Vastarinnasta vallankumoukseen

Kuinka korvata kapitalismi vapaiden, autonomisten ja itsetuntoisten tilojen verkostolla. Länsieurooppalainen perspektiivi.

(Toimituksen johdanto "Vastarinnasta vallankumoukseen" -artikkeliin jutun lopussa)

Kun kirjaa Restructuring and Resistance oltiin viimeistelemässä, sen päätoimittaja esitti artikkeleiden kirjoittajille – joista useimmat toimivat aktiivisesti Länsi-Euroopan kapitalismin vastaisissa liikkeissä – ehdotuksensa teoksen otsikoksi. Tuohon ehdotukseen sisältyi sana ‘vallankumous’. Jotkut kirjoittajista ilmaisivat hyvin suuria varauksia otsikon suhteen ja toivoivat, ettei sanaa vallankumous käytettäisi. Heidän mukaansa sana oli liian syvästi sidoksissa kommunististen diktatuurien häpeällisiin julmuuksiin ja despotismiin, ja ettei vallankumouksien ideakaan ole tässä maanosassa muuta kuin toiveajattelua. Yksi heistä uhkasi jopa vetää artikkelinsa pois, jos tämä sana sisältyisi kirjan otsikkoon.

Tämä anekdootti paljastaa, missä määrin hierarkkisten ja despoottisten byrokratioiden puolustajat ovat omineet tämän hyvin perustavan ja käyttökelpoisen käsitteen. Niinpä niitä, joilla tässä maanosassa on vallankumouksellisia ajatuksia, pidetään väkivaltaisina menneiden tyrannioiden haikailijoina, jälkijättöisinä lietsojina ja valtaa tavoittelevina friikkeinä. Näin ajattelevat jopa ne, joiden mielestä ‘ajattelu- ja toimintatavoissamme tulisi tapahtua perinpohjainen ja kauaskantoinen muutos’, toisin sanoen: vallankumous.

Tämä ei ole pelkästään semanttinen ongelma. Vallankumouksen käsitteen negatiiviset konnotaatiot ovat johtaneet vallankumouksellisen mielikuvituksemme odottamattomaan rapautumiseen. Se on yhdessä olosuhteiden kanssa, joissa on objektiivisesti mahdotonta saada Länsi-Euroopassa aikaan laaja yhteiskunnallinen muutos, saanut monet kapitalismin ja autoritaarisuuden vastaiset ihmiset rakentamaan omia vaihtoehtojaan muun yhteiskunnan ulkopuolelle tai keskittymään rajoitettuihin kysymyksiin, joissa he tuntevat saavansa edes jotakin konkreettista aikaan (kuten vastustamaan tiettyjen ylikansallisten yhtiöiden toimia, työskentelemään reilun kaupan liikkeissä, kampanjoimaan työnvuokrausvälittäjiä vastaan, toimimaan ahtaasti rajattujen ympäristöteemojen parissa jne). Tämän seurauksena suuri osa potentiaalisesti vallankumouksellista energiaa ja luovuutta päätyy syrjäisiin paikkoihin, joilla ei ole juurikaan vuorovaikutusta muun maailman kanssa tai ajamaan asteittaista muutosta olemassaolevissa vallan rakennelmissa sen sijaan, että tämä energia ja luovuus kanavoituisi kohti täysin erilaisten yhteiskunnallisten, taloudellisten ja poliittisten suhteiden rakentamista.

Pyrimme tässä artikkelissa rohkaisemaan niitä, jotka vastustavat sekä vallitsevaa yhteiskunnallista järjestystä että keskitettyjä valtarakenteita ja hierarkkista hallintoa. Pyrimme ottamaan vallankumouksen käsitteen jälleen käyttöön ja määrittelemään sen uudelleen käytännöillä, jotka ylittävät kansallisvaltioiden rakenteet ja klassiset (ja yhä vanhanaikaisemmat) työväenluokkakäsitykset. Puolustamme moninaisia, itsemäärääviä ja hajautettuja (mutta yhteenliittyneitä) vallankumouksellisia strategioita, joiden päämääränä on luoda sellaisia vapaita autonomisia tiloja, jotka ovat suhteessa toisiinsa tasapainon ja kunnioituksen pohjalta. Emme anna tässä ohjeita siitä, miltä nämä tilat näyttävät tai millä tavoin niitä rakennetaan – koska tarkoituksena on autonomia ja desentralisaatio – vaan analysoimme muutamia kriittisiä tekijöitä, jotka saattavat estää tämän prosessin.

Mutta ennen kaikkea pyydämme niitä, jotka identifioivat itsensä uuteen ja nopeasti kasvavaan kapitalistisen ‘globalisaation’ vastaiseen ‘liikkeeseen’, pohtimaan yhdessä miten me voimme siirtyä kapitalistisiin instituutioihin kohdistuvasta vastarinnasta rakentamaan erilaisia suhteita ihmisten ja ympäristön välillä. Mitkä organisatoriset prosessit voisivat stimuloida sen kaltaista yhteiskunnallista muutosta, josta me niin usein puhumme? Ja miten tämän kaiken voisi ilmaista kielellä, joka olisi ymmärrettävää sekä käytännöillä, jotka loisivat mahdollisuuksia ja rohkaisisivat monia eritaustaisia ihmisiä osallistumaan?

Tämän vetoomuksen takana eivät ole romanttiset, esteettiset tai dogmaattiset syyt. Se perustuu vakaumukseen, että taloudellisen järjestelmän aiheuttama yhteiskunnallinen ja ekologinen tuho tulee kasvavalla nopeudella yhä pahenemaan seuraavien vuosien aikana. Se tulee iskemään hyvin suuriin osiin länsieurooppalaisista ja nostattamaan sen kaltaisen poliittisen legitimaation kriisin, jota ei ole nähty sitten kansallisvaltioiden syntymisen jälkeen. Tämä prosessi on jo avannut poliittista tilaa, jolla on valtavat mahdollisuudet muuttaa yhteiskuntaa, saaden ilmaisunsa etupäässä nk. ‘globalisaation vastaisessa liikkeessä’. Mutta ellemme analysoi vaihtoehtoja ja toimi niiden mukaan kyllin nopeasti, autoritaariset ja hierarkkiset ideologiat voivat hyvinkin vallata tämän tilan (kuten on jo tapahtumassa). Niillä taas on pakkovaltainen ylhäältä-alas -lähestymistapa yhteiskunnalliseen muutokseen ja syntilistallaan todistetusti tuhoa, hävitystä ja sortoa.

Vallankumouksesta puhuminen ei ehkä ole paras mahdollinen lähtökohta aloittaa keskustelua. Se on kuitenkin toivottavasti riittävän ärsyttävä lähtökohta herättelemään vilkastakin keskustelua.

Illuusion kuolema

Tämän vuosisadan orjia ei tarvitse metsästää, kuljettaa ja huutokaupata monimutkaisilla ja vaivalloisilla ihmislihan markkinoilla. Niitä on laumoittain jonottamassa mahdollisuutta raataa orjapalkalla etelän vientiin suuntautuneilla alueilla, joista suurin osa käyttää mieluiten hyväkseen nuoria naisia. Toiset panttaavat tulevaisuutensa rahan lainaajille rahoittaakseen uhkarohkean matkansa pohjoiseen kapitalistisen kehityksen korkeasuhdanteen alueille, uskaltautuakseen laittomina siirtolaisina luvattomuuden, haavoittuvuuden ja riiston synkkiin syövereihin. Hallitukset heidän taaksensa jättämissä maissa – entisiä siirtomaita, joissa länsimaat käyttivät epäinhimillisiä keinoja päästäkseen käsiksi luonnonvaroihin ja saadakseen haltuunsa taloudellisen vallan, ja joissa niin monet ihmiset uhrasivat elämänsä ‘kansallisen vapautuksen’ puolesta – kilpailevat nyt keskenään houkutellakseen ulkomaisia investointeja (sitä samaa pääomaa, joka on jo vuosisatojen ajan riistänyt niitä) ja kehitellen uusia tapoja auttaa niitä, jotka haluavat ‘investoida’ muutaman dollarin moninkertaistaakseen sitten panoksensa riistämällä työläisiä, pilaamalla luontoa ja hallitsemalla ihmisten elämää.

Tätä kapitalistinen ‘kehitys’ tarjoaa nykyisin suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Se on saavuttanut sen kaltaisen hienostuneisuuden ja julmuuden tason, että useimpien maailman ihmisten täytyy kilpailla päästäkseen riistetyiksi, prostituoiduiksi tai orjuutetuiksi, jos he haluavat elää.

Toisen maailmansodan jälkeen suurin osa Länsi-Euroopan väestöstä on hyötynyt tämän mallin materiaalisista tuloksista. Maihimme keskittyy paljon siitä vauraudesta, joka on ryöstetty globaaleilla taloudellisilla markkinoilla, etelän tuottamien tavaroiden kaupan ehtojen jatkuvalla huonontamisella. Hyvinvointivaltio on jakanut minimaalisen mutta kuitenkin riittävän suuren osan tuosta rikkaudesta suojatakseen useimmat länsieurooppalaiset kapitalistisen riiston julmimmilta muodoilta edistääkseen samaan aikaan kulutusta.

Sodan jälkeisenä aikana useimmat Länsi-Euroopan hallitukset ovat myös myöntäneet huomattavia osia budjeteistaan sellaiselle politiikalle, jolla on pyritty tasoittamaan eri alueiden välisiä eroja, kompensoidakseen pääoman luonnollista tendenssiä keskittyä sinne missä se löytää parhaat olosuhteet. Kilpailu on jo kuitenkin aiheuttanut sen, että suurin osa tuotannosta ja kulutuksesta on keskittynyt Euroopan etuoikeutetuille alueille ja suurkaupunkien ympäristöön ja muut alueet ovat jääneet yhä enemmän riippuvaisiksi tukiaisista.

Tämä sosiaalisia ja taloudellisia eroja tasoittava jakopolitiikka on kuitenkin nopeasti katoamassa. Pääoman kiihtyvä laajentuminen, jota jatkuvaa kasvua ja kasautumista vaativa taloudellinen järjestelmä ruokkii, on saanut aikaan sen, että suurimmatkin kansalliset ja alueelliset markkinat ovat selviämisen kannalta useimmille teollisuuden aloille liian pieniä. Tästä johtuen liike-elämän toiminta on loitontunut kansallisen ja alueellisen politiikanteon ulottumattomiin pakottaen hallitukset suuntaamaan politiikkansa pääoman tarpeisiin niiden yrittäessä pitää mahdollisimman suuren osan kakusta maan rajojen sisäpuolella. Tärkein liike-elämän huomioonottama tekijä päätöksiä tehtäessä on voitto, jota jakopolitiikan rahoittamiseksi tarvittavat verot luonnollisesti vähentävät. Ei siksi kestä kauan, kun tämä politiikka on historiaa. Tämän myötä myös sosiaalisia ja ympäristöllisia säätelyjä, jotka rajoittavat ‘vapautta’ riistää ja tuhota, poistetaan vähitellen kilpailun edistämiseksi.

Jakopolitiikan ja ympäristöpolitiikan alasajo on vielä varhaisessa vaiheessa maanosassamme, mutta sillä on jo ollut tuhoisia seurauksia monille ihmisille (erityisesti naisille, vanhuksille ja lapsille) ja alueille. Lopulta ihmisten ja alueiden välinen kilpailu määrää luultavasti kokonaan sosiaaliset suhteet, ja kasvava joukko eurooppalaisia huomaa joutuneensa tuotanto- ja kulutusprosessien ulkopuolelle tai asemiin, jotka eivät voi taata heille ihmisarvoista elämää. Tämä suuntaus tulee epäilemättä vahvistumaan tulevina vuosina. Sitä edistää korkealle kehittyneen tiedon ja teknologian kasvava taloudellinen rooli, jolla on vieläkin suurempi tendenssi keskittyä tietyille alueille (nk. globaaleihin suurkaupunkeihin) kuin perinteisillä teollisuuden aloilla. Se on myös normaali ilmiö maailmassa, jossa pääoman laajentuminen on saavuttanut maantieteelliset rajansa (koska ei juurikaan ole uusia alueita valloitettavina ja riistettävinä) ja kasautuminen tapahtuu yhä enemmän markkinoiden keskittymisenä konkurssien, sulautumisten ja kilpailijoiden valtaamisen myötä. Tämä pahentaa vallitsevaa globaalien oligopolien muodostumisen trendiä ja tekee pääoman omistajista yhä voimakkaampia.

Niinpä ellei mitään erityisen dramaattista tapahdu tulevina vuosina, monet länsieurooppalaiset joutuvat pian samanlaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin kuin etelän köyhät, kuten on jo USA:ssa käynytkin. Pohjoisen hallitukset käyttävät varmasti jatkossakin suurta keinovalikoimaa varmistaakseen, että valtava makrotaloudellinen kuilu pohjoisen ja etelän välillä kasvaa edelleen (kauppasopimuksista suoranaiseen sotavoimien käyttöön, joka on naamioitu ‘humanitaariseksi väliintuloksi’ tai ‘huumeiden vastaiseksi sodaksi’), mutta tämä ei muuta enemmistön elämää hyväksi, vaan ainoastaan lisää taloudellisten pakolaisten tulvaa. Yhteiskunnalliset jännitteet lisääntyvät dramaattisesti, kun vauraus keskittyy yhä harvempiin käsiin ja harvemmille alueille aiheuttaen sen, että kasvavat väestöjoukot eivät saa perustarpeitaan tyydytettyä ja että heidän on pakko elää kuvottavissa ympäristöolosuhteissa. Illuusio hyväntahtoisesta valtiosta sekä yhteiskunnallisesti ja ympäristön kannalta sensitiivisestä kapitalismista, jotka jakavat hyvinvointia, toimeentuloa ja harmoniaa kaikille, on jo vahvasti kyseenalainen ja tulee kaikella todennäköisyydellä kaikkoamaan pian kokonaan. Tämän kaiken hajoaminen tarjoaa täydelliset olosuhteet fasismin, muukalaisvihan ja pahanlaatuisen nationalismin kasvulle, mikä on selvästi havaittavissa kaikkialla Euroopassa.

Tästä kaikesta ei voida pelkästään (eikä edes pääosiltaan) syyttää kansallisten hallitusten poliittisia valintoja. Hallitukset ovat tietenkin vastuussa päätöksistään, erityisesti ne jotka ovat soveltaneet uusliberaalia politiikkaa tarpeettoman sadistisella innolla ja ne jotka suoraan tai hienovaraisesti edistävät nationalistisia ja muukalaisvihamielisiä reaktioita. Tärkein vaikutin tälle kehitykselle on kuitenkin puhtaasti taloudellinen. Ainoa keino lopettaa Länsi-Euroopan yhteiskuntien ja ympäristön tuho olisi lopettaa pääoman laajentuminen, mikä tarkoittaisi kapitalismin hylkäämistä ja siirtymistä toisenlaiseen talousjärjestelmään. Jos jokin hallitus tekisi näin, se saisi vain taloutensa kimppuun kaikkien maailman tärkeiden taloudellisten voimien massiivisen hyökkäyksen. Ne eivät yksinkertaisesti sietäisi sen kaltaista haastetta (eivät etenkään Länsi-Euroopassa). Tällaista hintaa ei yksikään hallitus ole valmis maksamaan, oli sen ideologia olevinaan mikä tahansa. Niin muodoin ‘edustuksellisesta demokratiasta’ tulee enemmän kuin koskaan kokoelma tarpeettomia massarituaaleja (vaalit, kansanäänestys jne.) ja elimiä (edustuslaitokset, hallitukset jne.), joilla on yhä vähemmän mahdollisuutta tehdä itsenäisiä päätöksiä tärkeimmillä politiikanteon alueilla. Niiden olemassaolo vastaa vain tarpeeseen legitimoida valtion sortokoneisto, josta tulee yhä aktiivisempi näinä globaalien yhteiskunnallisten jännitteiden aikoina.

Myöskään yhteiskunta- ja ympäristöpolitiikan katoaminen Länsi-Euroopassa ei todella ole seurausta multilateraalisten instituutioiden, kuten Maailmanpankin, IMF:n tai WTO:n (jotka ovat tosin suuresti vastuussa useimpien etelän ja idän maiden kiihtyvästä hajoamisesta) eikä edes Euroopan komission tai minkään muunkaan EU:n elimen päätöksenteosta. Nämä instituutiot ovat yllä kuvattujen taloudellisten prosessien olennaisia välineitä ja symboleja, mutta ne eivät ole niiden alkuunpanijoita. Vaikka niissä haluttaisiinkin, ne eivät pystyisi hidastamaan näitä prosesseja ja vielä vähemmän tuottamaan ‘ihmiskasvoista’ kapitalismia säätelemällä sitä globaalilla tasolla, kuten suuret ammattiliitot, useimmat kansalaisjärjestöt jne. ovat esittäneet. Paras esimerkki tästä mahdottomuudesta on siinä, että ne harvat positiiviset ja sitovat tulokset, jotka seurasivat YK:n 1980- ja 1990-luvuilla järjestämää kokousrumbaa, on nyt otettu välineiksi legitimoida lisääntynyt tuho ja riisto, kuten on tapahtunut ilmastosopimuksen kohdalla. Vastaavasti vaikka Maailmanpankki ja IMF yhtäkkiä lopettaisivat kaikki rakennesopeutusohjelmat, ei juuri mikään muuttuisi, koska sen roolin, joka näillä järjestöillä oli 1980- ja 1990-luvuilla, ovat nyt omaksuneet paljon tehokkaammin ja vähemmän näkyvästi yksityiset luotonantajat, jotka määräävät globaalia taloutta muokkaavien suurten investointirahastojen käyttäytymisen.

Niinpä kaikki yritykset uudistaa tai ‘demokratisoida’ ylikansallisia instituutioita ovat parhaimmillaankin täydellistä ajan haaskausta. Vaikka nämä esiintyvätkin ‘käytännöllisinä’ ja ‘tulossuuntautuneina’, eivät ne millään lailla ole vaikuttaneet globaalin pääoman tarpeita tyydyttämään tarkoitetun politiikan tuhoavaan luonteeseen.

Globaali autonominen vastarinta

Nämä tarpeet jäisivät olemaan aivan yhtä vallitsevina, vaikka niitä täyttävät kansainväliset instituutiot katoaisivatkin. Viimeaikaiset kansainväliset toimintapäivät (Global Days of Action) WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin kaltaisia elimiä vastaan ovat kuitenkin onnistuneet hyökkäämään niiden legitimiteettiä vastaan ja kyseenalaistamaan koko niiden olemassaolon. Ne ovat avanneet tilaa ajatella ja toimia kapitalismia vastaan, mikä olisi vielä kolme vuotta sitten ollut pohjoisella pallonpuoliskolla ennenkuulumatonta. Jokainen näistä liikekannallepanoista on innoittanut kasvavia määriä (pääosin nuoria) ihmisiä organisoitumaan autonomisiin toimintaryhmiin, herättänyt tietoisuutta suurissa väestönosissa ja saanut osakseen sympatiaa onnistuttuaan aiheuttamaan hämmennystä sangen vaikutusvaltaisissa instituutioissa ja hallituksissa.

Antikapitalistiset kommunikaatioverkostot, joiden välityksellä nämä ryhmät ovat koordinoineet keskinäistä toimintaansa ja valmistautuneet kansainvälisiin toimintapäiviin (erityisesti Peoples’ Global Action PGA), ovat mahdollistaneet sen, että pohjoisen monet ryhmät ja aktivistit sekä etelän monenlaiset kokeneet ruohonjuuritason liikkeet ovat tutustuneet toisiinsa ja lisänneet kontaktejaan. Nämä verkostot yhdessä onnistuneiden vuonna 1998 alkaneiden maailmanlaajuisten kampanjoiden kanssa ovat panneet käytäntöön iskulauseen ‘vastarintamme on yhtä ylikansallista kuin pääomakin’, joka tuli laajalti tunnetuksi 1999 toisten kansainvälisten toimintapäivien yhteydessä. Nyt kaikissa näissä globaalia kapitalismia symbolisoivissa instituutioissa tiedetään, että menivätpä ne minne tahansa, desentralisoitunut kansalaistottelemattomuus ja suora toiminta saattavat niiden kokoukset sekaisin.

Näiden globaalien taistelutoimien ja verkostojen menestys juontuu suurelta osin siitä tosiasiasta, että niiden itseilmaisu perustuu autonomiaan ja desentralisaatioon, ei byrokraattisiin rakenteisiin eikä epätasa-arvoisiin valtasuhteisiin. Myös PGA:n manifesti heijastaa tätä filosofiaa:

Vastarinnalla on monia eri tapoja toimia kapitalistista globalisaatiota ja sen seurauksia vastaan. Yksilötasolla meidän täytyy muuttaa päivittäistä elämäämme, vapauttaa itsemme markkinalaeista ja yksityisestä voitonpyynnistä. Kollektiivisella tasolla meidän täytyy kehittää erilaisia organisaatioita eri tasoille tiedostaen sen, ettei ole olemassa yhtä tapaa ratkaista kohtaamiamme ongelmia. Sellaisten organisaatioiden täytyy olla riippumattomia hallinnollisista rakenteista ja taloudellisesta vallasta, ja niiden täytyy perustua suoraan demokratiaan. Näiden uudenlaisten autonomisten organisaatioiden tulisi nousta paikallisyhteisöistä ja olla lujasti kiinni niissä, ja samaan aikaan harjoittaa kansainvälistä solidaarisuutta rakentaen yhteyksiä niiden yhteiskunnan eri sektoreiden, ihmisten ja järjestöjen välille, jotka jo taistelevat globalisaatiota vastaan eri puolilla maailmaa.(1)

Nämä globaalit, hajautetut ja autonomiset yhteydet ja toimintamuodot ovat jo saaneet muutoksen aikaan monien ihmisten tietoisuudessa ja ymmärryksessä. Toivoen niiden menestystä he ovat päättäneet tulla aktiivisesti mukaan toimintaan. Lyhyen ajan sisällä ajatuksesta vastustaa kapitalismia on tullut todellisuutta monille ihmisille, jotka vielä äsken olivat lannistuneita sellaisen suuren hankkeen ilmeisestä mahdottomuudesta tai jotka eivät olleet edes ajatelleet sitä, kunnes huomasivat sen mahdolliseksi (ja hyvin miellyttäväksi) – siitä on tullut todellisuutta jopa joillekin sellaisille, jotka keskittyessään hyvin kapea-alaisesti määriteltyihin kampanjoihin olivat ajatelleet, ettei julkinen puhe kapitalismia vastaan olisi Länsi-Euroopassa kannattavaa johtuen sen historiallisista konnotaatioista.

Tämä mainio muutos Länsi-Euroopan (ja Pohjois-Amerikan, Australian ja Aoteoroan (Uuden Seelannin) sekä vähäisemmässä määrin myös etelän, jossa kapitalismin vastainen tietoisuus ja toiminta on aina ollut paljon voimallisempaa) poliittisessa maisemassa liittyy ilmiselvästi niihin selkeisiin ja kauhistuttaviin seurauksiin, joita globalisoituneella kapitalismilla on ollut kaikkialla maailmassa. Nämä seuraukset ovat kuitenkin ilmenneet jo pitkään ilman, että ne olisivat katalysoineet viime aikoina todistamaamme yhteiskunnallista reaktiota. Tämä reaktio johtui suurelta osin globaalin tason vapaan viestinnän valtavasta vetovoimasta sekä keskinäisen tuen tiloissa vaikuttavista moninaisista, tasavertaisista, autonomisista ja itsemääräävistä identiteeteistä ja toiminnan muodoista. Näiden verkostojen liikekannallepanon potentiaalilla on juurensa paljolti tietoisessa valtarakenteiden ja ‘liikkeen’ sisäisten johtajuustaisteluiden hylkäämisessä, mikä ehkäisee minkään poliittisen agendan tai ideologian mahdollisuuden ‘kapitalisoida’ yhteiset ponnistelut. Tämän kaltaiset kommunikaatiomuodot tunnistettiin jo aiemminkin erityisen tehokkaiksi sellaisten feministiajattelijoiden kuten Biddy Martinin toimesta:

Se mitä vasemmistolaiset ovat kritisoineet feministisessä liikkeessä pirstaleisuutena, organisaation puutteena, johdonmukaisen ja kaikenkattavan teorian puuttumisena ja kyvyttömyytenä panna toimeen rintamahyökkäys saattaa hyvinkin perustavammanlaatuisesti edustaa radikaalimpia ja tehokkaampia reaktioita vallan levittäytymiseen yhteiskunnassamme kuin se keskittäminen ja abstrahointi, jotka alati riivaavat vasemmistolaista ajattelua ja strategiaa.(2)

Tiloja vallankumoukselle

Viimeaikaiset kansainvälisesti koordinoidut tempaukset kapitalismia vastaan ovat saaneet autoritaarisuuden ja hierarkkisuuden vastaiset ryhmittymät ja aktivistit osittain voittamaan kommunististen hallintojen historian aiheuttaman taantumisen. Tästä johtuen olemme viimeisen kolmen vuoden aikana tulleet pitkän matkaa ulos poliittisen itsesensuurin kaapista. Olemme kuitenkin tähän asti käyttäneet kansainvälisten hajautettujen ja autonomisten kapitalismin vastaisten verkostojen mahdollisuuksia pääasiassa ottaaksemme kadut haltuun mielenosoituksilla ja saarroilla, mutta vain rajoitetussa määrin (toki hyvin mielenkiintoisesti) ajatusten ja käytäntöjen vaihtoon.

Emme ole vielä tutkineet, missä määrin nämä keinot voivat auttaa meitä rakentamaan itseriittoisia hierarkiattomia tiloja luoda epäkapitalistisia toimeentulon muotoja, ottaa omat elämämme jälleen haltuumme ja toteuttaa ajatuksiamme vapaista ja tasa-arvoisista yhteiskunnallisista ja ympäristön huomioonottavista suhteista, joissa ei ole taloudellista riistoa eikä 'minkäänlaisia ylivallan ja syrjinnän muotoja ja järjestelmiä, kuten patriarkaatti, rasismi ja kaikenlainen uskonnollinen fundamentalismi' (3) – ja edelleen tiloja jotka tulevat artikuloiduiksi keskinäisen tuen ja vaihdon kansainvälisissä verkostoissa, sekä tilaa monien ihmisten aktiiviselle osallistumiselle, jonka motiivina ovat joko heidän ajatuksensa, yhteiskunnan heille tarjoamat hirvittävät elämänolosuhteet tai pelkkä uteliaisuus.

Euroopassa on jo pitkään ollut itsenäisiä kapitalismin vastaisia tiloja: erinomaisia kokemuksia yhteisöllisistä ekologisista elämäntavoista joihin ei kuulu pakottaminen tai riisto, sosiaalikeskuksia joissa on tilaa autonomiselle poliittiselle osallistumiselle, vaihtoehtoisten taloudellisten vaihtojen paikallisverkostoja jne. Suurin osa niistä on kuitenkin joko aivan erillään yhteiskunnallisten vaihtojen laajemmista prosesseista (tämä pätee erityisesti useimpiin maaseudun vaihtoehtoyhteisöihin) tai sitten niillä on hyvin rajalliset mahdollisuudet ratkaista ulkopuolisten ihmisten jokapäiväisiä ongelmia, koska niiden itseriittoisuus perustuu täysin normaaleihin taloudellisiin toimiin (kuten sosiaalikeskukset, jotka elättävät itsensä kahvila- ja keikkatoiminnalla). Ja vaikka tälle onkin upeita poikkeuksia, pääsääntöisesti ne ovat varsin suljettuja tiloja, vastakulttuurisia piilopaikkoja, joissa ihmiset, joilla ei ole tiettyjä poliittisia näkemyksiä tai joskus jopa tiettyjä esteettisiä mieltymyksiä, tuntevat etteivät ole tervetulleita. Tämä johtuu homogeenisuudesta ja toisinaan jopa lahkolaisuudesta.

Tämä on järkeenkäypää siinä yhteiskunnallisessa kontekstissa, joka on vielä vallitsevana Länsi-Euroopassa (poikkeuksena tietyt alueet ja yhteiskunnalliset sektorit, kuten laittomat siirtolaiset), jossa useimpien ihmisten perustarpeet on tyydytetty, ja tästä johtuen tärkein syy osallistua näihin tiloihin on joko esteettinen tai poliittinen erikoismieltymys. Globalisoituneen kapitalismin kauhistuttavat seuraukset ovat kuitenkin radikaalisti muuttamassa Länsi-Euroopan poliittista maisemaa.

Ajatuksesta luoda autonomisia ja itsetuntoisia toimeentulon muotoja saattaisi hyvinkin muodostua todellinen vaihtoehto ihmisille, jotka eniten kärsivät lisääntyneestä kilpailusta ja vähentyneestä sosiaaliturvasta; jotka tämä prosessi on joko sulkenut ulos tuotannosta ja kulutuksesta; tai jotka ovat kertakaikkiaan tyytymättömiä heille varattuihin turvattomiin ja epävarmoihin asemiin. Samaan aikaan vallitsevista taloudellisista verkostoista ulossuljettujen alueiden, jotka eivät pysty kilpailemaan avoimessa markkinataloudessa muuten kuin kaatopaikkoina, ei todellakaan tarvitse tehdä suuria päätöksiä kapitalistisen logiikan suhteen, koska ne on jo poistettu pelistä katselemaan miten niiden talous rappeutuu ja tukiaiset kutistuvat.

Niinpä tulevina vuosina tasa-arvoisiin ja ulossulkemattomiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin suhteisiin perustuvien itseriittoisten tilojen rakentamisesta voisi tulla todellinen vaihtoehto monille Länsi-Euroopan ihmisille ja alueille, joilla ei ole ‘käyttöä’ systeemille. Tämä ei kuitenkaan tapahdu spontaanisti, ei varsinkaan maanosassa, jossa useimmat ihmiset odottavat valtion ratkaisevan rakenteelliset ongelmat, ‘luovan työpaikkoja’ ja takaavan, että kaikkien ‘kansalaisten’ perustarpeet tulevat tyydytetyiksi.

Ihmisten, jotka näinä peruuttamattoman globalisoituneen kapitalismin aikoina pitävät tällaisia odotuksia naiiveina ja epäterveinä, on todella työskenneltävä ankarasti vallitsevan poliittisen kulttuurin muuttamiseksi, ennen kuin ulossuljetut ihmiset ja alueet alkavat vakavasti pitää ideaa vapaista autonomisista ja itsetuntoisista tiloista todellisena vaihtoehtona, jolla on heille merkitystä. Näin tapahtuu vain, jos he huomaavat, että he voivat laajentaa mahdollisuuksiaan, parantaa elämänsä laatua ja lisätä päätäntävaltaa kohtalostaan muuttamalla niitä olosuhteita ja periaatteita, jotka muovaavat heidän ymmärrystään yhteiskunnallisista, taloudellisista ja poliittisista suhteista. Täytyy vain kyetä tekemään havaittavaksi, että itse itsensä määrittelevät autonomiset ihmisryhmät voivat korvata kansallisvaltiot päätöksenteon ja konfliktien ratkaisun tiloina, että itsetuntoisten ryhmien väliset yhteistyön, solidaarisuuden ja tasavertaisuuden suhteet voivat korvata vaihdot ja rahan, ja että sortavien yhteiskunnallisten suhteiden – jotka ovat ankkuroituneet syvälle vallitsevaan kulttuuriin (mukaanlukien seksismin, rasismin ja kaikenlaisen uskonnollisen fundamentalismin, mutta myös ylivallan hienovaraisemmat muodot kuten konsumerismin) – voittaminen voi olla vapauttavaa jokaiselle, ei yksinomaan niille jotka selvästi joutuvat niiden sortamiksi. Tämä voi tuntua Herkuleen urotyöltä, mutta se saattaakin olla helpompaa kuin uskoisi – monestakin syystä.

Ensinnäkin edustuksellinen demokratia on menettämässä nopeaan tahtiin legitimaatiotaan Länsi-Euroopassa, mikä johtuu kaikkien hallitusten – riippumatta niiden ideologisesta kokoonpanosta – ilmiselvästä myötävaikutuksesta yhteiskunnan ja ympäristön kriisiin, joka on alkanut ilmetä maanosassamme. Sama prosessi kaivertaa todennäköisesti myös valtion legitimaatiota instituutiona, koska valtio todennäköisesti joutuu lisäämään repressiota suojellakseen keskittynyttä varallisuutta, eikä sillä ole juuri mitään positiivista funktiota tai demokraattista legitimaatiota tasapainottamassa imagoaan.

Kuten yllä mainittiin, monet ihmiset reagoivat tähän prosessiin hinkuamalla autoritaarista hallintoa (fasistista tai kommunistista), joka uudelleenkansallistaisi talouden, mutta onneksi useimmilla eurooppalaisilla on vielä vahva historiallinen muisti eivätkä he hyväksy tällaisia ongelmien ‘ratkaisuja’. Tämä voi edistää yhteiskunnallista vastaanottavaisuutta ja vastakaikua muille mahdollisille tavoille selvitä kriisistä – sellaisille, jotka heijastavat positiivisia eettisiä arvoja (kuten vapautta, oikeudenmukaisuutta, ympäristötietoisuutta jne.).

Riippuen siitä, miten me yhteisesti reagoimme pääoman globalisaatioon, me voimme rakentaa tulevaisuutta, jossa vapaus ja oman elämämme hallinta lisääntyvät, tai me voimme kohdata autoritaarisuuden, hallinnan ja (hyvin todennäköisesti) sodan ja tuhon kalseat näkymät. Luultavimmin joudumme tekemisiin näiden molempien sekoituksen kanssa, mutta se mihin vaaka kallistuu riippuu suuressa määrin omista päätöksistämme.

Toiseksi me olemme jo rakentaneet kansainvälisiä hajautettuja ja autonomisia verkostoja, jotka ovat hyvin lyhyen ajan sisällä onnistuneet siinä, mikä on vaikuttanut mahdottomalta: tekemään globaalista kapitalismista yhteiskunnallisen kiistakysymyksen. Näiden moninaisten äänien yhteisvaikutus, joka tuo julki kollektiivista (vaikkakaan ei välttämättä yksisisältöistä) viestiä horisontaalisesti ja hajautetusti, on ollut miellyttävä yllätys. Ennen näiden verkostojen ilmaantumista nämä samat äänet toimiessaan suhteellisen erillään toisistaan eivät olisi voineet odottaa saavansa sellaista vaikutusta aikaan niin lyhyen ajan sisällä. Kuten yllä jo ilmaistiin, on niiden menestys syvästi riippuvaista siitä, että ne tietoisesti välttävät erottelevia ja tarpeettomia vallan rakenteita ja representaatioita. Näin ne estävät byrokratisoitumista ja edistävät itsenäistä osallistumista. Samoilla periaatteilla ja globaaleilla yhteyksillä voisi olla aivan yhtä hämmästyttäviä seurauksia, jos niitä käytettäisiin kollektiivisesti luotaessa vapaita, autonomisia ja itsetuntoisia tiloja ja jos ne tehtäisiin näkyviksi ja (ainakin osittain) helppopääsyisiksi kaikille ihmisille, jotka eivät ole tyytyväisiä paikkaansa yhteiskunnassa.

Kolmanneksi näiden tilojen rakentaminen riippuu ainoastaan – toisin kuin muut vastaukset globaaliin kapitalismiin – niitä haluavien ihmisten päättäväisyydestä, optimismista ja luovuudesta. On omissa käsissämme saada se aikaan, koska se ei vaadi minkäänlaista valtion väliintuloa (pikemminkin päinvastoin) tai hallituksen vaihdosta. Sellaisten tilojen rakentamiseen ei tarvita paljoakaan rahaa (etenkään ulossuljetuilla alueilla); täytyy vain etsiä tapoja vähentää rahan tarvetta siellä missä mahdollista. Lisäksi globaalit verkostot ovat osoittaneet, että me olemme lyhyen ajan sisällä saavuttaneet yllättävän organisatorisen, teknologisen ja kommunikaatiokykyjen tason. Vaikka ne eivät vielä riitäkään eivätkä ole riittävän levinneitä tehdäkseen solidaarisuuteen perustuvista rahattomista talousjärjestelyistä todellisia vaihtoehtoja, niiden lisääntyminen antaa hyvän syyn uskoa, että sellaisissa tiloissa on piankin mahdollista ei vain selviytyä vaan myös elää hyvää ja itsemääräävää elämää.

Kunhan tämänkaltaisia onnistuneesti toimivia tiloja ilmaantuu, ne tulevat varmasti innoittamaan monien muidenkin syntymistä. Nämä sosiaalisissa, poliittisissa ja taloudellisissa suhteissa tapahtuvat välittömät vallankumoukset voivat tuottaa todellista muutosta paljon nopeammin, tehokkaammin ja itsemääräävämmin kuin mikään suuri suunnitelma vallan haltuunottamiseksi. Monia esteitä on kuitenkin ylitettävä ennen kuin näistä jaloista tarkoituksista tulee dynaamista ja elämää sykkivää todellisuutta.

Viitteet

(1) PGA:n ensimmäisestä manifestista, sellaisena kuin se julkaistiin ensimmäisessä konferenssissa (kesäkuu 1998), ja on edelleen voimassa tätä kirjoitettaessa [2000-2001]. Ks. http://www.agp.org

(2) Martin, Biddy (1988) "Feminism, Criticism and Foucault", teoksessa I. Diamond ja L. Quinby (toim.) (1998)"Feminism and Foucault: Reflections on Resistance", Boston: Northeastern UP.

(3) PGA:n toisesta perusperiaatteesta, hyväksytty PGA:n toisessa konferenssissa. Ks. PGA bulletin #4 em. nettisivulta.

[jatkuu]