöinä, he eivät saa edistää järjestöjään PGA:n kautta ja heidän on kunnioitettava PGA:n periaatteita osallistuessaan PGA:han. Näiden järjestöjen johtajat ja viralliset edustajat eivät ole tervetulleita PGA:han, ja PGA-prosessikeskustelut ovat avoimia vain periaatteet hyväksyville ihmisille." (Tässä "PGA" tarkoittaa siis Euroopan mantereen verkostoa).

Konferenssiin osallistui erään Saksan entisten kommunistien PDS-puolueen johtohenkilö. Hänet paljastettiin päivittäisessä uutislehdessä ja pian tämän jälkeen hän lähti kotimatkalle. Mielestäni tämä oli oikea tapa hoitaa tilanne, sillä hän ei esitellyt avoimesti itseään, tarkoitusperiään tai rooliaan politiikassa eikä hänellä näin ollen voinut olla mitään rehellisiä tarkoitusperiä konferenssiin osallistuessaan. En ymmärrä, miksi joku saattoi pettyä tähän menettelytapaan. Ehdotettu ja hyväksytty päätös oli joka tapauksessa jokseenkin liberaali. Jostain syystä länsieurooppalaisille aktivisteille äärioikeiston edustajien yritykset soluttaa tämänkaltaisia tapahtumia ovat täysin teoreettinen mahdollisuus, siinä missä ainakin Venäjällä se ei ole pelkästään mahdollista, vaan myös todennäköistä.

Kolmas puhujaneuvoston käsittelemä kysymys oli "Ehdotettu menettely fyysisen tai psyykkisen väkivallan tapauksessa". Tämä kuulostaa kovin abstraktilta, mutta kaipa tekstin kirjoittajien mielessä oli lähinnä seksuaalinen ahdistelu. Kenties heidän olisi kannattanut olla spesifisempiä, henkinen väkivalta kun voi tarkoittaa miltei mitä tahansa.

Eräiden moniselitteisyyksien takia en pitänyt tästä alunperin Tukholman Anti-Fascist Aktionin tekemästä tekstistä, kun törmäsin siihen ensimmäistä kertaa, mutta keskustelun kuluessa nämä epäselvyydet kuitenkin selvennettiin ja itse asiassa se ansaitsee tulla levitetyksi Ruotsin AFAa ja Euroopan PGA:ta laajemmissakin piireissä. Ikävä kyllä sen hyväksyminen siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.

Neljäs puhujaneuvoston kysymys oli rakenne-ehdotukset Euroopan PGA:ta varten. Se sisälsi useita konkreettisia ehdotuksia, joista suurin osa oli kuitenkin itsestäänselvyyksiä, kuten "Seuraava PGA:n konferenssi Euroopassa järjestetään avointen valmistelukokouksien avulla, seuraavan Euroopan kokoonkutsujan ja kansainvälisen järjestelyryhmän toimesta". Kaksi vuotta sitten Leidenissä esitelty kunnianhimoinen suunnitelma Euroopan PGA:n rakenteiden lisäämiseksi on nyt ilmeisesti haudattu. Näemmä Euroopan PGA:lle on vakiintunut rakenne, johon ei ole odotettavissa radikaaleja muutoksia seuraavien vuosien aikana.

Viimeisin puhujaneuvoston käsittelemä kokous oli "Globaalit prosessiehdotukset". Suurin osa tästä koostui kesällä 2005 Nepalissa järjestettävän kansainvälisen PGA-tapaamisen tukemisesta. Konkreettisia ehdotuksia oli vain muutamia, joihin sisältyi esimerkiksi yhteydenotto kadonneisiin Etelä-Afrikan koollekutsujiin ja koollekutsujien listan julkaiseminen webissä. Lisäksi päätettiin tehdä epävirallinen "PGA:n inspiroima" uutiskirje Belgradin konferenssista.

Lopuksi

Kuinka paljon lopulta sain konferenssista vastinetta omille kiinnostuksen kohteilleni? Mitä tulee seuraavan askeleen ottamiseen "yhteinen taistelumme" -retoriikasta, en ole kovin vakuuttunut, mutta rehellisesti sanottuna en myöskään odottanut kovin paljoa. Mitä tulee mahdollisten auttajien löytämiseen, en kostunut paljoakaan, mutta ainakin tapasin muutamia asiasta kiinnostuneita ihmisiä. Mitä mahdollisesti kokonaisvaltaisempaan verkostoitumiseen tulee, tuli ainakin selvästi esiin, että PGA:ta tiukemmalle järjestölle ei toistaiseksi ole mitään tarvetta. Päätöksenteko sujui kiitettävästi, joskin järjestäjien välisiä konferenssin aikana kärjistyneitä konflikteja ei juuri onnistuttu välttämään.

Mitä tulee Euroopan PGA-verkostoon yleisesti, tie on selvä eteenpäin ja aion pysyä mukana mahdollisuuksien mukaan. Seuraava askel on etsiä uusia Euroopan koollekutsujia ja tehdä evaluaatio Belgradin konferenssin antimista. Kuusi vuotta on kunnioitettava ikä mille tahansa ruohonjuuritason verkostolle nykyaikana ja vaikka maailmanlaajuinen PGA on ollut jonkinlaisessa lamassa viimeiset kolme vuotta, Euroopan ja Aasian mantereiden verkostot ovat kaikkea muuta kuin kuolleita. PGA ei enää saavuta yhtä paljon huomiota kuin perustamisensa aikoihin, mutta se voi olla myös etu, sillä se antaa mahdollisuuden keskittyä itse asioihin brändäyksen sijasta.

Artikkelin pidempi englanninkielinen versio, joka sisältää lukuisia linkkejä, on luettavissa osoitteessa http://www.kolumbus.fi/antra/belgrade.htm.