 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Piirejä
ja piiri-ihmisiä
Kaikki muistavat ringit lapsuudesta: tervapataa, piiri pieni pyörii -leikkejä ja monia muita oli mukava leikkiä. Monella meistä ringit jäivät aikuistuessa. Silti muinaisten ihmisten jälkipolville jättämät ringit, kivikehät, kuten Stonehenge, pohjoismaiset käräjäkivet sekä kalliomaalausten rinkiaiheet kiehtovat tiedonhaluisten aikuisten mielikuvitusta, muidenkin kuin tutkijoiden. Kulttuurimme ei suosi rinkejä eli piirejä vaan ennemminkin sarakkeita ja rivistöjä. Koululuokat ja armeijat on järjestetty Rooman legioonien mallin mukaiseen järjestykseen. Ringit ovat jääneet kulttuurissamme marginaaliin: lasten leikkeihin, kansantansseihin, urheiluun ja vastakulttuurisiin käytäntöihin, joita monet pitävät hyöty-yhteiskunnassamme lasten leikkien kanssa yhtä ”vähäarvoisena” puuhana. Olen eri mieltä. Vetäväthän rinkiä kaupallisesti hyödyntävät stadionitkin miljoonittain yleisöä! Mikä ringeissä sitten kiinnostaa? Ensinnäkin ne ovat pikkuhiljaa tulossa takaisin länsimaisen aikuisen elämään kolmannesta maailmasta tulevien kulttuurivaikutteiden ja vastakulttuurin myötä. Myös alkuperäiskansojen liike soveltaa niitä tapaamisissaan, mm. monet intiaaniaktivistit pyrkivät elvyttämään ringin käyttöä niissä ja omissa yhteisöissään. Monien, kuten alussa lainatun Manitonquat´n mielestä rinkiyhteisöllisyys voi vieläpä olla ratkaisu lajimme, ympäristömme ja planeettamme yhä paheneviin ongelmiin, joita ovat mm. köyhyys, nälkä, saasteet, ilmastonmuutos, lajien tuhoutuminen, sota, kidutus, väkivalta, kovien huumeiden kauppa ja ihmiskauppa. Roda de capoeira: afrobrasilialaiset ideat maailmalla Oma pääasiallinen rinkiyhteisöni on capoeira. Aloitin harjoittelun joensuulaisessa capoeira-ryhmässä, joka kuuluu professori Melquen Capoeira Luanda de Angolaan ja nykyään jatkan Helsingin Capoeira Angolassa. Capoeira on afrobrasilialainen taistelulaji ja tanssi, jota harjoitetaan ringissä (roda) perkussio-soittimien sekä esilaulun ja kuoron säestyksellä. ’Roda’ merkitsee piiriä, ympyrää ja pyörää; capoeiran ringille onkin ominaista jatkuva liike. Capoeira-ryhmässä opitaan kuinka rinkiyhteisö vaatii jokaiselta panoksensa: tiedon ja taidon syöttötuoliin ei voi jäädä istumaan, vaan on annettava kaikkensa yhteiseen juhlaan, rodaan. Lyhytnäköinen egoismi ei toimi, muuten rinkiin ei tule sitä, mistä ammentaa: sosiaalista energiaa, axéta, elämänvoimaa tai väkeä, jonka avulla opimme capoeiran harjoittamia uskomattomia taitoja. Kaiken ydin capoeiran piirissä on keskinäinen tuki ja solidaarisuus, vaikka myös kilpailu on mukana. Moderni capoeira alkoi levitä Bahiasta muualle Brasiliaan 1960-luvulla, Yhdysvaltoihin 1970-luvun lopussa ja Eurooppaan vasta 1990-luvulta lähtien. Silti sitä on nyt jo kaikilla asutuilla mantereilla, kaikissa Euroopan maissa sekä esimerkiksi sellaisissa maissa kuin Malesia, Afganistan, Etelä-Afrikka, Cap Verde, Angola... Todennäköisesti tälläkin viikolla capoeiran askel kulkee uusiin maihin ja kaupunkeihin. Capoeira leviää brasilialaissiirtolaisten mukana ja siihen liittyy lieveilmiöitä, pahimmillaan kaupallisuutta ja taloudellista riistoa molemmin puolin, mutta myös capoeiran ydin – Brasiliassa vuosisatoja säilyneet ja jalostuneet afrikkalaiset arvot, ideat ja solidaarinen rinkiyhteisöllisyys leviävät hapatuksen ohessa. Tämä on itseni lisäksi monien capoeira-tutkijoiden (mm. Nestor ”Capoeira” dos Passos Neto ja J. Lowell Lewis) sekä useiden capoeira-mestrien, harjaantuneimpien capoeiran harjoittajien ja opettajien, jakama näkemys (ks. edellisestä Väärinajattelijasta Mestre Pinóquion haastattelu). Rinki
Pohjois-Amerikan intiaaneilla: Capoeira on vain yksi nopeasti kasvava rinkiyhteisöllisyyden muoto nykyisen maailmanjärjestelmän sisällä. Pohjois-Amerikan intiaanit aloittivat muodollisten rinkien elvyttämisen osana 1900-luvun panamerikkalaista intiaanihenkisyyttä. 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin vastakulttuurisuus nousi Yhdysvaltain valkoisen keskiluokan nuorten aikuisten parissa, intiaaniaktivistit alkoivat levittää rinkejä myös intiaaniyhteisöjen ulkopuolelle. Intiaaneilla rinki on perinteisesti ollut mukana lähes kaikessa yhteisöelämässä: tiipiissä, hikimajassa (inipi), peyote-kultissa, piippu-seremoniassa, aurinkotanssissa ja useimmissa arkipäiväisissä tapaamisissa ja neuvotteluissa. Intiaaniajattelija Mustan Hirven mukaan intiaanit uskoivat, että luonto haluaa asioiden olevan pyöreitä. Aurinko, kuu, planeetat, tähdet, Äiti Maa – kaikki universumissa on pyöreää ja kiertää pyöreitä ratoja. Linnut tekevät pesänsä pyöreiksi, joten niillä on hänen mukaansa sama uskonto kuin intiaaneilla. Mustan Hirven teos Black Elk Speaks on perinteisen intiaaniajattelun ja panamerikkalaisen intiaanihenkisyyden keskeistä kirjallisuutta. Amerikan intiaanit ovat sorrettu vähemmistö, joka yhä taistelee monin tavoin kulttuurisen olemassaolonsa puolesta. Yhdysvaltalainen intiaaniaktivisti, lakota-intiaani Manitonquat on yksi niistä, jotka ovat valinneet taistelussa rauhanomaisen tien. Hän elää yhteisössä (Mettanokit), joka pyrkii kamppailemaan yhteiskunnallista sortoa ja tukahduttamista vastaan. Hän toimii sekä alkuperäiskansojen liikkeessä että muissa moderneissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, joissa hän levittää intiaanien käyttämää muodollisten puherinkien ideaa ja puhesauvan käyttöä. Manitonquatin pääasialliset toimintakentät ovat vankityö, koulut ja alkuperäiskansojen tapaamiset. Hän levittää rinkien ideaa myös länsimaisen vastakulttuurin ja ympäristöliikkeiden pariin esimerkiksi kiertämällä ympäri Eurooppaa pitämässä kesäleirejä. Niissä opetetaan rinkien ja puhetikun käyttöä. Hänen taannoiselta Suomenvierailultaan on osittain peräisin myös Suomen Maanystävien tapa käyttää puhetikkua ja muodollista puhekierrosta vuotuisissa väentapaamisissaan. Juhannuksena 2005 Manitonquat esiintyy Keuruun ekokylässä aiheenaan Yhteisön henkinen perusta. Mettanokit-yhteisön julkaisema zine Talking Stick on kirjoitettu pääosin alkuperäisille amerikkalaisille. Lehti julistaa rinkien ilosanomaa ratkaisuna hierarkkisen pyramidiyhteiskunnan ongelmiin. Kirjoittajat uskovat, että heimojen vanhimpien viisaus voi pelastaa niin intiaanit kuin koko ihmiskunnan nykyisestä yhteiskunnallis-ekologisesti epätoivoisesta tilanteesta. Manitonquat´n kuvaamissa ringeissä on yleensä noin parikymmentä osallistujaa. Näiden pienten sosiaalisten yksiköiden vaikutus voi kuitenkin heijastua jokaisen osallistujan sosiaaliseen ympäristöön ja yhä uusia rinkejä perustetaan. Hänen mukaansa ringissä oppii pikku hiljaa muiden ihmisten kunnioitusta ja rakastamista, eivätkä ne pysähdy ringin sisälle vaan kohdistuvat lopulta koko ihmiskuntaan, kaikkeen elävään ja luontoon. Ringissä tavoitellaan tahtoa, jossa kukaan ei tunne häviävänsä, koska kaikkien näkemys tulee kuulluksi ja huomioiduksi. Rinki on järkevä ja viisas tapa toimia, koska se huomioi kaikkien näkökulmat eikä vain sen, joka sattuu olemaan johtavassa asemassa. Kirjasessaan Circle Way Manitonquat julistaa vastuuntuntoisen johtajuuden kehittämistä sen sijaan, että oltaisiin kokonaan ilman johtajia kuten monet anarkistihenkiset kansalaisaktivistit haluaisivat. Ringissä kasvotusten muiden kanssa jokaisesta tulisi kasvaa hyvä johtaja tai päällikkö, joka pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä positiivisesti valovoimaisella olemuksellaan. Talking Stick -lehden ääni on rauhanomainen, mutta silkasta hippilehdestä ei ole kysymys, siitä kertovat kirjoituksista paljastuva traditionaalisuuden ja heimojen vanhimpien arvostus sekä yhteisöllisyyden painottaminen länsimaisen vastakulttuurinkin julistaman individualismin sijasta. Intiaanikirjoittajien teksti on myös ylpeää – suorastaan ylimielistä:
Tiettyjen intiaanien ideoiden ja aiemmin salattuna pidetyn tiedon levittäminen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden keskuudessa lienee perusteellisesti keskusteltu siirto, jonka eri pohjoisamerikkalaisten heimojen vanhimmat ovat hyväksyneet osana kansansa selviytymisstrategiaa. Tarkoituksena on, että intiaaniaktivistit henkisinä sotureina ottavat avainroolin itselleen yhteiskunnallisissa liikkeissä. Tämä voi kuulostaa turhankin ylimieliseltä, jopa autoritaariselta, mutta jos on edelleen olemassa intiaanien traditionaalista viisautta niin Pohjois-Amerikan nykyisessä henkisessä ilmapiirissä ylimielisyys on ymmärrettävää. Sitä paitsi perinteisesti intiaaniyhteisöissä, sen kummemmin kuin uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissäkään, dominoivaa valtaa ei arvosteta vaan vannotaan kaikkia tyydyttävän konsensuksen nimiin. Ihanteen mukaan avainrooliin ei runnouduta kyynärpäin vaan se otetaan velvollisuudesta ja rakkaudesta liikkeiden asiaa ja toimijoita kohtaan. Hyvän johtajuuden ihanteen toteutumisesta intiaanien liikkeissä tai pohjoisamerikkalaisissa kansalaisliikkeissä ylipäänsä minulla ei ole tietoa. Muodollisia puherinkejä sovelletaan myös ekologis-spirituaalisiksi elämäntapaliikkeiksi kutsumissani epäpoliittisissa kulttuurimuutokseen pyrkivissä liikkeissä. Juuri muodollisen puheringin ideat ovat hikimajarituaalin ohella levinneet, tai palanneet, “länteen“. Itsekidutukseen perustuva aurinkotanssi tai Native American Churchin rituaalit, joissa nautitaan hallusinoivaa meskaliinipitoista peyote-kaktusta, ovat puolestaan pysyneet yksinomaan panamerikkalaisen intiaanihenkisyyden käytäntöinä. Toimintapiireistä elämäntapapiireihin Itse astuin muodolliseen piiriin ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten, suoran toiminnan rauhankävelyllä Haagista Brysseliin. Aamu- ja iltatapaamiset pidettiin piirin muodossa. Ringit tuntuivat täysin luonnollisilta, mutta samanaikaisesti myös jotenkin arkaaisen eksoottisilta. Liityin tuolloin myös noin viiden sadan ihmisen voimapiiriin mm. zapatistien, maattomien liikkeen aktivistien, intialaisten ja nepalilaisten maanviljelijäaktivistien kanssa Mannertenvälisellä Karavaanilla (Intercontinental Caravan) – se oli vaikuttavaa ja muutti elämäni. Tuntui kuin kaikki nämä ihmiset olisivat muodostaneet voimapiirin elonkehään symbolisoiden liittolaisuutta ja sulkien tahallaan ulkopuolelleen ne, jotka eivät piiriin astu: kasvottomat markkinat ja ylikansallisten yhtiöiden ja säätelyorganisaatioiden sarakemaailman. Tuon hetken jälkeen minusta on tullut piiri-ihminen: Hampurin bussiasemalla huomaan kysyväni neuvoa juuri piirissä seisovalta ihmiseltä, kun taas seminaarisalissa tulee kiusaantunut olo, kun joutuu toiselle vastatessaan kääntämään toiselle selkänsä. Piireissä tunnen olevani kuin kotonani, sarakkeet kuten luokat ja luentosalit vaativat aina hieman erilaista asennoitumista. Ehkä tämä johtuu perisuomalaisesta kulttuuritaustasta; koti tai kota -sanojen muinainen merkitys viittaa tulen ympärille kerääntymiseen, samoin ‘ymmärtäminen’ viittaa piirin tai ympyrän muotoon. Rauhallisen nuotiopiirin ajattomuuden tunteen kuvitteleminen auttaakin ymmärtämään myös muodollisia puherinkejä, jos ne eivät ole ennestään tuttuja. Pohjoismaisille vastakulttuurisille Ting-tapaamisille ympyrän muoto on suoran toiminnan liikkeiden käytännöllisiä rinkejäkin olennaisempi. Tingin rinkikäytännöt ja ihanteet muistuttavat eniten amerikanintiaanien muodollisia rinkejä sellaisina kuin ne on Manitonquat’n ja kumppaneiden kirjoituksissa esitetty. Ting on pienehkö pohjoismainen tapaaminen, joka järjestetään vuorovuosina neljässä eri Pohjoismaassa. On talvitingejä ja kesätingejä. Tapaamista on järjestetty vuodesta 1978 ja aluksi se oli paljolti vasemmistolaisten kansalaisaktivistien ja vapaakaupunkien asukkaiden ideointipalaveri. Alusta lähtien siihen on liittynyt myös esikristillisen pohjoismaisen yhteiskunnan perusyksikön, vapaiden miesten tapaamisen (’ting-möde’, ‘-møte’, ‘-möte’, ’keräjät’ tai ’käräjätapaaminen’) elvyttämis- ja uudistamispyrkimys, mutta nykyaikaan sovellettuna: tapaamisiin ei liity esimerkiksi oluen juomista Odinin kunniaksi eikä kaupankäyntiä. Sittemmin Ting on painottunut aktivismia enemmän henkisiin asioihin, kuten itsensä löytämiseen ja toisten ihmisten kohtaamiseen olkoonkin, että eri osallistujilla on tietenkin erilaisia pyrkimyksiä ja näkemyksiä tapahtumasta. Rainbow gathering taas on järjestetty vuodesta 1972 alkaen ensin Yhdysvalloissa ja myöhemmin myös muilla mantereilla. Rainbow’lla ja pohjoismaisella Tingillä on paljon yhteistä. Rainbow’n taustalla oli aikakauden hippikulttuuri ja siihen liittyvä intiaanikulttuurien ihannointi. Eurooppaan Rainbow tuli joitakin vuosia Tingin perustamisen jälkeen, vuonna 1983. Rainbow ja Ting -tapaamiset kohtasivat konkreettisesti ensi kerran 1989 Norjassa, kun tapaamiset järjestettiin peräkkäin samassa paikassa. Jotkut tingiläiset pitävätkin Tingiä osana “maailman suurinta ei-organisaatiota“ Rainbow’ta, vaikka myös pohjoismaisesta identiteetistä pidetään ylpeästi kiinni. Toiset erottautuvat Rainbow’sta hyvinkin voimakkaasti ja vähättelevät Amerikan intiaanien vaikutusta: tanskan kielessä usein käytetty sanonta ”mennä tingiin” tarkoittaa asioiden perinpohjaista selvittämistä ja kylissä on edelleen usein käräjäkivet puun ympärillä muistuttamassa muodollisen ringin muinais-skandinaavisesta versiosta. Tingin ringissä on epäilemättä yleisinhimillisyyden lisäksi jotain erityisen pohjoismaista; Rainbow puolestaan ei ammenna paikalliskulttuureista vaan universaaliksi mielletystä rainbow-heimolaisuudesta. Piiri-ideoiden kiistämätöntä virtaa “Pohjois-Amerikan kolmannesta maailmasta“ osoittaa kuitenkin se, että monet tingiläiset ovat lukeneet Manitonquat’n kirjoituksia ja inspiroituneet niistä. Mennessäni talvella 2004 tingiin ensimmäistä kertaa elämässäni, törmäsin heti tuvan ovella kauniisti kirjoitettuun kylttiin: “Welcome Home, Ting-Family“. Ting muistuttaa väliaikaista kommuunia tai “perhettä“, joka pitää yhteyttä myös tapaamisten ulkopuolella. Se on osa maailmanlaajuista rinkikansaa, jonka “organisaatio“ on rihmastomainen ja joka työntää versojaan maanpinnalle, kaikkialla missä vain on riittävästi rinkikansaa koolla. Nämä versot muodostuvat tavallisimmin ringeiksi: muodollisiksi ringeiksi, käytännöllisiksi ringeiksi, soitto- ja lauluringeiksi, rituaalisiksi ja taikapiireiksi, nuotiopiireiksi… Tingissäkin on hyvin monenlaisia rinkejä. On suuri rinki tai syömisrinki, jossa on enimmillään muutama sata osallistujaa. Talvella keräännytään alttarimaisen keskuksen, kesällä nuotion ympärille. Suuressa ringissä koko yhteisö on periaatteessa koolla; kaikki tapaavat ja kuuntelevat toisiaan. Monet pitävät suurta rinkiä kaikista voimallisimpana, toiset taas turhautuvat isoissa ringeissä huomion kohdistuneisuuden puutteeseen ja liian pitkään kestoon. Pienempiä piirejä pidetään enimmäkseen käytännöllisistä teemoista kuten seuraavan tingin järjestämisestä, mutta myös abstraktimmista aiheista kuten sukupuolisuudesta tai vaikkapa Venuksen transitiosta osanottajien kulloistenkin intressien mukaisesti. Piiri voi olla myös miesten piiri, naisten piiri tai vaikkapa rinki ringeistä. Näitä rinkejä kutsutaan toisinaan myös työpajoiksi (arbettsgrupp, workshop), vaikka se ei aina ole sama asia. Heart sharing, jolle kukaan ei ole tietääkseni keksinyt paikallista nimitystä, on ringin erityisen seremoniallinen muoto, jossa mennään syvälle ihmisten tunteisiin. Siinä saatetaan käsitellä raskaitakin aiheita, mutta yleensä jälkeenpäin olo on auvoisa ja vapautunut. Erityisesti heart sharing -ringeissä monet kokevat yliaistillisia tuntemuksia ja jopa taikaa. Tingiläiset, joista monet ovat keskiluokkaisia ja intellektuelleja kuten rinkikansa ylipäänsä, osallistuvat tahoillaan eri tavoin ja eriasteisesti sarakeyhteiskuntamme toimintoihin, vaikka useimmat haluavat muuttaa sitä, mutta rinkikansana ilmestyessään he suosivat muodostelmanaan nimenomaan piirejä – kuten sienet, jotka luonnossa muodostavat noidankehiä, vaikka kasvattamoissa suositaan toisenlaisia muotoja. Useimmat tingiläiset osallistuvat rinkeihin myös muualla kuin yhteisön omissa tapaamisissa. Useimmilla tingiläisillä rinkiin liittyy intiaanien spirituaalisen ajattelun kaltaisesti ajatuksia luonnonmukaisuudesta. Ajatellaan, että ringissä olemme lähellä luontoa ja maailmankaikkeuden olemusta; lähellä tähtiä, luontoa ja peruselementtejä. Ringin hidas kommunikaatio saa osallistujat liittymään toisiinsa ja luontoon, ymmärtämään toisiaan ja maailmankaikkeutta. Ihanne on, että kaikilla on mahdollisuus sanoa mitä sydämessään tuntee ilman, että kukaan keskeyttää. Eräässä monituntisessa ringissä, johon osallistuin, puheenvuoron keskimääräinen pituus oli seitsemän minuuttia eikä tylsää silti ollut hetkeäkään. Yleensä rinkejä ei kuitenkaan mitata tai analysoida vaan pääasiassa pyritään niissä kokemiseen ja tuntemiseen. Se, jolla on puhesauva, tai oikeastaan kuuntelusauva, pitää käsissään koko yhteisön voimaa tai valtaa ja sitä tulisi kunnioittaa. Kunnioitusta, keskittymistä ja kohdistamista odotetaan paitsi kuuntelijoilta myös siltä, joka puhuu. Ei saisi puhua paskaa tai jaaritella, vaan sanoa se mitä todella tuntee sydämessään ja antaa sitten puhesauva vieressä istuvalle. Näin ainakin minä ajattelen, tosin moni tingiläinen voisi huomauttaa, ettei ringissä ole sääntöjä – myöskään paskan puhumisen suhteen. Joka tapauksessa puhesauva, yhteisön huomio ja puheenvuoro kiertää myötäpäivään muinaisten ideoiden mukaisesti ja kohtuullisen kunnioituksen vallitessa. Maailman vanhin pyörä, hyvin inhimillinen asia. Miksi rinki ja puhesauva? Monissa kulttuureissa sovelletaan rinkiä, koska se on kommunikaation kannalta ylivertaisen käytännöllinen muoto jo tärkeiden kuulo- ja näköaistin kannalta. Ringin muoto ilmaisee tasavertaisuutta: kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus nähdä, kuulla, puhua ja tulla kuunnelluksi. Usein rinkeihin liittyy myös ajatuksia kuudennesta aistista tai yliluonnollisesta: yhteissielusta, energian havaitsemisesta tai jumaluudesta. Myös Tingissä monet kertovat havaitsevansa energioiden olemassaoloa: väreinä, visioina, tuntemuksina ja auroina. Amerikan intiaanit eivät puolestaan ole perinteisesti puhuneet energiasta länsimaissa yleiseen mesmeristisperäiseen tyyliin: jonakin universaalina peruselementtinä, jota nykytiede ei vielä tunne. Itselläni tieteelliseen maailmankuvaan tottuneena on helpointa mieltää muodollisen ringin valtaisa energia ja voima sosiaalisena ja sen havaitseminen muuntuneen tietoisuuden tilan aiheuttamana “visualisaationa“, mutta kukapa tietää lopullista totuutta kosmoksesta ja kaaoksesta ympärillämme…
Puhesauvasta puhuttaessa mainitaan usein hopi-intiaanien rauhanomaiseksi mielletty esikuva ja periaate, että asiat pitäisi ratkaista puhumalla. Hopit todella ovat yksi rauhanomaisimpia kansoja mitä me tunnemme. Vaikka he ovat sotureita heidän elämäntapansa keskittyy paljolti elämän henkiseen puoleen. Itse uskon, että puhesauva on keksintönä paljon hopi-kulttuuria varhaisempi – todennäköisesti jopa vanhempi kuin piiri, sillä puhesauvaa on käytetty monessa muussakin kulttuurissa ja monina eri aikoina trooppisesta Afrikasta kylmään Pohjolaan. Sauvan käyttö ei ole ominaista vain Viisaalle Ihmiselle. Vaikka ihmisapinavertauksia pidetään poliittisesti epäkorrekteina, on kuitenkin kiistämätöntä, että lähimmät sukulaisemme, nykyiset ihmisapinat käyttävät, kuten muinaiset esi-isämmekin hominidit käyttivät, keppiä, paitsi kättä pidempänä, niin myös voiman symbolina. Keppi oli pitkään tehokkain ase eikä aseiden tarkoituksena ole koskaan ollut pelkästään niiden käyttö vaan myös näyttö: simpanssilaumoissa yksilö saattaa ottaa tällaisen fallisen esineen käyttöönsä vain uhkaillakseen, siis käyttääkseen sitä vallan symbolina. Amerikan intiaaneilla, maasailla, alkuperäiskansojan liikkeessä, Manitonquat’n kesäleireillä, Suomen Maanystävillä, Tingissä ja Rainbow’ssa puhesauvan käyttö on onneksi kokonaan eriytynyt sen asekäytöstä. Muita puhesauvan kaltaisia symboleita ovat capoeiran pääsoitin berimbau, joka voi tarpeen vaatiessa toimia myös aseena; modernissa noituudessa eli Wiccassa sen historiallisten esikuvien mukaan seremoniallisesti käytetty miekka tai rituaaliveitsi; länsimaisissa kokouskäytännöissä puheenjohtajan nuija. Vasta ringissä muodostetaan sauvan suunnattomasta voimasta yhteisöllinen voima, kosmos, luonnollinen järjestys. Ringin orgaaninen järjestys on yleensä egalitaarinen – vallan olemassaolo tunnustetaan, mutta valta kiertää ringin roolien mukana. Sarakkeiden Euroopassa ja Valtiossa järjestys puolestaan on pyramidimainen ja hierarkkinen, jokaisella on pysyvä paikkansa ja lokeronsa. Lopuksi Manitonquat’n idea maailman pelastamisesta rinkejä perustamalla
on kovin idealistinen enkä voi täydestä sydämestäni
uskoa siihen, paitsi hetkittäin “muuntuneissa tietoisuuden
tiloissa“. Kunnioitan silti hänen visiotaan ja uskon,
että ringeillä voi olla valtavia positiivisia vaikutuksia
osallistujiinsa ja näiden ympäristöön. Muodollisen
puheringin idea on hyvin yksinkertainen: kunnioitus, kohdistaminen,
kuunteleminen ja kohtaaminen. Tähän ei tarvita kuin muutama
ihminen ja vähän hyvää tahtoa. Silti monet ovat
huomanneet kuinka vaikeaa nykyään on muodostaa rinkejä,
kuinka vaikeaa nykyihmisen on tuntea ringin vaatimaa ajattomuutta
ja tasavertaista kunnioitusta. Kuinka vaikeaa meidän on keskittyä,
olla ja kokea keskeytymätöntä aikaa. Milloin viimeksi
suljit kännykkäsi edes kahdeksi päiväksi? Milloin
viimeksi annoit toiselle edes kymmenen minuuttia aikaa ilman, että
ajattelit vain omiasi tai puhuit itse? Milloin menit minne nenä
näyttää tai vain kuuntelit lintujen laulua? Innokkaimpien
rinki-ihmisten tavoin uskon, että valtavat inhimilliset resurssit
erityisesti kommunikaatioon piileksivät vain ohuen verhon takana. Tämä artikkeli on tekeillään olevan rinkejä käsittelevän pro gradu -työni rinnakkaistuotos ja perustuu enimmäkseen ruohonjuuritason kasvokkaisiin kohtaamisiin sekä toissijaisesti kirjallisuuteen. Nettilähteenäni ringeistä on toiminut mm. Rainbow’n epäviralliset kotisivut [www.welcomehome.org]. Manitonquat’n lukuisiin kirjoituksiin sekä Talking Stick -lehteen pääsee helposti käsiksi vaikkapa googlesta hakemalla. Kirjallisuusviitteet ovat tekstin seassa. jrantala [at] cc.joensuu.fi |
 |
 |