Muutoksen tekijät
Villi sota ja globaalin sivilisaation romahdus

Kevin Tucker

”Sivilisaatio on noussut vasta viimeaikoina ... ja saattaa vielä osoittautua epäonnistuneeksi kokeiluksi.” – antropologi Roy Rappaport

Minun täytyy olla rehellinen. Pelkään sivilisaation romahdusta. Asiat käyvät paljon huonommiksi ennen kuin alkavat muuttua paremmiksi. Ei tule olemaan sivilisaation onnellista loppua eikä suurta juhlapäivää, jolloin kaikki päätimme luopua siitä. Se, kun lopulta tajuamme ohittaneemme pisteen josta ei enää ole paluuta, tulee olemaan shokki. Ja se aika on koittamassa. Hyvin pian.

Pelkään sivilisaation romahdusta mutta toimin saadakseni sen tapahtumaan mahdollisimman pian. Vaikka haluan elää ilman sivilisaatiota, tiedän että on olemassa melko iso mahdollisuus, etten selviä romahduksesta. Mutta yhden asian tiedän: mitä kauemmin odotamme tämän sivilisaation alas ajamista, sitä huonommiksi asiat muuttuvat. Eräs asia, jota pelkään vielä enemmän kuin sivilisaation romahdusta, on maailman tila siinä tapauksessa, ettei romahdusta pian tapahdu.

Meidän täytyy olla rehellisiä puhuessamme sivilisaation romahduksesta, koska se vaikuttaa meihin kaikkiin. Meidän täytyy olla vielä rehellisempiä, koska kyseessä on pohja tuleville sukupolville.

Romahduksen kanssa toimeen tuleminen merkitsee sen ymmärtämistä, että elämä on meitä suurempaa. Olemme erottamaton osa ympärillämme olevaa maailmaa. Sivilisoijat tietävät, että tätä emme saisi muistaa. Unohtaessamme teemme vakavasti elämää uhkaavia päätöksiä, jotta lyhyen tähtäimen mukavuudet voitaisiin säilyttää. Emme yksinkertaisesti välitä siitä mitä tapahtuu sen erittäin rajoittuneen olemisen ulkopuolella, joka pitää sisällään ”minän”.

Tämänkaltaisen ajattelun ja olemisen seuraukset ovat tulossa nopeasti ilmeisiksi. Tämän takia havaitsemme valtavirtamediassa jatkuvasti yhä enemmän puhetta romahduksesta. Sivilisaatioiden romahduksista ja ekologisesta kriisistämme kertovien kirjojen ja muun viestinnän virta on vuolas. Mutta nämä kirjat ja tämä viestintä on suodatettua. Ne sisältävät rankkaa sivilisaatiokritiikkiä mutta varoitusten sijaan ne hehkuttavat omaa ainutlaatuisuuttamme ja kykyämme jallittaa luonto ja aikaisemmat sivilisaatiot. Olemme sellaisen mahtavan imperiumin perillisiä, jonka ei tarvitse huolehtia menneestä.

Jos vain kykenisimme kierrättämään enemmän, kuluttamaan vähemmän, tulemaan riippumattomammiksi öljystä ja olemaan kiltimpiä toisillemme. Jos vain ajelisimme hybridiautoilla ja tutkisimme vetyä, auringonvaloa ja tuulta energianlähteinä. Jos vain kykenisimme pelastamaan sivilisaation, jonka rakentamiseksi olemme niin kovasti tehneet työtä. Kunpa vain voisimme pitää kiinni Mozartista ja Picassosta, viinistä ja juustosta emmekä pommista. Olemme täynnä toiveita. Mutta pelkät toiveet eivät pelastaneet yhtään aikaisempaa sivilisaatiota. Toiveet yksin eivät tule koskaan pelastamaan yhtään sivilisaatiota.

Perusviesti jää meiltä ymmärtämättä: joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Sivilisaatio on rakennettu ja sitä ylläpidetään kesyttämällä villeyttä, toisin sanoen muuttamalla kokonaisia ekosysteemejä keinotekoisiksi energianlähteiksi yhden lajin yhden ryhmän väitetyn edun takia. Olemme jättäneet huomioimatta jotain tärkeää: ekologisen todellisuuden, jota kutsumme kantokyvyksi, ja sen huomioimatta jättämisen seurauksen: romahduksen.

Kantokyky tarkoittaa karkeasti sanottuna sitä, kuinka paljon elämää ekosysteemi voi kestävällä tavalla ylläpitää. Se on jotain, mikä on syntynyt tuhansien ja miljoonien vuosien aikana evolutionaaristen yritysten ja erehdysten kautta. Jokaisella elämän osasella ekosysteemissä on roolinsa pelissä. Kaikella on. Tämän paikan tai lokeron täyttäminen on osa tuon elämänmuodon olemusta. Muokkaamme kaikkien toimiemme kautta toistemme todellisuuksia. Tämä koskee myös ihmisiä.

On tärkeää olla osana yhteisöä, mutta olemme unohtaneet miten. Lukittujen ovien takana piilottelu, jokaisen ympärillämme olevan ihmisen pelkääminen ja enimmän aikamme viettäminen laatikoissa estää meitä muistamasta. Suljetuissa kylissä peltojen sadoista eläen unohdamme myös.

Harvat eläimet unohtavat tätä, mutta toisinaan ne astuvat paikkansa yli yhteisössä. Tästä seuraa se jota sosiologi William Catton kutsuu yliampumiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokin laji tai yhteiskunta ottaa enemmän kuin antaa: se astuu kantokyvyn yli. Tästä on seurauksena epätasapaino, vaikkakin tilapäinen. Ekologinen epätasapaino ei ole pikkujuttu. Tiiviisti yhteen nivoutuneessa yhteisössä paine yhdellä alueella aiheuttaa painetta koko yhteisölle. Mutta koska kantokyky ei ole konsepti, taulukko tai teoria vaan kapea näkökulma ekologiseen todellisuuteen, sen yli voi astua vain tiettyyn pisteeseen asti. Näinä hetkinä yksi laji laajenee räjähdysmäisesti ja tilapäisesti muiden kustannuksella, kunnes ei voi enää ylläpitää itseään. Tässä pisteessä ei ole valinnan mahdollisuuksia: tilanne normalisoituu ja asiat jatkuvat kuten ennenkin.

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Sivilisaatio on erilainen. Yhteiskunnat eivät ylittäneet kantokykyä vain hetkellisesti. Ne löysivät porsaanreiän järjestämällä yhteisön uuteen uskoon. Todellisuus on kuitenkin sama. Kesytetyt kasvit ja eläimet korvaavat villeyden. Paikalleen asettuvat kylät korvaavat syrjäyttämänsä villit yhteisöt. Yhteisö kohtaa painetta. Homma toimii samalla tavalla, mutta kesyttäminen tarjosi mahdollisuuden haastaa kantokyky pidemmäksi aikaa.

Sanon tarkoituksellisesti ”pidemmäksi aikaa”. Niin paljon kuin olemme yrittäneetkin vakuutella itsellemme, että isommat aivot ja jumala(t) ovat antaneet meille mahtavan kyvyn tai ennalta määrätyn kohtalon, emme ole sen villeyden ulkopuolella, jonka osa olemme. Tämä pätee niin yksilöllisillä, yhteisöllisillä kuin valtioidenkin tasoilla. Olemme syntyneet elämään villeinä, mutta olemme lakanneet toimimasta niin. Ja kuten kaikella, myös tällä on seurauksensa.

Pidemmällä aikavälillä meidän yliampumisemme on vain hetkellinen räjähdys. Mutta mitä korkeammalle kuuseen kurkotamme, sitä enemmän katajaan kapsahtaminen sattuu. Kyseessä on jotain suurempaa kuin räjähdys. Kyseessä on romahdus.

Vaikka romahduksesta on viime aikoina alettu puhua yleisemmin, ei sen merkityksestä oikein ole selvää ymmärrystä. Useimmat ihmiset ajattelevat että eräänä päivänä heräämme eikä virta ole enää päällä. Heille se on romahdus: välitön muutos. Mutta tällä ajatuksella ei ole totuuspohjaa. Vaikka todennäköisesti heräämmekin jonain aamuna ilman sähköä, tai muutaman kuukauden kestävään sähkökatkosten aikaan, todellinen romahdus ei ole läheskään niin fantastinen.

Romahdus on prosessi, ei hetki tai tapahtuma. Se voi raahautua eteenpäin tai tapahtua suhteellisen nopeasti. Nopeus on suoraan verrannollinen nopeuteen, jolla yhteiskunta on astunut yli lokeronsa. Sosiaalisin termein romahdus viittaa yhteiskunnan massiiviseen pelkistämiseen tai yksinkertaistamiseen. Kerrostuminen, erikoistuminen, byrokratia, valtiollisen kontrollin tavat, taiteet, taloudellinen hallinta ja organisaatio, populaatio ja jakeluverkostot tulevat kaikki yksinkertaistumaan merkittävästi. Suurimittainen yhteiskunta hajoaa pieniksi omavaraisemmiksi yhteiskunniksi. Ekologisin termein yhteiskuntaa ylläpitävä ympäristö yksinkertaisesti lakkaa tukemasta sitä enää. Yksilöiden näkökulmasta yhteiskunnan tukemisesta ja siinä työskentelemisestä saatavat hyödyt eivät ole enää kustannuksien arvoisia.

Romahdus vaikuttaa yhteiskunnan jokaiseen osaan. Se on luonteeltaan sosiaalinen, ekologinen, psykologinen, poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen. Yhteiskunnan laitamilla se näyttää peltojen kyntämiseen käytetyiltä päiviltä siellä, missä maaperä on ohentunut ja vaurioitunut niin pahasti, että huuhtoutuu pois tukkien samalla vesireitit. Se näyttää lisääntyviltä kaukaisten populaatioiden ruokkimistarpeilta. Se näyttää nuorisolta, joka tuupitaan armeijoihin ryöstämään ja valloittamaan epätoivoisen ja nälkään nääntyvän yhteiskunnan etulinjaan; joka muuttaa kyliin, kaupunkeihin ja metropoleihin pitämään yllä järjestystä epätoivoisten ja nälkäisten keskuudessa.

Reunamilla ja kaupungeissa se voi näyttää massiiviselta kääntymykseltä jumalan/jumalien puoleen avun saamiseksi. Kaupungeissa poliitikot yrittävät kamppailla säilyttääkseen otteensa vallasta. Se voi näyttää häämöttävältä vallankumoukselta tai totalitaariselta rautanyrkiltä tai molemmilta. Ero eliittien ja tavallisten välillä selvenee. Enemmän täyttävän kuin ravitsevan ruuan nauttimisen  ja sitäkin yhä vähemmässä määrin  huonot terveysvaikutukset kasvavat. Se näyttää taudeilta ja epidemioilta ja osoittelevilta sormilta. ”Toisia” tai antisosiaalisia yksilöitä syytellään. Se saattaa olla sodan tai jengityylisen ”oikeuden” huippu.

Se saattaa näyttää myös imperiumin huippukohdalta. Eliittien maailmankuva kieltäytyy aina tunnistamasta omaa loppuaan. Kirjoitustaitoiset romahtaneiden sivilisaatioiden eliitit merkitsevät harvoin muistiin oman valtansa loppua. Ei välttämättä siksi, etteivät haluaisi sen tulevan tietoon vaan koska eivät kykene näkemään sitä. Lineaarisessa maailmassa edistys kulkee aina eteenpäin. Yhteiskunnat kukoistavat, eivät romahda. Näin he ajattelevat aivan loppuun saakka.

Emmekä me ole erilaisia. Ympäristö ei enää ole halukas tukemaan yhteiskuntaa, joka tuhoaa sen, mikäli mahdollisuus annetaan. Romahdus ei ole jotain, joka meille tulee tapahtumaan. Romahdus on jotain, joka tapahtuu paraikaa. Romahdus on jotain, joka on jo ollut tapahtumassa.

Näemme tällä hetkellä huippukohdan.

Vaikka emme näe luomamme ja ylläpitämämme todellisuuden romahdusta, se ei tarkoita, etteikö niin olisi tapahtumassa. Asiat ovat nyt toisin. Jokainen sivilisaatio tähän mennessä on romahtanut meidän sivilisaatioomme. Jokainen romahdus on ollut suhteellisen samanlainen. Mutta meidän romahduksemme on erilainen.

Lounais-Amerikan Anasazi- ja Chaco-sivilisaatioille romahduksen huippu seurasi sitä, kun viljelijät kieltäytyivät sulattamasta eliittien kiristyvää vallan otetta. Sama tapahtui dominoefektimäisesti kun klassiset Maya-sivilisaatiot sammuivat. Modernin yhteiskuntamme mielikuvituksen vanginneet temppelit eivät kyenneet näkemään, että ohikulkeneet Maya-jälkeläiset käyttivät kerran mahtavien kuninkaiden valtaistuimia vessoina. Ei ole epäilystäkään, etteikö meillä olisi taipumusta olla ymmärtämättä tällaista huumoria. Tämän näkee toistuvan Pohjois-Amerikassa kerta toisensa jälkeen: Cahokia, Hopewell, Hohokam, Inca, läpi Itäisten metsien ja Mississipin laakson. Yhteiskunnat asettuvat paikoilleen ja vuosisatojen kuluessa puutarhat muuttuvat pelloiksi, metsät raivataan vesiväyliksi ja rakennetaan teitä sekä mahtavia hautakumpuja ja temppeleitä.

Ja joka kerta se antaa opetuksen. Yhteiskunta puskee liian pitkälle ja romahtaa. Mitä lähempänä ihmiset ovat maata ja omaa villeyttään, sitä helpompaa heidän on palata. Joskus yhteiskunnat kokeilevat sivilisaatiota uudestaan. Joten syntyy pieniä ja suuria lieskoja.

Ennemmin tai myöhemmin se menee aina överiksi.

Romahdus ei ole aina näyttänyt tältä. Meidän tällä hetkellä globaalin sivilisaatiomme juuret ovat paikassa, joka on nykyisin osa Lähi-itää mutta jota kutsuttiin kerran Mesopotamiaksi, jota pidettiin ”Hedelmällisenä puolikuuna”. Täällä näemme saman: asumuksia, kasvua, metsän kaatamista, sotaa, laajenemista ja romahdus. Mutta täällä romahdus oli erilainen. Täällä sivilisaatio ei ole niin eristyksissä vaan on useita sivilisaatioita ja laajempia maa-alueita ja ihmisiä valloitettavana. Yhden sivilisaation romahdus ja täydellinen häviäminen johti toisen kasvuun.

Ottomaani-, Rooman, Egyptin, Mesopotamian ja muiden varhaisten euraasialaisten sivilisaatioiden romahdukset olivat tapahtumia, joissa yksi imperiumi valloitti toisen. Sivilisaatiot nielivät toisiaan ja niiden menneen, nykyisen ja tulevaisuuden. Sota, valloitus ja kolonisaatio ovat tälle liikkeelle yhtä tärkeitä kuin pellot ja metsät.

Aivan samoin globalisaatio on ollut sen pelastaja. Ilman Keski- ja eteläisen Afrikan, Amerikkojen ja eteläisen Tyynenmeren saarten ”löytämistä” tämä peto olisi syönyt itsensä jo aikoja sitten. Sen sijaan se on siirtynyt Euraasiasta ympäri planeettaa.

Meidän planeettaamme. Meidän kotiamme.

Mutta sivilisoijille planeettamme on kuollut paikka. Heille se merkitsee ”meidän resurssejamme”. Tämän sivilisaation selviytyminen tulee kaiken muun elämän kustannuksella. Putkinäön on vaikea ymmärtää pitkän tähtäimen menetyksen todellista merkitystä. On käynyt niin, että tämä sivilisaatio on levittänyt itsensä kautta koko planeetan. Ei ole enää mitään minkä puoleen kääntyä. Ei ole enää mitään löydettävää. Ei ole enää muita sivilisaatioita. Vain yksi, levittäytyneenä yli koko planeetan, elektronisen valvonnan, jakelun, tuotannon, kommunikaation ja hallinnan organisoimana ja ylläpitämänä. Kun ne pellot aavikoituivat, joilla oli työskennelty vuosisatoja, raivattiin uusia metsiä ja tasankoja. Kun puut kaadettiin, ihmiset alkoivat kaivaa esiin uusia energianlähteitä. Kun nämä alkoivat käydä vähiin ja vähemmän hyödyllisiksi, sivilisoijat alkoivat halkoa elämän rakennuspalasia tehden sekä energianlähteitä että pommeja. Kun villeys käy ohueksi, keinotekoinen maisema ja yhteiskunta ottavat sen paikan.

Olemme levittäneet itsemme kauas ja leveälle. Olemme levittäneet itsemme ohuelti.

Yksi suurimmista ironioista saattaa olla se, että kaikista koskaan olemassa olleista sivilisaatioista voimakkain on myös kaikkein haavoittuvin. Sivilisaatiot joista se koostuu, pelastuivat koska niille oli paikkoja jonne laajentua ja joita riistää. Meidän sivilisaatiomme ei ole  onneksi  niin onnekas.

Kymmentuhatvuotisen tuhon perinteen seuraukset alkavat tulla esiin.

Ja nuo seuraukset ovat tulossa esiin nopeasti. Erittäin nopeasti. Siitä lähtien kun mesopotamialaiset ensimmäistä kertaa laajensivat aluettaan, tämä sivilisaatio on elänyt laina-ajalla. Se on pelastunut kerta toisensa jälkeen uusien laajenemisen ja kantokyvyllä leikkimisen keinojen avulla. Toisin kuin eristetyissä paikoissa, kuten Pääsiäissaarilla jossa sivilisaatio kasvoi hitaasti ja kuoli pois nopeasti, tällä sivilisaatiolla on ollut uusia paikkoja joihin muuttaa. Joka kerta oli joku uusi paikka, jota hyväksikäyttää.

Näin tämä sivilisaatio ja sen maailmankuva on rakentunut. Sivilisoijat pinnallisen historiansa kanssa ovat luulleet, että hyvä tuuri on normaalia. Kun uudet paikat tällä planeetalla käyvät vähiin, he ovat kääntyneet kirjaimellisemmin kuin koskaan kohti sitä, jota kerran pidettiin taivaan valtakuntana. Sivilisoijat eivät ole yhtään edeltäjiään paremmin valmistautuneita tunnistamaan todellisuutta, jonka uudelleenluomista he jatkavat.

Tiedämme, että sivilisaatiot joista on jäänyt kirjallisia jäänteitä, eivät kyenneet etukäteen näkemään päiviensä loppua. Tiedämme, että jopa silloin kun ei ollut epäilystäkään siitä että loputon sodankäynti, kansalaislevottomuudet ja syntipukkien vainot olivat kaikki imperiumin purkaantumisen ilmentymiä, vallassa olleet kieltäytyivät näkemästä sitä.

He eivät voineet nähdä sitä.

He eivät voineet ajatella, että kaikki se minkä eteen he olivat tehneet työtä, purkautui heidän silmiensä edessä. He eivät voineet nähdä, että heidän ikuinen kasvunsa ja edistyksensä oli mahdotonta. He eivät voineet nähdä sitä kun se tapahtui.

Aivan samalla tavalla me emme näe, että se on tapahtumassa. Emme voi edes ajatella sitä.

Pohdin usein kuinka eliitin ulkopuoliset näkivät romahduksen. Vaikuttaa siltä, että useimmiten kasvavia asutuskeskuksia ruokkineet maanviljelijät eivät yksinkertaisesti nähneet enää hyötyä, eikä eliitti pystynyt enää pakottamaan heitä. He yksinkertaisesti lähtivät. He jotka olivat lähimpänä maata, sen kääntäjät, näkivät mitä oli tapahtumassa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he eivät saaneet yhtä paljon kuin mitä antoivat. He näkivät maan pintakerroksen huuhtoutumisen vesistöihin. He näkivät kuinka aurinko kuivatti maan, jonka metsien hakkuut olivat paljastaneet. He näkivät, että varastoja ei täytetty, vaikka he paiskivat kovemmin töitä ja kohtasivat karumman kohtelun. He näkivät tulossa olevan joko luonnon- tai henkisen katastrofin.

Kummassakin tapauksessa he näkivät sivilisaation päivien lopun.

He näkivät tämän ja kävelivät pois. Sen seurauksena huterat korttitalot romahtivat.

Aina on heitä, jotka pystyivät alusta asti näkemään, mitä on tapahtumassa. Aina on heitä, jotka pystyivät näkemään, että ympäristö on muuttumassa. On heitä, jotka pystyivät näkemään, että olioiden väliset suhteet olivat muuttumassa. On heitä, jotka ymmärsivät, että tämä oli seurausta keinotekoisesta yhteiskunnasta ja heitä, jotka kykenivät näkemään sen vain tuon tietyn yhteiskunnan erityisinä seurauksina. Joten seuraa noitarovioita, vainoja, massamurhia, sodankäyntiä ja uutta lainsäädäntöä ja voimia. Vallan ote kiristyy eniten aina silloin kun se on heikoimmillaan.

Mutta emme voi nähdä tässä olevaa todellista ironiaa. Totumme eteenpäin katsomiseen, taivaalle katsomiseen, luomme jumalan ja käytämme loput ajastamme yrittäessämme tulla siksi. Emme katso alas. Emme katso sisään.

Katso taaksesi sivilisaation alkulähteille ja sen leviämiseen. Aluksi näet paikalleen asettunutta asutusta jossa väestö kasvaa. Villit siemenet kesytetään puutarhoissa. Kesytetyistä puutarhoista tulee peltoja. Villieläimiä kootaan ja jalostetaan karjaksi. Kylistä tulee kaupunkeja. Shamaaneista tulee pappeja. Päälliköistä tulee kuninkaita. Avoimista asutuksista tulee linnakkeita. Syntyy ytimiä ja reuna-alueita. Syntyy eliittejä ja tuottajia. Syntyy niiden välissä olevia. Syntyy armeijoita ja poliiseja. Syntyy laajentumista ja valloitusta. Syntyy orjia ja herroja, työläisiä ja pomoja.

Aina ei käy näin. Useat yhteiskunnat ovat tyytyväisiä puutarhoihin, kyliin, shamaaneihin, päälliköihin ja tiettyyn sodankäynnin tasoon. Tämänkaltainen elämä voi pysyä suhteellisen tasavertaisena ja kestävänä jonkin aikaa. Mutta näin siinä on käynyt. Todellisuutemme on todiste tästä. Vapaaksi jätetty kasvu johtaa vain lisääntyneeseen kasvuun. Ja kasvu on yleinen tauti.

Aluksi tällaisia yhteiskuntia oli vain vähän. Mutta ne kasvoivat. Ne törmäsivät toisiinsa väkivaltaisesti ja nielivät toisensa. Ne levittäytyivät ympäri maailmaa. Niistä tuli yksi. Niistä tuli me. Ne kasvoivat niin paljon, etteivät kyenneet enää ylläpitämään itseään. Ne tarvitsivat ruokaa, polttoainetta, vettä ja työvoimaa. Ne kaatoivat metsät, kaivoivat hiilen maasta, halkaisivat atomeja, nostivat öljyn ja maakaasun, kytkeytyivät pohjavesiin, patosivat joet ja ottivat auringon säteet. Ne toimivat ikään kuin voisivat jatkaa näin ikuisesti.

Me toimimme ikään kuin voisimme jatkaa näin ikuisesti.

He jotka ovat nähneet tämän kasvun, tämän epäelämän ongelmat, ovat aina vastustaneet sitä. He taistelivat ja heitä vastaan taisteltiin. He taistelevat yhä. Heillä ei ole mitään hävittävää, koska ilman maailmaansa he eivät ole mitään. He ovat niitä, jotka eivät koskaan unohtaneet, mitä merkitsee olla ihminen. Niitä, jotka eivät koskaan unohtaneet, mitä merkitsee olla eläin. Ja tämän takia heitä ei huomioida ja heitä teurastetaan. En epäile, etteivätkö he olisi nähneet aikaisempien sivilisaatioiden vitsauksia ja romahduksia yhtään huonommin kuin nyt. En epäile, etteikö näitä ”villejä” olisi jätetty huomioimatta yhtään vähempää aiemmin kuin nyt.

Jään ihmettelemään, kuinka monessa noista aiemmista sivilisaatioista oli M. King Hubbertin tapaisia ihmisiä  teknokraatteja ja keinotekoisen todellisuuden rakentajia, jotka näkivät tappavan virheen ja pystyivät osoittamaan sen ainoalla teknokraattien ymmärtämällä tavalla: tehokkuuden kielellä. Vuonna 1949 Hubbert tajusi, että maailman öljyntuotannon huippu oli tulossa melko pian. Hän ei ollut ensimmäinen, joka tämän huomasi mutta yksi ensimmäisistä, joka otettiin vakavasti.

Ainakin hänet otettiin jossain määrin vakavasti. Hubbert tiesi, että hänen löytönsä ei ollut vain luku vaan mahdollisesti väijyvä loppu maailmalle sellaisena, kuin miksi olemme tehneet sen muutaman viimeisen vuosisadan aikana. Laajan teknologisen ja teollisen kehikon varassa oleva ja sen ylläpitämä globaali sivilisaatio ei voi selvitä ilman suurta energianlähdettä. Eikä todennäköisesti voisi selvitä, mikäli tämä energianlähde ei olisi tarpeeksi halpa.

Ehkäpä 1950-luvulla oli helpompi ajatella, että tämä vain yksinkertaisesti ottaisi pois pari viimeistä kehityksen ja kasvun vuosisataa. Jatkunut kehitys ja kasvu ovat vain vahvistaneet lopputulosta: olemme repineet alas ja korvanneet aikaisemmat sivilisaation vaiheet. Ne ovat jääneet pois käytöstä. Emme enää lisää uutta vanhan teknologisen kehityksen päälle  korvaamme uudella ja poistamme sekä työkalut että tietotaidon, joita tarvittaisiin pienempään mittakaavaan siirtymisessä. Sivilisaation tulevaisuus on riippuvainen yhdestä asiasta: toisesta halvan energian lähteestä.

Näyttää yhä vähemmän siltä, että ritari kiiltävässä haarniskassaan olisi tulossa pelastamaan meitä. Aikaa ei ole paljon. Hubbertin seuraajat ovat jatkaneet hänen työtään ja vaihtoehdon etsintää. Yksi heistä, Colin Campbell, loi aikajanan. Löytöjensä perusteella hän arvioi, että paras mahdollinen skenaario on terävä piikki maailman öljyntuotannossa vuosien 20152020 tienoilla. Huonoimmassa tapauksessa piikki öljyntuotannossa tapahtui lähes kymmenen vuotta sitten. Joten parhaassakin tapauksessa systeemin täytyisi selviytyäkseen käydä läpi valtava muutos seuraavan vuosikymmenen aikana.

Tämä herättää tietysti kysymyksen: onko kyseessä selviytyminen vai vain hieman lisää lainattua aikaa? On väistämätöntä, että sivilisaatiot kasvavat jatkuvasti liian suuriksi. Ehkä ainoa jäljelle jäävä oleellinen kysymys on, että mitä jää jäljelle, kun ne eivät pysty enää jatkamaan? Sille, mikä on kiivennyt vielä korkeammalle, ei voi odottaa muuta tulevaisuutta kuin karumpaa pudotusta.

Kun halvan öljyn loppu häämöttää, esitetään kysymys siitä, pitäisikö meidän vähentää teknologiaa ja pienentää yhteiskuntiamme vai mikä tulee olemaan vaihtoehtoinen energianlähde. Kovin monet ihmiset eivät ole hyppäämässä kyydistä. Ainakaan vielä. Ei puhuta siitä, että kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole kovin realistinen tai toivottava. Hubbert ja hänen seuraajansa osoittavat kohti ydinvoimaa yhtenä parhaana mahdollisuudesta vaihtoehtona. Se saattaa olla ainut realistinen vaihtoehto, mutta toivoisin, että useammat ihmiset kykenisivät huomaamaan, että se myös moninkertaistaa sivilisaation romahduksen pahimman mahdollisuuden skenaarion satakertaisesti.

Sivilisoijat eivät ole vielä tajunneet, että sivilisaatio kasvaa ja tulee jatkamaan kasvuaan suuremmaksi, kuin mitä pystyy ylläpitämään. Mikä tahansa vaihtoehto kuluu lopulta loppuun, kuten kaikki muutkin vaihtoehdot tähän mennessä. Tulee olemaan enemmän ihmisiä, pellot tuottavat vähemmän, satokasvien laatu jatkaa heikkenemistään, kaupunkien ylikansoitus jatkuu eikä jatkuvasti kasvava energiantarve lopu. Tätä upealla tulevaisuudellamme on tarjottavanaan: lisää samaa mutta aina huonompana kuin ennen.

Emmekä ole vielä oppineet olemaan luottamatta teknokraatteihin. He sanoivat, että DDT on turvallista. He sanoivat, että lyijymaali on turvallista. He sanovat, että työ ja kasvu ovat hyvästä. He sanovat, että tuholaistorjunta-aineet ja hyönteismyrkyt eivät ole haitallisia. He sanovat, että ydinvoima on turvallista. He sanovat, että teknologia on turvallista oikein käsiteltynä. He sanovat, että teknologiaa voidaan käyttää oikein. He sanovat, että massiivinen asevarustelu pitää meidät turvassa. He sanovat, että hyökkäävä puolustus on parempi kuin puolustava hyökkäys.

Mitä olemme saaneet? Fyysisiä ja tunneperäisiä sairauksia, sosiaalista kuohuntaa, psykologisesti köyhiä elämiä ja joukon itsetuhoista rojua, vain muutamia nimetäkseni. Ehkä meidän pitäisi alkaa kysyä, mitä olemme menettäneet.

Ja mikä vielä tärkeämpää, meidän tulisi kysyä miten voimme hyötyä.

Vaikka maailman öljyntuotannon huippu onkin äärimmäisen tärkeä tapahtuma, se ei yksinään aiheuta romahdusta. Huipun saavuttaminen maailman öljyntuotannossa ei tarkoita, että globaali sivilisaatio romahtaa välittömästi ja asia on loppuun käsitelty. Kuten aiemmin sanoin, romahduksessa on kyse prosessista. Öljyntuotannon huippu on vain yksi kohta aikajanalla. Tämän yhteiskunnan loppu on paljon monimutkaisempi.

Halvan ja laajalti saatavilla olevan öljyn aikakauden loppu tarkoittaa, että yhteiskunnasta on tullut haavoittuvampi. Sanon tarkoituksella ”haavoittuvampi”. Liikkuva keräilijä-metsästäjäelämä, johon synnymme, on menestyksekästä ensisijaisesti yhdestä syystä: se on sopeutuvaista. Mitä enemmän on vaihtoehtoja ja vähemmän liikkumista ja toisten kanssa työskentelemistä haittaavaa taakkaa, sitä paremmat ovat ”menestymisen” mahdollisuudet. Aivan kuten hortikulttuuriset (puutarha-) yhteisöt ovat ”menestyksekkäämpiä” kuin maatalous- eli peltoviljely- yhteisöt, johtuen niiden suhteellisesta moninaisuudesta ja mahdollisuudesta lähteä liikkeelle tarvittaessa.

Katastrofi, sellaisena kuin sen tunnemme, on suora seuraus paikalleen asettumisesta. Kuivia kausia tulee. Muilla kasveilla ja eläimillä on huippunsa ja aallonpohjansa. Metsästys ei tuo aina saalista. On lukuisia tapoja, joilla keräilijä-metsästäjäelämään voi tulla epämukavuutta mutta yksikään niistä ei ole niin traaginen. Aina voi liikkua tai lyöttäytyä yhteen toisten heimojen kanssa tai syödä eri ruokia. Jos kykenee näkemään huonon sään aikaiset ennusmerkit, voi toimia nopeammin. Viimeaikaisten tsunamien jättäessä jälkeensä neljännesmiljoona kuolonuhria kautta Indokiinan, keräilijä-metsästäjät Andamaanien saarilla, kuten kaikki villit olennot, tiesivät etukäteen mitä oli tulossa ja toimivat sen mukaan.

Nämä samat ihmiset, jotka ovat väistäneet laajenevan Intian hallinnan jo vuosisatojen ajan, kykenivät ymmärtämään maailmaa ympärillään ja hyväksymään näkemänsä. He kykenivät vastaamaan. Siirtomaavallan nykyiset haltijat ja sen kärkkyjät, kuten kaikki heidän kaltaisensa, ovat aina sanoneet, että sivilisaation valta on väistämätöntä. Heiltä jää todennäköisesti huomaamatta tämänkaltaisen tapahtuman tarjoama ironia.

Tämänkaltaisia säitä on ollut aina. Ne ovat kumonneet sivilisaatioita aiemmin mutta eivät yksinään. Paikalleen asettuminen tekee yhteisöstä haavoittuvamman. Riippuvaisuus tietyistä viljakasveista tekee yhteisöstä haavoittuvamman. Suuri populaatio, joka ei suoraan osallistu perustoimeentulon tuottamiseen, tekee yhteisöstä haavoittuvamman. Viljelysmaan laajamittainen liikakäyttö ja energianlähteiden vähäisyys tekevät yhteisöstä haavoittuvamman. Kaikilla näillä asioilla on yksittäisinäkin erittäin vakavat seuraamukset yhteisölle.

Sivilisaatio todennäköisesti kestää vastoinkäymisiä millä tahansa näistä osa-alueista. Poliitikot voivat keplotella itsensä kuivan kauden läpi ja säilyttää vallan. Aivan samoin he voivat käsitellä suurta populaatiota, jolla ei ole pienintäkään ideaa siitä kuinka ruokkia itsensä. Suuren ihmishenkien menetyksen ”luonnonkatastrofissa” tai suuren rakenteellisen tuhon määrän kanssa voidaan tulla toimeen.

Mutta kun ne tulevat yhdessä, mikä tahansa näistä voi laukaista romahduksen.

Tämä meidän täytyy ymmärtää: globaali sivilisaatiomme levittää itsensä ohuelti ympäri planeettaa. Sen hyper-hyväksikäyttävän luonteen vuoksi se on haavoittuvainen lähes jokaisella ajateltavissa olevalla tavalla. Emme voi nähdä tätä nyt. Katselemme maailmaa, joka on sivistyneen ja teknologisen manipulaation järjestämä ja käyttämä. Näemme maailman, jossa poliitikot voivat nähdä ja kuulla kaiken mitä sanomme, teemme ja, mahdollisesti, ajattelemme. Samanaikaisesti kun ylivalta ei ole koskaan ollut näin vahvaa ja vakiintunutta, se ei ole koskaan ollut näin heikoilla niin monessa paikassa ja niin täysin altis purkamiselle, jos me vain käyttäisimme noita heikkouksia hyväksemme.

Tosiasiassa sivilisaatio on itse synnyttänyt olosuhteet omasta vallastaan luopumiselle.

Sama teknologia, joka mahdollistaa globaalin talouden luomisen ja joka on levittänyt tuotannon maailmanlaajuiseksi, on myös heikkous. Vain kourallinen viljakasveja muodostaa valtaosan maailman ruoantuotannosta. Kuten olemme viime vuosina nähneet, tämänkaltainen jalostaminen ja paisuvat kauppaverkostot tekevät niistä heikkoja. Menetimme melkein koko banaanisadon viime vuonna yhden ainoan banaaniruton takia. Irlannin perunanälänhätä saattaa osoittautua pikkuruiseksi versioksi siitä, mitä on luvassa.

Kaikki merkittävät ja vähemmän merkittävät tuotantokasvit ovat uhattuina, aivan kuten merkittävät ja vähemmän merkittävät energianlähteetkin ovat. Emme voi ylenkatsoa näitä asioita siksi, että useimmille meistä ei olisi vaikeaa elää ilman banaaneja. Joten ajattelemme, ettei se vaikuttaisi meihin kovinkaan paljon. Mutta ihmiset, jotka tekevät maailmastamme mahdollisen globaalin tuotantoverkoston kautta eivät ole yhtä onnekkaita. Ja kun he kärsivät me kärsimme. Kallisarvoinen roinan imperiumi romahtaa, kun kukaan ei ole enää työntämässä sitä eteenpäin. Tiedän, että se on rankkaa mutta älkäämme ylenkatsoko kaikkia niitä menetettyjä elämiä, joita tällaisesta seuraa.

Tämä on vain yksi esimerkki. Minne tahansa katsommekin, tulemme löytämään lisää samaa.

Kala ja muut merenelävät ovat pääasiallista ruokaa suurelle osalle maailman väestöstä. Liikakalastus ja valikoivan kalastelun tuhlailevuus ovat aiheuttaneet erään suurimmista elämän menetyksistä planeetallamme. Tähän mennessä jokaisen meistä pitäisi olla ainakin jossain määrin tietoinen metsien tuhoamisen seurauksista. Ilman puita ja terveitä ekosysteemejä maaperä kuivuu auringossa ja huuhtoutuu jokiin, järviin ja meriin, vieden mukanaan kaikki ne keinolannoitteet, joiden avulla meidän olisi pitänyt korvata menetys. Menetämme kasveja, menetämme happea. Menetämme happea, emme voi hengittää.

Meidän täytyy alkaa huomata tämä, koska puut jakavat maan kanssamme. Mitä emme näe, on elämän häviäminen valtamerissä, jotka ovat aivan yhtä korvaamattoman välttämättömiä elämän kannalta tällä planeetalla kuin metsätkin. Valtaosa maailman koralliriutoista on kuolemassa tai hyvin lähellä kuolemaa. Taloudellinen näkemyksemme ei ymmärrä ekologista todellisuutta. Ekosysteemit eivät toimi markkinoiden tavoin. Menetystä yhdellä osa-alueella ei voi korvata toisaalla. Menetettyjä koralliriuttoja ei voi korvata jollain uudella, jollain viljellyllä tai täysin keinotekoisella. Terveet ekosysteemit tarvitsevat todellista tasapainoa, jota ei voi uusintaa helposti tai materiaalisesti.

Toisin kuin markkinoilla, yhden bisneksen kuiviin ajaminen ei johda välittömään romahdukseen. Maa ei toimi niin. Meidän standardiemme mukaan se tapahtuu hitaasti. Siksi voimme jatkaa eteenpäin ottamatta sitä huomioon, aivan kuten jätimme huomioimatta DDT:n aiheuttamat syöpätapaukset, ydinjätteen, lyijyn ja sen sellaiset. Kun lopulta huomaamme, on liian myöhäistä tehdä asialle mitään.

On siis liian myöhäistä tehdä mitään muuta, kuin lopettaa elämän tuhoaminen ja yrittää oppia taas elämään. Valitettavasti itsepäisyytemme ja päättäväisyytemme, joista olemme niin ylpeitä, estää meitä oppimasta. Olemme liian ylpeitä katsoaksemme koralliriuttoihin huomataksemme, mitä teemme väärin.

Aivan kuten menneisyydenkin sivilisaatiot, opimme eräänä päivänä, että valitus ja katuminen eivät pelasta meitä. Vain toiminta voi sen tehdä.

Sen oppiminen, että emme voi elää ilman metsiä, koralliriuttoja ja villejä kalapopulaatioita tai että emme voi elää lyijyn, öljynporauksen, hiilen louhinnan, sähkön tai DDT:n kanssa ei tarkoita, että voisimme selvitä tästä sotkusta muuttumatta perin juurin. Näiden asioiden ja luomamme ja päivittäin ylläpitämämme maailman haurauden ymmärtäminen voi johtaa ainoastaan täysin toisenlaiseen lähestymistapaan sitä kohtaan, miten elämme, näemme ja ajattelemme ympäröivän maailman. Kasvokkain tautien, teknologisen edistyksen jatkuvasti vahvistaman tuhon, laman ja puutteen täyteisen maailman kanssa meidän täytyy päätyä ymmärtämään, että sivilisaatio kaikkine konkreettisine ja mentaalisine instituutioineen ei voi jatkua.

Globaalin sivilisaatiomme romahdus on väistämätön. Teoriat osoittavat, että olemme jo ohittaneet huipun tai ohitamme sen hyvin pian, ja järkeilevät siitä seuraavan pitkän ja raastavan tai nopean kuoleman. Suurinkaan pessimisti ottaa harvoin huomioon sitä tosiasiaa, että suurimmat ravistukset tulevat yleensä niistä heikoista kohdista, joista sitä osaamme vähiten odottaa.

Useimmat meistä unohtavat, että yksi noista heikoista kohdista olemme me itse, sivistyneet ihmiset. Oman itsemme kesyttäminen ei ole muuttanut sitä, mitä olemme. Se mitä syömme, miten elämme, kemikaalit joita hengitämme, syömme ja joihin kiedomme itsemme, ovat vaikuttaneet meihin vakavalla tavalla mutta, suurimmalta osin, kehomme ja mielemme eivät ole muuttuneet. Jokainen lapsi syntyy valmiina ”kivikauden maailmaan”.

Olemme yhä eläimiä. Olemme yhä osa luontoa. Olemme yhä osa luonnollisia ekosysteemejä. Psykologinen jakautuminen, joka meihin on juurrutettu, ”me” ihmiset vastaan ”ne” villit, estää meitä tajuamasta tätä, mutta se ei ole vähemmän totta kuin se, että kun puhumme ekologisista syistä romahdukselle, puhumme yhä itsestämme. Tämä on se osa, jonka olemme unohtaneet.

Menneet sivilisaatiot ovat käyneet läpi pitkään muhineen romahtamisen prosessin. Ne ovat stressaantuneet, sotineet, kääntyneet toisiaan vastaan, uhranneet itsensä, rukoilleet ja saalistaneet tai yksinkertaisesti jättäneet huomioimatta luomansa maailmanlopun.

Sivilisaation kuolema ei ole täysin ulkoinen asia, vaikkakin tämä on yleensä ainoa sallittu tapa ajatella asiaa, ja tämä tapa on suosittu. Näemme maailmamme lopun Jumalan ja Saatanan välisenä taisteluna ihmissieluista ja jakautumisena taivaaseen ja helvettiin. Lähes jokaisen yhteiskunnan, joka on haastanut kantokyvyn ja kohtaa uuden järjestelmänsä väistämättömän romahduksen, täytyy luoda kaksi uutta myyttiä: alkuperästänsä ja kuolemastansa. Molemmat ovat aina jumalien käsissä.

Nämä ovat tärkeitä tarinoita/realiteetteja. Ne eivät ainoastaan aseta äänensävyä niin, että ihmiset ja jopa tietyt yhteiskunnat nähdään muusta elämästä erillisinä, vaan asettavat äänensävyn edistyksen maailmankuvalle. Ne asettavat paikalleen kulmakiven lineaariselle ja historialliselle ajattelulle. Ensimmäistä kertaa on olemassa alku ja loppu. Elämä on elämää, eristettynä ja viivalle levitettynä. Historiasta ja perinteestä tulee tärkeää. Uhrauksesta, usein työn muodossa, tulee tapa.

Tässä on meille tärkeintä sen ymmärtäminen, että mitä enemmän yhteisö erkanee luonnosta, sitä kaukaisempi(a) heidän jumalastaan (jumalistaan) tulee. Mitä kaukaisempi(a) ovat jumala(t), sitä ulkoisempi on todellisuus. Se mihin päädytään, on yksinkertaista: meillä ei ole vaikutusvaltaa muutokseen, enin mitä voimme tehdä on maksaa veroja ja elää moraalista elämää. Katsomme omaa perintöämme heidän paikallaan: Historia. Jana korvaa ympyrän käytännössä ja ajatuksissa.

Kun hyväksymme sen, että elämiemme ja todellisuutemme luojat ja hallitsijat ovat ulottumattomissa, luovumme vastuustamme ja toiminnastamme. Emme voi enää muuttaa asioita. Sivilisaatiosta tulee yhtä ulkoinen kuin sen luoneet jumala(t)kin. Se on jotain, mitä meille tapahtuu pikemminkin kuin jotain, mitä me luomme ja ylläpidämme. Jotain, joka loppuu mutta ei jotain, jonka voimme lopettaa. Tässä kohtaa kesyttäjät todella tietävät mitä tekevät: he ovat juurruttaneet avuttomuuden taudinkuvaamme.

Voimme odottaa maailmamme loppuvan niin kauan kuin se tarkoittaa sitä, että jumala(t) ottavat takaisin sen, minkä aloittivat. Emme voi sanoa tai tehdä mitään, voimme vain elää moraalisella tavalla. Huolenamme on henkilökohtaiset ja eristetyt elämämme samalla, kun jätämme huomioimatta luonnon kuoleman ja oma olemisemme rappion. Jätämme huomioimatta oman toimijuutemme sivilisaation romahtamisessa.

Teimmepä mitä tahansa, vaikka kuinka kovasti yrittäisimme pelastaa sivilisaation ja jarruttaa romahdusprosessia, toimintamme edistää sivilisaation romahdusta. Mutta ei aina kovinkaan toivottavalla tavalla. Teemme sen elämällä osana tätä itsetuhoista järjestelmää ja kieltämällä jatkuvasti oman villeytemme tai antamalla periksi eläimellisyydellemme ja villeydellemme ja tekemällä asialle jotain. Mielestäni tämä tarkoittaa osallistumista villiin sotaan: kesyttämisestä kieltäytymistä ja sen vastustamista, missä ja milloin tahansa se on asettunut väkisin elämän ja maailman päälle.

Olipa valintamme mikä tahansa, olemme tuhoamassa sivilisaatiota. Valinnassa on oikeastaan kyse vain siitä, onko tuo rooli aktiivinen vai passiivinen. Valintamme koskee maailmaa jossa elämme ja maailmaa jossa haluamme elää. Valinnassamme on kyse siitä, milloin ja miten aiomme mennä sinne.

Kun sivilisaatiot romahtivat aiemmin, koettiin useimmiten kammottavia tuhon aikoja. Ihmisillä on taipumus sietää paljon, kun he ovat kykenemättömiä näkemään suunnan johon ovat menossa. Kuten olen sanonut, nälänhätä, sota, epätoivo, nääntyminen ja kutakuinkin kaikki asiat, joita pidämme sosiaalisen rappion oireina, ovat odotettavissa. Kuilu sosiopoliittisesti rikkaiden ja osattomien välillä on huipussaan. Tällä epätoivon huippuhetkellä ne, jotka eivät ole tappaneet toisiaan sodassa, verilöylyssä ja syyttelyssä, kävelevät yksinkertaisesti pois.

Jossain vaiheessa ihmiset huomaavat, että sivilisaatio ei ole jotain, joka on heidän todellisuutensa ulkopuolella. Eliittien hegemoninen ote hapertuu nälän ja sietämättömän sorron edessä. Kuten vanha sanonta kuuluu: pomo tarvitsee meitä, me emme tarvitse pomoa. Tätä voi soveltaa yleisemminkin: pomon tilalla voi olla kone, pelto, työ, jumala, talous, politiikka tai sivilisaatio. Olemme eläneet ilman näitä kaikkia, emmekä tarvitse niitä. Ne tappavat meitä. Kaupunki ja maaseutu ovat meidän ja tulevat sukupolvet elättämään kykenevän yhteiskunnan välissä. Työ on meidän ja elämän välissä. Edistys on terveellisen, elettävissä olevan ja tukehduttavan maailman välissä. Jumalkuninkaiden temppeleiden rakentajat, viljavarastojen täyttäjät, peltotyöläiset, teiden rakentajat, metsien kaatajat, vastarinnan murskaajat. Kaikille heille valkeni jossain vaiheessa tuskallisen selvästi, että he antoivat järjestelmälle huomattavasti enemmän, kuin mitä saivat takaisin.

Suurin osa heistä tiesi tämän kaiken aikaa, aivan kuten suurin osa meistä yhä sen tietää. Erona on, että he tajusivat voivansa tehdä asialle jotain. Kyllästyneinä odottamaan jumalaa he pysäyttivät sivilisaation. He ottivat toimijuuden takaisin hallintaansa, olipa kyseessä sitten eliittien tappaminen, työkalujen sabotointi, viljavarastojen, kotien tai temppeleiden polttaminen, symbolinen tuhoaminen, peltojen hylkääminen tai polttaminen tai yksinkertaisesti tuotannon pysäyttäminen lähtemällä pois. He lakkasivat uskomasta tarvitsevansa systeemiä niin, kuin se tarvitsi heitä. He vastustivat ja löivät valtaa niin että se tuntui: he tekivät siitä hyödyttömän.

Minusta tuntuu, että viimeinen pointti on tärkein. Sivilisaation vastaista vallankumousta ei ole koskaan ollut, ja jos olisi, se tuskin onnistuisi. Vallankumoukset ovat rajoittavia. Ne pyrkivät tekemään suuria muutoksia mutta sekä historiallisessa että käytännöllisessä mielessä ne muotoutuvat tietyllä tavalla ja valitsevat tietyn kohteen. Vallankumoukselliset muotoutuvat järjestelmän muotoisiksi ottaakseen sen haltuunsa, eivät välttämättä halukkaasti vaan koska eivät tiedä muuta tapaa ja koska ainut tapa hyökätä systeemiä vastaan, jonka he tietävät, on systeemin määrittelemä.

Lyhyesti sanottuna vallankumouksista tulee aina poliittisia, ei politiikanvastaisia. Politiikka on sotkuista. Politiikasta ei voi puhua ilman politiikan lakien ja logiikan käyttämistä. Se on maailmankuva, jonka mukaan hierarkia, valta ja byrokratia ovat elämän perusasioita. Vallankumoukselliset päätyvät omaksumaan tuon maailmankuvan. Syntyy erikoistujia, jakoja, johtajuutta (vallan ja vaikutusvallan asemien muodossa) ja armeijoita. Näin koska vallankumousten tavoitteena on tiettyjen valtajärjestelmien tai vallan lähteiden haltuunotto. Tarvitaan jotain yksinkertaista, joka saa ihmiset liittymään heidän joukkoihinsa, panemaan elämänsä peliin ja liittymään yhteen yhden tavoitteen ja useiden vastustettavien asioiden takia. Jos halutaan ottaa valta haltuun, tarvitaan vallankumous.

Mutta jos halutaan kumota valta, tarvitaan jotain muuta.

Puhun alusta asti kesyttämistä vastaan käydystä sodasta. Tämä on toinen osa villiä sotaa. Tässä sodassa ei ole suurenmoisia taistelutantereita ja voittoja, sen sijaan sitä käydään itseään tyrkyttävän ylivallan kautta. Tämä sota ei perustu ideaaleille siitä, miten asiat voisivat olla, vaan ymmärrykselle siitä, miten asiat ovat. Erityisesti siinä on kyse meissä ja ympärillämme olevan villeyden ymmärtämisestä. Siinä on kyse sen ymmärtämisestä, mitä kesyttäjämme niin paljon pelkäävät ja ovat yrittäneet ottaa meiltä pois. Siinä on kyse tuon villeyden ottamisesta takaisin.

Villissä sodassa vastarinta ja uudelleenvilliytyminen ovat yhtä ja samaa. Ei ole puolueohjelmaa tai oikeaa tietä; ei ole asetettua tavoitetta, joka jokaisen yksilön täytyy saavuttaa. Ei ole organisaatiota, politiikkaa, taloutta tai muuta sellaista. Se näyttää ihmisiltä, jotka rikkovat välitetyn olemassaolon ja liittyvät yhteen omista lähtökohdistaan käsin. Se voi näyttää joukolta ihmisiä, jotka luovat uudestaan yhteisön alkuperäisessä merkityksessään. Se voi näyttää ihmisiltä kaivamassa ylös valokaapeleita tai syöksemässä hiilivaunua raiteiltaan. Tai se näyttää palavilta puskutraktoreilta, kaivinkoneilta, automarketeilta, luksuskodeilta tai metsätyökoneilta. Tai se näyttää ihmisiltä, jotka oppivat villiruuasta ja villeistä elämäntavoista ja murtavat oman riippuvuutensa sivilisaatiosta. Tai se näyttää villien ja alkuperäisten lajien uudelleenistuttamiselta ymmärtäen, millainen terve ekosysteemi on. Se on kaikkia näitä asioita.

Kaikki tämä on osa elämiemme haltuun ottamista. Se on riippuvuutemme murtamista ja toimijuutemme haltuunottoa. Se on ymmärrystä roolistamme tuhoisassa ja itseään kuluttavassa sivilisaatiossa. Se on ymmärrys vääjäämättömästä lopputuloksesta, jota vain pahennamme. Se on toimintaan ryhtymistä ja aktiivisiksi romahduksen toimijoiksi tulemista.

Tämä on luonteeltaan jotain erilaista kuin vallankumous. Se on politiikanvastaista käytäntöä. Sen sijaan, että se yrittäisi ottaa sivilisaatiota haltuun sen omilla tavoilla, se ymmärtää sivilisaation ja sen toimintatavat ja käyttää tätä ymmärrystä sitä vastaan. Se on globaalin imperiumin heikkouksien hyväksikäyttämistä. Se on pikemminkin vallan purkamista, kuin sen kaappaamista. Tämä saattaa näyttää kapinalta tai sivilisaatiosta poispäin kulkevilta ihmisiltä. Tai se saattaa näyttää MVR (engl. ELF) -tyyppisiltä tuhopoltoilta tai aseellisilta hyökkäyksiltä sähköverkon, tuon sivilisaation verisuoniston, avainkohtiin. Tarvitaan aktiivista konfrontaatiota kaikilla tasoilla ja kieltäytymistä passiivisesta istuskelusta kun sivilisaatio jatkaa tämän planeetan, kotimme, tuhoamista.

Vallankumoukset ovat tyypillisesti keskittyneet sellaisen nihilistisen vimman ympärille, joka haluaa yksinkertaisesti tuhota vanhan järjestelmän. Useimmiten ne ovat epäonnistuneet tässä kohtaa. Nihilistinen vimma aloittaa uudelleen nollasta eikä mene koskaan tarpeeksi syvälle. ”Kaiken” hylkääminen ei mene koskaan tarpeeksi syvälle. Se ei koskaan jätä sitä kesyttäjien luomaa individualistista ja itsekeskeistä maailmankuvaa, joka pitää meidät huolestuneina veronmaksajina sen sijaan, että olisimme tietoisia jokapäiväisen elämämme laajuudesta.

Se ei murra kesyttäjien luomaa itsen ja muun välistä kahtiajakoa. Sen mukaan olemme muusta maailmasta irrallisia. Sen vastakohta, biosentrismi, tekee saman asian. Se muistuttaa meitä siitä, että olemme maailmasta erillisiä ja villeys, joka on olemisellemme ulkoista, on paljon tärkeämpää. Hyökätessään tuota itsen ja muun välistä kahtiajakoa vastaan villi sota tarkoittaa oikeastaan rakkauden, elämän ja villeyden ymmärtämistä. Se on pikemminkin jonkin puolesta, kuin yksinkertaisesti jotain vastaan. Se on jotain, jonka voi tuntea, nähdä ja hengittää, ei vain jotain, joka kuulostaa hyvältä. Se on jotain, joka on toiminut miljoonien vuosien ajan.

Villiä sotaa levittää raivo, jonka vain syvä rakkaus voi luoda. Siinä on kyse kokonaisvaltaisesta ja säälimättömästä hyökkäyksestä meitä ja maailmaamme tappavaa järjestelmää kohtaan. Se vaatii toimintaa, mutta tämän toiminnan täytyy tulla sisäpuolelta, ei johtajilta, puolueohjelmista tai kokouksista. Se vaatii meitä ottamaan sivilisaation romahduksen vakavasti ja toimimaan, jotta se tulisi nopeammin, jolloin romahduksen vaikutukset olisivat pienemmät.

Sanoin heti alussa pelkääväni romahdusta, tietäen samalla, että se on tapahtumassa ja että sen täytyy tapahtua. En halua kuitenkaan antaa sellaista vaikutelmaa, että villi sota olisi jonkin sortin patenttiratkaisu tai että se tekisi elämästä helpompaa tai yksinkertaisesti olisi turvapaikka johon vetäytyä. Ei ole helppoa ratkaisua.

Villeyden syvällisestä ymmärtämisestä seuraa paluu vastuullisuuteen. Elämä sivilisaatiossa on välimatkan luontia tekojemme seurauksista. Meidän ei tarvitse nähdä minne roskamme menevät, missä vaatteemme ja muu roju on tehty tai mistä ruokamme ja polttoaineemme tulee. Maailma ilman sivilisaatiota tai globaalia teknologista verkostoa on maailma, jossa seuraus ei ole jotain etäistä. Meidän täytyy virittää ajatuksemme ja toimintamme uudelleen yhteisötasolle niin ekologisessa kuin sosiaalisessakin mielessä.

Tähän tarvitaan kovaa työtä.

Pois lähteminen ei pyyhi pois minkään sivilisaation vaikutuksia. Näin ei ole koskaan tapahtunut. Jotkut sivilisaatiot ovat suuremmassa määrin ja pysyvästi muuttaneet paikallisia ekosysteemejä haitallisella tavalla mutta riittävän pitkän ajan kuluessa tämä kaikki on tilapäistä. Kastelukanavat, suojamuurit, talot ja temppelit jäävät kasvuston alle. Jopa Maya-intiaanien valtavat temppelit olivat niin pitkälti kasvuston alla, että ensimmäiset siirtomaavaltaa levittäneet eurooppalaiset tuskin huomasivat niitä.

Yhdelläkään aikaisemmalla sivilisaatiolla ei kuitenkaan ollut betonia, koneita tai ydinvoimaa, sen enempää kuin elektronista valvontaa tai aseitakaan. Ei ole olemassa historiallista edeltäjää meidän suuruusluokkamme romahdukselle. Romahduksemme on samanlainen kuin aikaisemmat, mutta suurennettuna. Tulemme ajan myötä löytämään paikkamme lajina uudestaan. Olemme sopeutuvaisia ja, toivottavasti, kykeneviä oppimaan menneestä.

Välitön siirtymäkausi vaatii paljon enemmän tietämättömyyden ja paljon betonin tuhoamista. Kaikkialla on työtä tehtävänä. Meidän täytyisi olla tietoisia siitä, mitkä sivilisaation osa-alueet tulevat vaikuttamaan eniten sadan, tuhannen tai miljoonan vuoden päästä nykyhetkestä. Onko jotain turvallisempaa tapaa sulkea ydinvoimaloita ja pitää ne suljettuina?

Betoni, teräs ja lasi tulevat aina olemaan ongelma, mutta se on ongelma, josta itse asiassa olen hieman vähemmän huolissani. Suurin osa sivistyneestä työstä on kiireistä työtä. Sanoisin peräti, että jopa meidän ylpeässä ja ”nerokkaassa” sivilisaatiossamme lähes kaikki työ on ylläpitotyötä. Teitä täytyy jatkuvasti päällystää uudestaan, halkeamia täytyy täyttää, seiniä maalata, lannoitteita, rikkaruohojen ja tuholaistentorjunta-aineita levittää, nurmikoita leikata ja lehtiä haravoida. Villeyden työntäminen syrjään on jokapäiväinen rasite. Se on rikkaruohojen kitkemistä puutarhasta. Elämän ja villeyden olemassaolon jatkamisen tahto tulee aina olemaan vahvempi kuin betonin kyky pitää itseään kasassa. Sillä ei ole elämää tai tarkoitusta meidän sille antamamme merkityksen ulkopuolella. Se hiipuu ajan myötä. Kesyttämällä rakennetun maailman huteruus on jotain, jonka voimme nähdä päivittäin.

Villielämän ja villien paikkojen silkasta katoamisesta kannetaan huolta. Meillä on paljon vähemmän paikkoja joihin palata, tämä on totta. Tätä käytetään yleensä argumenttina romahdusta vastaan tai joko sivilisaation reformoinnin tai sivilisaation kautta kulkevien askelten kautta pehmeään laskuun kulkemisen puolesta rysähdyksen sijaan. Kaikki yleiseen tietoisuuteen tulvivat, romahduksesta kertovat kirjat kannattavat jälkimmäistä, mutta sen kaltaisen putkinäköisen unelman taustalla on hyvin vähän todellisuuspohjaa, vaikka se olisikin sosiaalisesti mahdollinen. Se näyttäisi samalta vanhalta jutulta sillä erotuksella, että köyhien ja rikkaiden välinen kuilu olisi vieläkin suurempi. Katso ”luksuselämää”, jonka rikkaat ovat rakentaneet  luuletko, että he luopuvat golfkentistä ja kartanoista hyvää hyvyyttään maan tai edes omien lapsiensa takia?

Mutta maa on vahva. Villeys on vahvaa. Ainoa sitä pidättelevä asia olemme me. Kaitsematta jätettynä se palauttaa terveet ekosysteemit. Myönnettäköön, että siihen tarvitaan aikaa ja korjaantumista, mutta todennäköisesti paljon vähemmän kuin meidän annetaan uskoa. Jos katsoo kesannolle jätettyjä peltoja, näkee kuinka nopeasti uutta elämää ilmestyy. Jäljelle jätetyt metsät yrittävät aina levittäytyä meidän niiden ympärille asettamiemme rajojen ulkopuolelle. Tulokaslajit hukuttavat ne, mutta ne ovat vain osa laajempaa kuvaa. Tulokaslajit ovat kuin sivilisaatio, joka niitä synnyttää. Ne ovat häiriintyneillä alueilla ruokailevia kasveja ja eläimiä. Ne ovat ensimmäisten puutarhojen kutsuvieraita ja ovat levinneet kaikkialle maailmassa, jossa kerran terveet ekosysteemit on revitty palasiksi ja jätetty sekasorron valtaan. Kun häirintä loppuu, villeys ryömii takaisin. Saattaa olla, että maapallo ei kestä vielä kymmentä, 20:tä tai sataa vuotta teollista sivilisaatiota, mutta on riittävän vahva kestämään tämän.

Ja se voi aina käyttää apua. Voimme oppia alkuperäisistä ekosysteemeistä ja niiden välisistä yhteyksistä. Samanaikaisesti meidän ei pidä kuvitella, että kykenisimme tekemään uudestaan saman, minkä maa on muokannut miljoonien vuosien kuluessa. Voimme tehdä parhaamme ja yrittää tuoda uudestaan ja levittää alkuperäisiä siemeniä takaisin ekologisiin lokeroihinsa.

Tähän tarvitaan sitä luottamusta ja kunnioitusta elämää kohtaan, jonka olemme menettäneet lyhytnäköisyydelle. Tässä kohtaa kesyttämisen kritiikki todella osuu naulan kantaan: mitä tämä tarkoittaa henkilökohtaisen toiminnan kannalta? Meille ei ole ollut koskaan vaikeaa kuvitella, että ympärillämme olevilla villieläimillä on harvoin vaikeuksia löytää metsästä ruokaa. Mutta kun on kyse meistä, tällaista on melkein mahdotonta kuvitella. Emme kykene näkemään puutarhan tuolle puolen. Joten haluamme kysyä: onko liikkuva keräilijä-metsästäjäelämä parempaa tai toteutettavissa olevampaa, kuin paluu pienimuotoiseen hortikulttuuriin? Vastaisin molempiin kyllä.

Nomadismi on muokannut todellisuutemme. Siltä näyttää eletty ekologia. Hortikulttuuriset yhteisöt, verrattuna maatalousyhteisöihin tai varsinkin teollisen maatalouden yhteisöihin, ovat suhteellisen kestäviä. En vastusta niitä sinällään eikä minulta puutu solidaarisuutta sellaisissa eläviä ja kamppailevia ihmisiä kohtaan. Mutta jos puhumme askeleista, joita aiomme ottaa omissa elämissämme, näen liikkuvan tai puolinomadisen keräilijä-metsästäjäelämän parhaana. Ottaen huomioon siirtymävaiheenomaiset tilat, jotka villiintyneiden paikkojen täytyy käydä läpi, paikalleen asettuminen olisi verrattavissa itsemurhaan. Siitä puuttuu liikkuvan elämän mukanaan kantama sopeutuvaisuus. Se estää meitä jyräämästä yli alueita tai kuluttamasta kaikkea elämää millään yksittäisellä alueella. Se pitää sosiaalisen elämämme liikkeessä ja sallii meidän jakautua pitääksemme jännitteet alhaisina. Se tekee mahdottomaksi pakkomielteemme omaisuuteen, maanomistamiseen ja kansallismielisyyteen. Se on ja on aina ollut kasvualusta anarkialle.

Se sijoittaa villeyden kesytettyjen yläpuolelle. Se sijoittaa metsän ennen puutarhaa. Tähän tarvitaan enemmän tietoa ja ponnistelua meidän osaltamme mutta, ennen kaikkea, se vaatii meitä jälleen kerran luottamaan villeyteen, ja että oppisimme elämään ilman pimeän ja vaanivan Tulevaisuuden pelkoa ja ilman tarvetta vastata Historian odotuksiin. Se vaatii paluuta hetkeen, jotta tulevaisuus voisi olla. Puutarha on lyhyen aikavälin ratkaisu. Se pitää meidät aloillamme ja paremmin suojautuneina vuodenaikojen vaihteluiden mukanaan tuomilta muutoksilta.

Se pitää meidät kesyinä. Vaikka jokainen villi kasvi tai eläin ei palvele meitä samalla tavalla kuin tomaatti- peruna- tai papusadot, meidän täytyy ymmärtää kokonaisten ekosysteemien tärkeys verrattuna vain meidän etuamme varten valittuihin kasveihin. Puutarhat tekevät meistä haavoittuvampia. Haavoittuvaisuus on aina johtanut hortikulttuurisille yhteisöille tyypillisiin ongelmiin: taipumusta kohti patriarkaattia, sotaa, ylivallan juuria, tiukempaa sosiaalista säätelyä, mahdollista köyhyyttä ja katastrofia sekä vähäisempää sosiaalista joustavuutta.

Näistä asioista on tietenkin tullut keskeisiä hortikulttuuristen yhteisöjen osia ja asioita, jotka he pitävät elämässään enemmän kuin mielellään. Samanaikaisesti melkein jokainen niistä on hortikulttuuriselle elämälle tunnusomaisia piirteitä. Vaikka moni meistä ei ehkä pidä niitä toivottavina, olisimme röyhkeitä jos ajattelisimme, että ne eivät nousisi uudestaan yhteisöissä, joita itse alamme muodostaa. Tällä on jälleen merkitystä lyhyen aikavälin ajattelumme kanssa. Meidän ja lastemme elämissä tästä ei välttämättä tarvitsisi kantaa huolta mutta yhteisöt ovat orgaanisia ja tapaavat seurata samaa virtaa samoissa olosuhteissa. Niin tai näin, hortikulttuurinen yhteisö, jonka luomme nyt, on luonnostaan joko huomattavasti rajoittavampi sosiaalisesti tai vähemmän taipuvainen yksilölliselle ilmaisulle ja etsimiselle, tai se näyttää lähes samalta kuin jokainen olemassa ollut hortikulttuurinen yhteisö.

Päinvastainenkin saattaa olla totta. Lyhyen aikavälin tulevaisuus on todellinen murhenäytelmä. Keskinäisten ja ihmisluontoomme kohdistuvien pelkojamme ylläpitämisestä hyötyvät ovat aina sanoneet, että ilman heidän valtaansa ja hallintaansa raakalaisluontomme ja murhien, raiskausten ja ryöstelyn maailma palaisi. Tälle ei ole todellisia perusteluja mutta aina on olemassa pelko, että jotkut ovat todella juurruttaneet itseensä tämän machiavellilaisen vallanhimon. Joten pelko romahduksenjälkeisestä Mad Max -yhteiskunnasta elää. Minun täytyy olla rehellinen, se on mahdollista. Mutta liikkuvien keräilijä-metsästäjien maailmassa kierteleville roistoille jää vähän ryöstettävää ja vallattavaa jäljelle. Ilman vallan perustaa ja mitään, mikä olisi jätetty hyväksikäytettäväksi, ne hiipuvat sivilisaation mukana – sivilisaation joka on ne synnyttänyt.

Mutta siellä missä on puutarhoja, on myös paikalleen asettuneita yhteisöjä, joissa piilee vaara. Kun yhteisöt ovat asettuneet paikoilleen, varastaminen on aina ollut uhka ja todellisuus. Viljavarastot ovat yhä uusi asia ihmiskunnalle. Ne eivät ole asioita, joihin olisimme tottuneet ja niillä voi olla korruptoiva vaikutus. Meidän ei koskaan tarkoitettu käsittelevän omaisuutta ja maanomistusta siinä määrin, kuin mitä olemme niitä paikalleen asettuneissa yhteisöissä luoneet. Niin kauan kuin näitä asioita on, se puoli meissä, jota psyykeemme on kyvytön ennustamaan tai hallitsemaan, saattaa nousta esiin.

Saatan olla myös todella väärässä. Historiamme tekee meistä kuitenkin paljon vähemmän ennalta arvattavia, kuin jotkut meistä haluaisivat uskoa. Se miten tulevat sukupolvet tulevat elämään tulee perustumaan enemmän sille, miten yhteisömme ovat, kuin sille, miten ajattelemme että niiden pitäisi olla. Tätä meidän täytyy miettiä.

Tämä on myös käytännöllinen huolenaihe. Meidän täytyy ajatella muutosta sukupolvien välillä eikä vain omasta näkökulmastamme. Henkilökohtaisella tasolla voisimme kaikki villiytyä mutta uudelleenvilliytymisen todellinen ”koetinkivi” ei ole meissä tai meidän elämissämme vaan seuraavissa sukupolvissa. Yksi kysymyksistä, joita meidän täytyy kysyä, on mitä opetamme heille. Kuinka he kasvavat? Tässä meillä on luultavasti eniten opittavaa alkuperäisiltä yhteisöiltä. Se tarkoittaa, perustaltaan, paluuta villeyteen ja paluuta omiin vaistoihimme. Seuraaville sukupolville tulee yhä selvemmäksi, että ensisijaisia huolenaiheita ovat yhteisöllisyyden uudelleenrakentaminen ja sivilisaation alas ajaminen ennemmin kuin myöhemmin.

Mitä tahansa teemmekin, sillä on seurauksensa. Pysymmepä passiivisina tai aktiivisina, sillä on seurauksensa. Saattaa olla, että aikaa vastata ei ole paljon, tai että ei ole todellista tapaa kertoa kuinka paljon aikaa on. Mutta meidän täytyy ymmärtää luotu todellisuus, todellisuus, jota jatkuvasti uusinnamme.

Meidän täytyy ymmärtää, mitä olemme menettäneet ja mitä olemme menettämässä. Meidän täytyy tehdä kaikki tämä ja toimia. Halusimmepa olla tässä tilanteessa tai emme, myönnämmepä sitä tai emme, tämä on todellisuutemme.

Ei ole lupausta suuruudesta. Ei ole harhakuvaa täydellisestä maailmasta ”romahduksen” jälkeen. Ei ole helppoja ratkaisuja. On vain me ja maailma, jota autamme luomaan.

Mitä ennemmin tajuamme tämän, sen paremmat ovat mahdollisuutemme.

Villiydy. Vastusta.

NO WAR BUT PRIMAL WAR!

Suomennos: Anonyymi

JOITAIN HYÖDYLLISIÄ LÄHTEITÄ:

Tämä on ikään kuin esikatsaus aiheisiin ja työhön tulevasta kirjastani, joka on alustavasti nimeltään ”Catalyst: the birth and death of civilization” (Katalyytti: sivilisaation syntymä ja kuolema). Siinä näitä ideoita tuodaan esille ja käsitellään paljon paljon läpikotaisemmin ja enemmällä dokumentaatiolla. Sitä odotellessa nämä ovat hyviä lähteitä, vaikka yksikään niistä ei ole läheskään anarkistista tai sivilisaationvastaista suuntautumiseltaan.

John Bodley, the Power of Scale: A Global History Approach (2003). Mainio globaali katsaus väestömäärän ja poliittisten ja ekologisten seurausten väliseen yhteyteen. Kuten kaikki Bodleyn kirjat, tämäkin keskittyy kasvun todellisiin vaikutuksiin helposti omaksuttavalla tavalla.

William Catton: ”Overshoot: the Ecological Basis of Revolutionary Change” (1982). Tämä on mainio ja valitettavasti ylenkatsottu arvio kantokyvyn sivilisaatioiden vääjäämättömien romahdusten suhteesta.

Tom Dale and Vernon Gill Carter, Topsoil and Civilization (1955). Vaikkakin painos on jo pitkään ollut lopussa, tämän kirjan vaikutus on ollut merkittävä. Se tutkii sivilisaatioiden ekologisia vaikutuksia ja kuinka yhteiskunnan kasvu päättyy maaperän, josta se kasvaa, liikakäyttöön ja hyväksikäyttöön, jonka seurauksena on romahdus.

Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs (2003). Erittäin suosittu kirja, joka vertailee erilaisia ihmisyhteisöjä ja mikä sai ne joko ”menestymään” tai ”epäonnistumaan”.

Brian Fagan, Floods, Famines and Emperors: El Nino and the Fate of Civilizations (1999). Verrattavissa Diamondin Tykit, taudit ja teräs -kirjaan, mutta keskittyy sääkuvioiden ja sivilisaatioiden romahdusten välisiin suhteisiin.

Richard Heinberg, The Party’s Over: Oil, War and the Fate of Industrial Societies (2003). Viimeaikainen yleiskatsaus romahdukseen ja sosiaaliseen ja ekologiseen todellisuuteemme sekä hyviä katsauksia romahdusteorioihin ja realistisia arvioita siitä, mitä vaihtoehtoja on olemassa ja niiden kyvyttömyydestä ylläpitää teollista sivilisaatiota. Valitettavasti todelliset johtopäätökset on sysätty sivuun huomattavasti reformistisemmassa ja passiivisemmassa jatko-osassa ”Power Down”.

David Stuart, Anasazi America (2000). Stuart, joka on sekä arkeologi ja antropologi, tarjoaa erittäin helppolukuisen ja humaanin näkemyksen Anasazi-yhteiskunnasta ja sen romahduksesta, tuoden esiin jatkuvasti yhteyksiä nykytilanteeseemme.

Joseph Tainter: ”The Collapse of Complex Societies” (1988). Tämä on erittäin tiheä arkeologinen yleiskatsaus romahduksesta ja romahdusteoriasta. Se pitää sisällään useimmat erikoistuneiden akateemisten lähestymistapojen heikkoudet ja saattaa olla turhauttava etsiessään yksittäisen syyn teoriaa romahdusta koskien. Silti Tainter’n perusajatus on mielenkiintoinen: marginaalisia hyötyjä voidaan laajalti ymmärtää holistisesti ekologisin, sosiaalisin, psykologisin, poliittisin, henkisin ja taloudellisin näkökulmin.