Kevin Tuckerin "Muutoksen tekijät" -artikkelin pohdintaa anarko- fruitariaanisesta näkökulmasta

Anonyymi

Tuckerille liikkuva keräilijä-metsästäjä -elämä on luonnollinen, oikea vaihtoehto, hänen mukaansa "synnymme" siihen. Mielestäni nykyantropologiassa yleinen näkemys, että ihminen olisi elänyt 99% olemassaoloajastaan keräilijämetsästäjäelämää voidaan kyseenalaistaa ja on kyseenalaistettu (katso esim. Jim Mason: Unnatural Order). Tämä on kuitenkin spekulaatiota, joka ei välttämättä ole oleellisinta nykytilanteessa, pohtiessamme vastauksia siihen mitä pitäisi tehdä, jotta selviytyisimme sivilisaation tuottamasta suurkatastrofista.

Näkemykseni puutarhuroinnista tai keräilypuutarhuroinnista ei ole niin negatiivinen kuin Tuckerin. Mielestäni teoria siitä, että puutarhurointi johtaa patriarkaattiin on ontuva. Oman näkemykseni mukaan patriarkaattiin on johtanut todennäköisemmin (korostan, että kyseessä on loputon spekulointi, emme voi ikinä päästä varmuuteen patriarkaatin, tai erilaisten ylivallan muotojen, tai ihmiselämään liittyvien ongelmien alkuperistä) jonkin suuren luonnonkatastrofin synnyttämän poikkeustilan seurauksena syntynyt trauma ja jumahtaminen selviytymismoodiin, eläinten tappamisine ja lihansyömisineen, todennäköisesti pitäen sisällään myös ihmisten välisiä väkivallantekoja. Tämä on teoriani mukaan johtanut testosteronitasojen nousuun (lihansyönnin seurauksena), sekä traumoihin jotka ovat johtaneet patriarkaattiin. Testosteronitasojen nousu vaikuttaa kilpirauhasen toiminnan kautta tietoisuuteen, sekä siihen miten DNA:ta tulkitaan, ja muihinkin asioihin. Tästä ovat kirjoittaneet syvällisemmin Tony Wright ja Graham Gynn teoksessaan "Left in the Dark".

Voidaan myös nähdä, että metsästyksessä ei ainoastaan piile, vaan toteutuu käytännössä alistamisprojekti, joka asettaa julmalla tavalla saalistajan saalistettavan yläpuolelle. Kyllä, tiedän että luonnossa on eläimiä, joille saalistaminen on luonnollinen asia, tämän voi todeta niiden fysiologiasta (muistan kuitenkin nähneeni eräässä susidokumentissa iberialaisten susien vierailleen puutarhassa rypäleapajalla). Ihminen on sen sijaan fysiologisesti hedelmänsyöjä (katso esim. Wright & Gynn, Jesus Sepulveda: Garden of Peculiarities tai tutustu vaikkapa tohtori Douglas Grahamin tuotantoon). Mikäli toisten eläinten (ml. ihmisten) tappaminen olisi ihmiselle edullista, olisi evoluutio suonut meille paremmin sopivan varustuksen. Sen sijaan joudumme (hyönteis-, raadon-, tai muniensyöntiä tai poikkeuksellisen suotuisaa kalastuspaikkaa lukuun ottamatta) turvautumaan metsästyksessä teknologiaan: jouseen ja nuoleen, keihääseen, ansaan tai muuhun. Kytkös metsästyksen, aseteknologian, tappamisen, sen aiheuttaman trauman, lihansyönnin hormonaalisten vaikutusten sekä patriarkaatin ja erilaisten alistamiskäytäntöjen nousun välillä on mielestäni ilmeinen.

Mielestäni evolutiivinen teoria, jonka Tony Wright ja Graham Gynn esittävät, jonka mukaan ihmisen evoluution kiivaimman vaiheen aikaan ihminen olisi ollut hedelmänsyöjä, on uskottava. Samalla he esittävät teoriansa, jonka mukaan siirtyminen lihansyöntiin olisi ollut seurausta suurkatastrofista, esimerkiksi suuren meteoriitin nostattaman pölypilven aiheuttamasta monivuotisesta yöstä. Tämä saattaa olla trauma, josta emme ole vieläkään toipuneet. Tämä on myös hetki, jonka jälkeen ihmiset ovat kulkeneet niin fyysisesti kuin psyykkisestikin huonompaan suuntaan, ja tämä jatkuu ja syvenee yhä, kuten laajamittaisesta tuhoisasta käyttäytymisestä tai vaikkapa yleistyvästä lisääntymiskyvyttömyydestä ilmenee.

Villin metsän voimaperäinen puutarhurointi ei tietenkään ole hyvä asia, mutta hienovarainen yhteistyö villien tai puolivillien hedelmäpuiden kanssa voi johtaa jopa monimuotoisempaan ja terveempään ekosysteemiin (esim. tapaus Yellowstone, jonka biodiversiteetti heikkeni, kun puutarhuri-intiaanit häädettiin pois "luonnonpuiston" tieltä). Kuten Tucker kirjoituksessaan toteaa, on villejä paikkoja enää vähän jäljellä.

Erilaisten joutomaiden tai entisten peltojen muuttaminen monimuotoisiksi monikerroksisiksi, monivuotisiin, mielellään paikallisiin ja potentiaalisesti villiytyviin kasveihin perustuviksi metsäpuutarhoiksi on mielestäni paitsi hyödyllistä myös välttämätöntä romahduksen synnyttämän ruokakriisin pehmentämiseksi. Tällä tarkoitan paitsi ihmisten selviytymistä, myös muiden eläinten selviytymistä. Mikäli ihmiset ovat nälkäisiä, saattavat he epätoivossaan metsästää kumppaninsa sukupuuttoon. Juuri näin uhkaa tapahtua tällä hetkellä ihmisen lähimmälle sukulaiselle bonopolle Kongon viidakossa, jossa yksi globaalin imperiumin
resurssisodista on riehunut jo kymmenisen vuotta kammottavine seurauksineen.

Sivilisaation romahdus voi, mikäli huonosti käy, globalisoida sodankäynnin. Tilanne voi tulla kaikkialla samankaltaiseksi kuin mitä se on Kongossa nyt, jossa paikalliset ryhmittymät kamppailevat keskenään ja kullakin on omat takapirunsa (tässä tapauksessa länsimaiset suuryritykset kuten Nokia) jotka vaihtavat ryöstösaalista (luonnonvarat) sodankäynnin välineisiin. Kongossa paikalleen asettuneet yhteisöt ovat täysin kiertelevien ryöstö-/murhapartioiden armoilla. Liikkuvuus on siis hyvä idea turvallisuuden kannalta, aivan kuin Tucker argumentoi. Mielestäni optimaalisinta olisi siis liikkuva keräilypuutarhurointielämäntapa, jossa puutarhat ja asumukset ovat niin hyvin metsään sulautuvia, että ryöstelijöiden on vaikea tai mahdoton havaita niitä. Metsittäminen on myös tältä kannalta tärkeä osa selviytymisemme strategiaa.

Metsästyksen kohteena olevien eläinten sukupuuttouhka sekä teollisen maatalouden romahtaminen tuovat esiin populaatiokysymyksen, jossa valitettavan monet romahdusteoreetikot ovat mielestäni hakoteillä. Metsäpuutarhuroinnin asiantuntijat ovat sitä mieltä, että planeetallamme voisi potentiaalisesti elää kestävällä tavalla 10 miljardia ihmistä, mikäli metsäpuutarhurointi globalisoitaisiin (kyseisten asiantuntijoiden skenaariot pitävät sisällään täysin villeiksi jätetyt metsäalueet sekä metsäpuutarhojen ylläpidon niin, että ne tukevat paitsi ihmiseläinten, myös toislajisten elämää, sekä tietysti kestämättömästä sähkö-kaivannais -monokulttuurielämäntavasta luopumisen). Tässä on vinha ero siihen, kuinka suuren määrän keräilijämetsästäjiä planeettamme kykenisi ylläpitämään.

Huomionarvoista on myös se, että lauhkeammilla, ihmisapinalle huonommin soveltuvilla seuduilla keräilypuutarhuroinnin ja liikkuvan elämäntavan ympärivuotinen yhdistäminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Näillä alueilla selviytyminen kriisitilanteessa on vaikeampaa, ja julmempaa: globaalin imperiumin alistajat pakottaisivat villi-ihmiset ja villieläimet keskinäiseen
selviytymiskamppailuun vainoten samalla molempia. Tästä on tunnettuna esimerkkinä villipeurojen ja majavien katoaminen laajoilta alueilta sivilisaation levittäytyessä yhä syvemmälle saamelaisten elinalueille 1800-luvulla.

Lauhkeiden seutujen osalta selviytymisen mahdollisuuksissa täytyy nojata mielestäni utopistisempaan mahdollisuuteen: riittävän suureen kulttuuriseen muutokseen, jonka seurauksena metsäpuutarhurointi sekä primitiivi kaivannaistuotteeton ja peltoviljelystä vapaa elämäntapa yleistyisi alistamisen ja ylivallan laajamittaisen kritiikin ohella, joka on välttämätöntä, jotta saataisiin aikaan riittävän laajamittaista tottelemattomuutta silloin, kun imperiumien vallanpitäjät alkavat käskyttää väkeä sisariaan ja veljiään vastaan. Totteleeko rahvas kuin kunnon kansalaiset 30-luvun Saksassa ikään, jos valmiuslaki astuu Suomessa (ja muut vastaavat muualla) voimaan? Vai löytyykö rohkeutta ja kykyä itsenäiseen harkintaan? Itse suhtaudun hieman skeptisesti, vaikka en olekaan menettänyt toivoani.

Ekoanarkistien strategioiden yhtenä osana voisi olla järkevää perustaa parantumisen, villiytymisen ja vastarinnan yhteisöjä hedelmäpuiden kannalta suotuisimmille seuduille, jotka ovat useissa tapauksissa samalla biodiversiteetin keskittymiä (katso artikkeli Hot spot -teoriasta: Do or Die #10). Tiedostan kyllä muuttamiseen liittyvät ongelmat, mutta toisaalta useita vuosia Amazonasin viidakossa elänyt antropologiystäväni totesi, että olisi hyvä että noille seuduille muuttaisi valkoisia, sivilisaatiosta pakenijoita, jotta muuttoliike ei olisi yksisuuntainen, kohti kaupunkia, josta monilla keräilijämetsästäjänuorilla on kovin valitettavan ruusuinen kuva. Tämä kuva voisi muuttua jos he saisivat naapureikseen puolinomadisia kapinallisia anarkofruitariaaneja. Ja ovathan Surinamin viidakkoon karanneet Afrikkalaiset orjatkin sopeutuneet hyvin, ja taistelleet usein menestyksellä niin Alankomaista siirtomaaimperiumia kuin sivilisaation megaprojektejakin vastaan (katso artikkeli, Do or Die #10).

Tuckerin tekstissä mietityttää myös varsin militaristinen retoriikka – "villi sota". Miksi moinen sotaisuus? Sota on aina tragedia, ja vapauden vastaista, siinä sivilisaationvastaisen kamppailun dilemma, jota mm. Fredy Perlman on pohtinut kirjassaan "Against His-Story, Against Leviathan". Kuinka kamppailla sivilisaatiota vastaan muuttumatta sen kaltaiseksi? Tästä tulee mieleen viimeaikainen esimerkki, nimittäin Bougainvillen saarelaisten menestyksekäs kapina Rio Tinto Zinc kaivosyhtiötä ja Papua-Uuden Guinean hallitusta (sekä näiden taustajoukkoja, jenkkiläisbrittiläistä pääomaa ja Australian hallitusta) vastaan (katso elokuva Coconut Revolution ja Solidarity South Pacificin tuottama materiaali). Bougainvillen väki sai kaivosväen ja hallituksen joukot häädettyä, mutta heidän kulttuurinsa oli varsin militaristinen ja patriarkaalinen. Suoraa toimintaa korostava retoriikka on ymmärrettävää ja tärkeää, mutta itse pyrkisin siihen lempeyttä unohtamatta. Tavoitteenamme on kuitenkin lopulta parantuminen kaikilla tasoilla, ja sopuisa elo sisariemme ja veljiemme kanssa, olipa kyseessä sitten ihmiset, eläimet, kasvit tai maa.

Tucker puhuu kyllä tilanteen ymmärtämisen ja strategisen pohdinnan merkityksestä mutta ei pohdi, millä tavoin voisimme parhaalla tavalla tavoittaa ihmisiä. Pohtimatta jäävät myös ristiriidat kommunikaationkannalta: luovat projektit ovat helpommin lähestyttäviä kuin kamppailevat (joissa turvallisuuskulttuurin ylläpitämisen ja toiminnan levittämisen dilemma on jatkuva). Toisaalta pitäisi pystyä levittämään sokeaa tottelevaisuutta kritisoivaa kulttuuria. Pitänee paikkansa että mediaprojektien määrä on "liikkeessä" ollut viime aikoina suhteellisesti liioiteltu, mutta tämä ei silti tarkoita, etteikö kommunikatiivinen ulottuvuus ja solidaarisuusverkostojen luominen olisi tärkeä taso henkilökohtaisen, paikallisyhteisöllisen ja globaalien tasojen lisäksi.

Lopuksi haluan sanoa, että tämä artikkeli kuten myös muukin Kevin Tuckerin tuotanto on merkittävästi auttanut minua hahmottamaan maailman tilannetta ja omia toiminnan mahdollisuuksiani. Kiitos. Kritiikkini tarkoituksena on pyrkiä laajentamaan ymmärrystä, ei luoda ideologisia konflikteja.