 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Tähän toimintamalliin olisi edelleen pyrittävä luonnon säilyttämiseksi. Ainoastaan sen toimivuudesta meillä on pitkäaikainen ja varma historiallinen kokemus. Länsimaissa nykyään enää pienin osa väestöstä, Suomessa 4,5 prosenttia (2003), on enää töissä maa-, riista- ja kalatalouden alalla ja tämäkään osa ei hanki tarvitsemaansa energiaa (ruoka, lämmitys, vaatetus) käsivoimin suoraan luonnosta. Koneiden käytöllä ruuanhankinta hoituu välillisesti ja energiaa kuluttaen. Kaikki ovat kuitenkin riippuvaisia energiasta, jota kerätään talteen alkutuotannossa. Tämä energiataloudellinen suhde energian talteenoton ja työmme välillä romahti ratkaisevasti teollistumisen myötä ja käytämme nyt jatkuvasti energiaa, jota emme pysty ottamaan talteen pelkästään työvoimallamme. Puuttuvan määrän joudumme syöttämään systeemiin muun muassa fossiilisena energiana. Toisin kuin yleensä otaksutaan, emme onnistuneet tehostamaan energiahankintaamme alkutuotannossa tekniikan tai kehittyneen työnjaon kautta. Seitsensiipisen kyntöauran perässä vetävä traktori kyllä näyttää tehokkaalta, mutta huolehtii ravintoenergian saannistamme paljon huonommin kuin käsillään puutarhassaan uurastava ihminen, mikäli otamme energia- ja työaikapanokset huomioon laajemmin kuin vain tämän viljelijän kohdalla. Jos haluamme, että energianotto luonnosta ei pohjaudu uusiutumattomiin energianlähteisiin, on tutkittava, miten paljon energiaa välillinen (koneellinen, ei käsityöhön perustuva) energian talteenotto alkutuotannossa vaatii. Sitä on verrattava energiapanokseen, joka olisi syntynyt, jos olisimme hankkineet saman energiamäärän vain yksinkertaisia työvälineitä käyttäen. Koneet kuluttavat energiaa elinkaarensa aikana polttoaineiden ja huollon muodossa, mutta myös valmistuksessa ja lopulta jätteenkäsittelyssä. Valmistusvaiheissaan koneet sitovat energiaa sitä enemmän mitä pidemmälle teknologisesti kehittyneitä ne ovat. Vaikka esimerkiksi tietokone on mitoituksiltaan pieni, sen tuottaminen edellyttää laajaa, energiaa kuluttavaa infrastruktuuria tieyhteyksistä tietoverkkoihin saakka. Tämä selittänee osittain miksi nykyisten ”energiaa säästävien koneiden” yleistymisestä huolimatta energiankulutuksemme jatkaa räjähdysmäistä kasvuaan. Valmistuskulujen lisäksi koneistettu tuotanto sitoo ihmistyövoimaa, joka näin ollen puuttuu alkutuotannosta. Näitä ihmisiä on siis toisten ylläpidettävä. Tekniikkaan uskovat arvelevat heidän välillisesti tehostavan alkutuotantoa. Koneiden käytössä koettu ajansäästö on suurelta osaltaan työajan siirtelyä: ennen peltotyöhön osallistuneet ihmiset valmistavat nyt viljelijän työtä nopeuttavia laitteita. Yleisesti koneista käytetyt hyötysuhdelaskelmat antavat väärän kuvan keskittymällä käyttöhetken tapahtumiin. Esimerkiksi autojen ottomoottori pystyy muuntamaan bensiiniin sisältyvästä kemiallisesta energiasta vain 3040 prosenttia mekaaniseksi työksi. Toinen, koneiden energiatasetta sivuuttava laskutapa saadaan laskemalla rahallisia näkökulmia (kone x:n hinta maksaa itsensä takaisin y:n vuoden sisällä). Hyötysuhdekäsite jättää laskuista koneen olemassaolosta välillisesti koituvaa energiakulutusta kuten malminlouhintaa, kuljetuksia, markkinointia, huoltoa ja työteknisiä muutoksia (esimerkiksi painava traktori tiivistää peltomaata, jonka kyntäminen vaatii lisää energiaa ja kasvattaa siten tuotetun ruokayksikön energiapanosta). Kehomme on teknisesti ajateltuna hyvin tehokas kone, varsinkin monipuolisuutensa ansiosta. Emme tarvitse teitä liikkuaksemme, ja voimme kiivetä myös puuhun. Uusien laitteiden kehittely lupaa meille lisää energiansäästöä, mutta luo samalla uusia energiankulutuksen kohteita. Joudumme korjaamaan energia-alijäämää käyttämällä lisää luonnon uusiutumattomia energiavaroja, jotka tähän ekologiseen tasapainoon eivät kuulu. II) Energian ja rahan välisestä suhteesta Yhteiskuntamme energialliset vinoutumat ovat päässeet riistäytymään siirryttyämme vaihdantataloudesta rahatalouteen. Ennen oli työpanoksen ja korjatun sadon välillä joustavan kiinteä energiasuhde. Ihmisen fyysiseen työtekoon perustuvassa ruoanhankinnassa ei kuitenkaan voida nostaa satoa mielin määrin, sillä työtapahtumaan ei valjasteta ulkopuolista energiaa. Vaihdantataloudessa vaihdetaan työaikaa ja -energiaa. Kaupanteko on järkevää vain, jos ihminen ei pysty valmistamaan tarviketta itse. Kaupan toteuttaminen vaatii aina aikaa ja välineistöä sen lisäksi, että on vielä annettava vastine kauppakumppanin työlle. Etäisyys syö energiallisen kannattavuuden. Luontaistaloudessa rahaton tarvikkeiden vaihto on pääosin kahden osapuolen välinen tapahtuma. Rahan käyttöönotosta seuraa se, että kaupantekoon osallistujia voi olla monia, sillä laskuja tasataan kaikille arvoa esittävän välineen, eli rahayksikön kautta. Silloin kysytyt ja tarjotut hyödykkeet muuttuvat ”näkyviksi” ja vertailun kohteiksi, eli ovat markkinoilla. Syntyvä kilpailuasetelma pakottaa kaupankäyntiä harjoittavaa pitämään hinnan mahdollisimman alhaalla. Sitä hän voi lähinnä toteuttaa (meidän kauppajärjestelmässämme) korvaamalla hinnoiltaan kallista työvoimaa halvalla öljyenergialla. Yksi litra bensiiniä (= noin yksi euro) vastaa energiasisällöltään kahta viikkoa ruumiintyötä (= noin tuhat euroa)! Talousjärjestelmämme pakottaa meidät suurimpaan mahdolliseen energiakäyttöön. Kun tarvikkeiden valmistukseen käytetään ulkopuolista energiaa, tuotteen vaihtoarvo irrottautuu kytkennästä fyysiseen työpanokseemme. Esineeseen uppoaa ihmisen tekemän työn lisäksi koneen käyttämä energia. Luontaistaloudessa pienimuotoisesta (ja energiallisesti järkevästä) kaupankäynnistä kasvoi meille itsetarkoituksella toimiva elinehto. Jatkuvasti syntyvä energian alijäämä on mahdollista paikata vain tuomalla tänne energiavaroja (esimerkiksi Lähi-idästä ja kehitysmaista) siihen soveltuvan talousjärjestelmän avulla. Kaupankäynnissä rahansiirto on yhtä kuin hyödykkeiden siirto, joka taas vastaa energiasiirtoa. Esittämäni energiatasemallin kannalta arvioituna olemassa olevat hyödykkeet ovat liian halpoja ja ihmisen työpalkka liian korkea. Talouspäättäjät saattavat puhua maatalouden ylituotannosta, mutta tämä kuvaa vain markkinoilla olevien hyödykkeiden suurta määrää kysyntään nähden. Todellisempi tilanne (luonnon kannalta) on se, että meillä vallitsee alkutuotannossa historian pahin alituotanto. Käytämme yhden ruokayksikön tuottamiseen satoja kertoja enemmän energiaa kuin kivikauden ihminen. Hintapolitiikan avulla saatetaan säädellä hinnat vakaiksi, vaikkapa tuhoamalla osa todetusta ”ylituotannosta”, joka huonontaa entuudestaan elämämme energiatasetta. Voin yleistää asian näin: mikä on rahallisesti kannattavaa, ei ole ekologisesti lempeää ja sille, mikä on luontoa säästävää, ei löydy rahallista kannattavuutta. Markkinajärjestelmämme kehityssuunta ei ole muutettavissa, koska sen perusedellytyksenä on kilpailuttaminen. Järjestelmä palkitsee sitä, joka voimaperäisimmin valjastaa energiaa tuotantoon. Tarkemmin pohdittavaksi jää teoria, onko talousjärjestelmämme nimenomaan riippuvainen kasvavasta energiasyötöstä. Hajoaako se, jos siihen syötetty energiamäärä pysyy samana? Energialähtöisen tarkastelutavan pohjalta rahatalouden ilmiöt, kuten inflaatio, saavat vaihtoehtoisen selityksen. Tämä paine tuotannon tehostamiseksi energiasyötöllä vaikuttaa erityisen tuhoisasti alkutuotannon energiataseeseen, jonka tuottavuudella on luonnollisia rajoitteita. Maatalous, joka oli ennen uusiutuvan energian talteenottaja, on nykyään suurimpia uusiutumattomien energian käyttäjiä. Vaihtoehtoisiksi mainostetut energianlähteet kuten aurinkokennot, rypsistä tehty biodiesel, tuulienergia ja vesivoima, sopivat hyvin rahallisesti hyödynnettäväksi, mutta pelastusta energia-alijäämään niistä ei ole. Niitäkin koskee pitkälle kehittyneen tekniikan energiasitovuus. Tavanomaiseenkin tapaan laskettuna aurinkokennojen valmistukseen käytetty energia vastaa juuri ja juuri niiden elinaikanaan tuottamaa sähköenergiamäärää. Tuntuuko järkevältä viljellä ensin rypsiöljyä traktorilla saadaksemme biodieseliä, jotta voisimme viljellä perunoita traktorilla? Energiataseen vaalijana suosittelen perunakuokkaa. Tase pysyy plussan puolella käsityöhön kuluvasta suuremmasta työajasta huolimatta. III) Yhteistyön muodot ja tehokkuus Eläinkunnassa kullakin lajilla on ominainen tapansa järjestäytyä laumaksi tai pysyä erakkoeläjänä. Silloin eläin tai eläinyhteisö selviytyy energiataloudellisesti parhaiten. Ihmiselläkin on oletettavasti perimässään kannanvahvuutta sääteleviä tekijöitä, jotka saavat yhteisön kasvamaan sen ollessa liian pieni ja hajoamaan, kun se on kasvanut liian isoksi. Aggressiivisuus ja jengiytyminen ovat sen voiman ilmentymiä. Ilman ulkoisia pakotteita luonteemme ajaisi meidät vakiintumaan keskimäärin kylä- ja heimokokoisiin yhteisöihin. Ihmisten yhteenliittymisellä on energiataloutta tehostava vaikutus. Jo ydinperheen kokoisessa yhteisössä monia töitä tarvitsee tehdä vain yhden kerran (polttopuut, rukki), joten toisilta työvoima vapautuu. Tämä on etu yksineläjään verrattuna. Etua verottaa mahdollisesti sosiaalinen kitka. Oleellista yhteisön energiataseen kannalta on se, miten se hioo työelämäänsä sellaiseksi, että työpanos yhteistoiminnan järjestämiseksi ei syö yhteistyöstä mahdollisesti koituvaa tehokkuuden lisäystä. Mitä isommaksi yhteisö kasvaa, sitä enemmän sen on varattava resursseja oman toimivuutensa ylläpitämiseksi. Asuinyhteisössä yhteistoiminnasta voi sopia ruokatunnilla mutta isommassa siihen tehtävään on määrättävä kuuluttaja (joka ei siis osallistu enää elannon hankintaan) tai peräti rakennettava tiedotusvälineistöä. Valtiollisen pakkoyhteisön ylläpitoon tarvittava infrastruktuuri saa yhteiskuntamme energiataseen kääntymään tappiolliseksi. Toisin kuin eläinyhteisö, suuryhteiskunta ei välttämättä kukistu energian haaskaamiseensa niin pitkään kuin se pystyy täyttämään vajettaan tarpeen tullen myös rajojensa ulkopuolelta. Yhteiskuntamme on näin ollen pakostakin kolonialistinen. Isokokoiset ja keskitetyt rakenteet, niin politiikassa kuin tuotannossakin, kiihdyttävät automaattisesti yhä useampien keskitettyjen rakenteiden syntymistä (globalisoituminen). Ne ovat rakenteensa vuoksi energiatappiollisia ja niistä muodostuu luonnolle yleensä ongelmallisia pistekuormituksia. Keskitettyjen järjestelmien syntyminen, kuten esimerkiksi siirtyminen heimokulttuurista valtiolliseen järjestelmään, sujuu omalla painollaan. Sen sijaan näiden järjestelmien purkaminen ihmisen päätöksellä on lähes mahdotonta. IV) Kilpajuoksussa luonnon kanssa On mahdollista, että ihminen siirtää luonnon hitaasti muuttuvan tasapainotilan itsensä kannalta yhä kelvottomampaan suuntaan. Käyttämällä runsaasti antibiootteja kasvatamme itsellemme yhä vaarallisempia bakteerikantoja. Bakteerien geneettinen sopeutumiskyky on parempi kuin meidän. Lisääntymisnopeus ratkaisee mutaation yleistymistä. Meiltä kuluu tuhat vuotta 50 sukupolven tuottamiseen, kun taas bakteereilta sama sujuu puolessa päivässä. Näin luomme ympäristön, jossa pysymme hengissä vain teknologiamme varassa, joka puolestaan vaatii lisääntyvästi resursseja. Ennen pitkää ihminen joutuu siinä kilpajuoksussa häviölle; viimeistään silloin kun energiansyöttö meidän systeemiimme loppuu. Tämän kehityksen edetessä ihmisen mahdollisuudet palata luonnonläheiseen elämätapaan saattavat huonontua, vaikka siihen olisi sekä tahtoa että vielä olemassa olevia, riittävän ehjiä luonnon saarekkeita. Pitkän ihmishistorian kautta olemme oppineet varomaan eläimiä ja pimeää ja olemme selvinneet lajina tähän saakka. Meiltä puuttuu vastaava kokemus viime vuosisatoina käyttöönotetuista tavoista hyödyntää luontoa. Järjestäytynyt energia- ja raaka-ainevarantojen valjastaminen saa meidät vaikuttamaan moninkertaisesti ympäristöömme entisaikoihin verrattuna. Elämme ”mahdollisuuksien” yhteiskunnassa ilman tuntumaa siitä, onko elämäntapamme vaarallinen meille itsellemme. V) Arvomaailmamme ja lääketiede muutoksen tiellä Valtiollisessa järjestelmässä varteenotettavia toimenpiteitä luonnon suojelemiseksi voisivat ainoastaan olla valtion itsensä asteittainen hajauttaminen, palveluiden purkaminen ja harras rukoileminen sen puolesta että kansalaiset alkaisivat ottaa takaisin vastuuta elämästään. Tämä vain kärjistykseksi meidän ongelmastamme: todelliset toimenpiteet kohti ”kestävää kehitystä” törmäisivät yhteen moraalikäsitystemme kanssa viimeistään silloin, kun totutut perusoikeudet (esimerkiksi oikeus koulutukseen ja terveydenhuoltoon) puretaan. Kulttuuritaakkanamme on moraalioppi, joka on ihmiskeskeinen eikä anna meille tukea arvokysymyksissämme suhtautuessamme luontoon (”Yksikin suden tappama kotieläin on liikaa”, Savonmaa, 2.2.2005). Suurimpia esteitä muutoksen tiellä lienee lääketiedeteknologia, joka lupaa ihmisten peloille ja tuskalle helpotusta. Kuka hyväksyy äidin, joka jättää antamatta lapselleen antibiootteja, koska ei halua edesauttaa sitä, että tulevaisuudessa kuolee enemmän ihmisiä sairaalabakteereihin? Valtiolliset järjestelmät, joiden kautta luonnonriisto toteutuu, joutuvat yhä voimakkaammin esiintymään luonnon puolustajina. Tämä rooli voi olla niille vain toissijainen tärkeimmän päämäärän rinnalla, joka on energian saatavuuden varmistaminen niiden omaan ylläpitoon. Poliittisesti johdonmukaisin tie olisi maailman kehittyminen yhä tiukempien diktatuurien suuntaan, jotka näennäisesti tehokkaammin kuin kansanvalta pystyvät toteuttamaan rajujakin uudistuksia sen jälkeen kun suostuttelu on vetänyt vesiperän. VI) Yhteiskuntasopimuksesta Yhteiskuntasopimus tarkoittaa aatetta, jonka mukaan valtion johtajat ovat saaneet valtansa kansalta sopimuksella, jonka ovat tehneet yhteiskunnattomassa tilassa elävät ihmiset. Siinä yksilö luopuu osasta itsemääräämisoikeuttaan yhteiskunnan hyväksi ja saa vastineeksi sen tarjoaman suojan. Ajatus ”yhteiskuntasopimuksesta” (Rousseau 1762), johon valtion legitimiteetti pohjautuu, täytyisi arvioida uudelleen sen pohjalta, onko tuon ajatuksen valistusfilosofinen pyrkimys yhteensopiva valtio-organisaation mukanaan tuomien ympäristövaikutusten kanssa. Oikeudellisesti ottaen yhteiskuntasopimus ei ole sopimus, koska siitä puuttuu sopimusvapaus olla liittymättä siihen. Syntyessäni Auroran sairaalassa vuonna 1965 taisin, asiaa pidemmälle miettimättä, sen allekirjoittaa. VII) Voiko olla muutosta ilman valtiota? Yhteiskunnan rakentaminen voisi nyt tarkoittaa riippuvuussuhteiden purkamista. Ajatukseen yhteiskunnan kehittämisestä on sisältynyt voimakkaasti pyrkimys luoda isoja, yhtenäisiä ja työjaollisia muurahaiskekoja muistuttavia rakenteita, joihin liittyy tarkkarajainen hierarkkisuus. Korkealle organisoituneen yhteiskunnan akilleenkantapää on riippuvuus vakaista olosuhteista. Sitä pyritään varmistamaan väkivallallakin (”rauhaan pakottaminen”). Samoin kuin yhteen kasviin perustuva viljely saattaa tuoda suurta satoa, se voi toisaalta totaalisesti tuhoutua juuri siihen kasviin erikoistuneeseen tuholaiseen. Kasvava riskien minimoimisen pakko saa yhteiskuntaamme siirtymään yhä enemmän esivallan kontrolloimaksi. Epävakaistuvaan maailmaan voimme reagoida ajamalla omia etujamme toisten ohitse toivoen, että kuulumme selviytyjiin. Osallistumme silloin itse epävakaistamiseen. Voimme myös laskeskella, ettemme kenties kuulu voittajiin, ja silloin kannattaa miettiä mikä tie tuo vähiten kärsimystä ihmisille. Yhteiskunnan hajauttamiseen päädymme joko hallitusti luonnetta kysymällä tai verisesti rytäkällä, kun energiansyötön kasvulle systeemiimme tulee loppu. Olisi mahdollisimman nopeasti tutkittava ja kokeiltava sellaisia vaihtoehtoisia elämäntapoja, jotka toimivat lähellä alkutuotantoa. Omavaraisena, vältellen kosketusta rahatalouteen, ne voisivat toimia silloinkin, kun yleinen järjestys alkaa rakoilla. Omavaraiset yhteisöt eivät olisi turhia, vaikka romahdusta ei tulisikaan. Kulutusyhteiskunnasta perääntyminen on pohjimmiltaan varsin lempeä toimintamuoto, joka on moraalisesti helposti perusteltavissa ja sosiaalisesti melko suvaittu. Näin se on helpoimpia niistä vaikeista poluista, joita voimme kulkea kulttuuri- ja arvosidonnaisuuttamme mukanamme kantavina ihmisinä.
TIESITKÖ, ETTÄ...
|
Elämämme perusteista |
 |