Newtonin uni
Le Guinia näyttämöllä Joensuussa

Jukka Laitinen

Ursula K. Le Guinin ”Newtonin uni” on kertomus, jonka tapahtumat sijoittuvat kuun kiertoradalla vaappuvalle Spes-avaruusalukselle. Kirjailijan 1990-luvun tuotantoa edustava tarina on julkaistu suomeksi Sisämeren kalastaja -kokoelmassa. Kun Joensuun ylioppilasteatteri otti Newtonin unen dramatisoinnin ohjelmistoonsa syksyllä 2006, innosti esityksen näkeminen palaamaan myös novellin ääreen, jonka monitasoiselle tarinalle yksi lukukerta ei näköjään tee oikeutta. Tieteistarina oli sovitettu näyttämölle lyhyehköksi, tiivistunnelmaiseksi ja intensiivistä seuraamista vaativaksi esitykseksi.

Pätevien ihmisten utopia

Maapallolla nälänhätä, säteilysairaudet ja virustaudit ovat tappaneet miljardeja ihmisiä, entisten rannikkokaupunkien korkeimmat rakennukset pistävät esiin merestä ja Amazonin sademetsän paikalla riehuvat jatkuvat pölymyrskyt. Kaliforniassa uskonnolliseksi kultiksi naamioituneen Spes-projektin väki ehtii jättää planeetta Maan parahiksi ennen yleisen sekasorron leviämistä sen kotinurkille. Maata kiertävä Spes-avaruusasema koostuu palloista, jotka on yhdistetty toisiinsa käytävien avulla. Spesiläisten tulevaisuuden suunnitelmissa siintää kuussa sijaitseva siirtokunta tai ulkoavaruuteen matkaavan aluksen rakentaminen.

Tarinassa seurataan juutalaistaustaista Rosen perhettä, joka asuu ”Vermontissa”, asuinpallossa, joka on sisustettu muistuttamaan Uuden Englannin maisemia. Perheen isä Ike uskoo, että Maan taakseen jättävät spesiläiset voivat aloittaa kaiken alusta: puhtaan järjen ohjaamana hallita uutta ympäristöään ja itseään läpikotaisin. Hänen on vaikea ymmärtää, kuinka lasten kuulemat juutalaisvitsit ja nimittelyt ja niiden edellyttämä mentaliteetti ovat päässeet livahtamaan mukaan alukseen. Spesiläisille olisi Iken mielestä parhaaksi täydellinen irtiotto entisestä, kuolevasta planeetasta ja sen ihmisten vajavaisuuksista. Eräässä näytelmään valitussa kohtauksessa hän yhtyy vaatimuksiin lopettaa geologian opettaminen, jota hän pitää spesiläisille hyödyttömänä tietona. Hän haluaa myös sulkea Maata esittävän monitorin, joka tuo planeetan ja siellä vielä elävien ihmisten kurjuuden Spes-projektin mukana kasvaneiden lasten ajatuksiin.

Perheen äiti Susan suhtautuu Spesin tarjoamiin mahdollisuuksiin paljon kriittisemmin. Heidän teini-ikäinen tyttärensä Esther kuuluu niiden kolmentoista spesiläisen joukkoon, jotka on luokiteltu ”rajoittamattomiksi”. Rajoittamattomat eivät kanna mitään synnynnäisiä epäkelvoiksi luokiteltuja ominaisuuksia, kuten vaikkapa Iken ja Estherin veljen Noahin vinoselkäisyyttä. Spesin pyrkimyksenä näyttääkin olevan uuden fyysisesti ja psyykkisesti virheettömän ihmisrodun jalostaminen avaruutta asuttamaan. Tähän pyritään muun muassa säätelemällä ihmisten seurustelusuhteita. Eugeniikasta seuraa tietenkin myös kastijako rajoittamattomien ja muiden välillä, vaikka avaruuden valloittajien pitäisi olla keskenään tasa-arvoisia.

Estherin ainoa vajavaisuus on ei-synnynnäinen näkövamma, jonka vuoksi hän joutuu käyttämään paksuja silmälaseja – ”kuin joku slummien lapsi”. 16-vuotias Esther on saavuttanut Spesin ideologian mukaisen järkevyyden iän eli on valmis päättämään omista asioistaan. Käytännössä hän joutuu kuitenkin ’valitsemaan oikein’ myös omien silmiensä suhteen eli alistumaan isänsä pakkomielteeseen virheettömästä lapsesta. Ike junailee Estherin lukuisiin silmäleikkauksiin ja lopulta silmäsiirrännäisten istuttamiseen, johon liittyvistä riskeistä hän ei kerro edes Susanille. Iken hahmossa ilmenee paitsi luja usko mekaaniseen järkeen myös autoritaarinen persoonallisuus: tapa asettaa itsensä läheistensä kohtaloiden yläpuolelle ja nähdä sosiaaliset suhteet pelkkänä laskelmoituna valtapelinä. Ike on toisaalta inhimillinen, hermoileva ja ajoittain kuivalla huumorillakin varustettu hahmo, joka yrittää täyttää oman järkevän minäkuvansa asettamia odotuksia. Le Guinin kritiikki toimii, koska hän ei demonisoi Iken hahmoon kiteyttämäänsä ihmistyyppiä ja sen epätoivoisen rationalistista arvomaailmaa.

Spesin 800 asukasta on seulottu ankarin fyysistä ja henkistä pätevyyttä mittaavin kriteerein hakijoista, jotka ovat alojensa huippuosaajia ja luovia monilahjakkuuksia – ilmaistakseni asian nyky-Suomen virallisen valtiollisen utopian kielellä. Spesissä ei ole yhtään mustaihoista; yleisen koululaitoksen romahdettua ei mustilla yksinkertaisesti ollut enää riittävää koulutustasoa. Näytelmässä Ike ja Spesin vanha ideologi Maston valittelevat keskustelussaan geneettisen perimän kaventumista, joka seuraa afrikkalaisperäisten asukkaiden puuttumisesta, mutta kriteereistä ei tehdä poikkeuksia. Ankariin kriteereihinsä nojautuen Maston jättäytyy myös itse suunnittelemansa kokeen ulkopuolelle: ”Voiko 70-vuotias vanhus täyttää aktiivisen tiedemiehen, synnyttävän naisen tai sellaisen lapsen paikan, jonka älykkyysosamäärä on 200?” Ihmisrodun pelastusveneeseen ei siis oteta niitä, jotka eivät omaa huippuyhteisön kannalta hyödyllisiksi katsottavia kykyjä: ”alukseen ei oteta kuollutta painoa”. Valittujen, joiden keskimääräinen älykkyysosamäärä on 165, pitäisi elää sopusoinnussa yhteisönä, ilman etnisiä, kansallisia tai muita ennakkoluuloja, ilman luokkajakoja tai epäsovun aiheuttajia. ”Teille spesiläisille yhteisön käsite merkitsee nyt kaikkea”, Maston opastaa Ikea.

Uni saapuu

Pienen Monttu-teatterin näyttämö oli vuorattu valkoisella, mistä syntyi katsomoon saapuessa mielleyhtymä vanhoihin television avaruussarjoihin. Ovien sulkeuduttua tunnelman täydensi aksentilla ja omituisen hauraasti suomea puhuva naisääni, joka toivotti yleisön tervetulleeksi lennolle maata kiertävälle Spes-avaruusasemalle ja käski sulkemaan matkaviestimet. Lennon aikana sama ääni esitteli näyttämön taustalle heijastuvien kuvien avulla Spes-alusta ja yhteisöä:

Kutten näet, Spes-sateliitti on erin omainen asuinpaikka sinulle ja perheellesi! Spesissä pakenet kaikkia maapallolla olevia vaara- sekä haittatekijöitä; sairauksia ja saasteita, sotia ja tuhoa, köyhyyttä ja epätasa-arvoa. Spesissä ei ole rotuja, kansalaisuuksia tai luokkaeroja – vain yhteisö, joka huolehtii omistaan. Tule siis Spes-projektiin luomaan ihmiskunnan uutta ja uljasta tulevaisuutta avaruuden ensimmäisinä asukkaina!

Näyttelijät olivat hekin kokonaan valkoisiin sonnustautuneita lukuun ottamatta Iken rähjäisiä lenkkareita – hauska yksityiskohta, oli se sitten tarkoituksellinen tai ei. Kliininen valkoisuus voisi tieteisnäytelmässä tuntua kuluneelta idealta, jos näitä näytelmiä olisi useammin tarjolla. Yhdessä taustalle heijastetun videokuvan kanssa se kuitenkin tuki hyvin pienimuotoisen näytelmän tunnelmaa ja tematiikkaa.

Ennalta kuvattua filmimateriaalia käytettiin Maahan jääneen Mastonin ja spesiläisten välisen viestinnän kuvaamisessa sekä tarinan edetessä ilmaantuvien harhanäkyjen luomisessa. Tarinasta kumpuavat ajatukset ihmisen taipumattomuudesta yksisilmäisen rationaalisen kontrollin pyrkimyksiin saivat näytelmän visuaalisista tehokeinoista hyvää taustatukea. Erityisen hyvin toimi kohtaus esityksen lopussa, jossa valo, ääni ja taustafilmi yhdessä näyttelijöiden edestakaisen säntäilyn ja toistettavan repliikin kanssa saivat yhtäaikaisina aikaan intensiivisen, painajaismaisen tunnelman.

“Pelkään, etten pysty hallitsemaan tätä kaikkea. Pelkään unta“, nukkumista karttava Ike tunnustaa heikompana hetkenään. Lopulta uni kuitenkin saapuu. Kohtauksessa tärisevä järjen raunio hikoilee yksinään valokeilassa, kun ihmiset hyörivät hänen ympärillään ja hokevat uudestaan ja uudestaan sydämenlyöntien tahtiin jumputtavan rytmin päälle:

Järjen uni synnyttää hirviöitä. Tämä on meidän maailmamme, järjen unelma.

Taakse jätetty planeetta, sen ihmiset, hevoset, sammalet ja köynnökset palailevat keraamisessa ja metallisessa ympäristössä elävien spesiläisten keskuuteen harhanäkyjen muodossa. Näkyjen todellisuuden itsepintaisesti kieltävä Ike jää lopulta yksin; puhuessaan asiasta lääkärille tämäkin on keskittyneempi silittelemään näkymätöntä koiraansa. Järjen uskollisin opetuslapsi löytää lopulta itsensä yksin pimeydestä. Näytelmä ja tarina päättyvät siihen, kun tytär tarttuu sokeaa isäänsä kädestä ja johdattaa tämän ’alas vuorilta’. Toimivat silmät eivät auta unelmiensa sokaisemaa.

Valloittajat eksyksissä

Tieteisnäytelmässä huomio kiinnittyi enemmän tarinan yksityiskohtiin kuin yksittäisiin roolisuorituksiin. Tunnelma lavalla onnistuttiin kuitenkin pitämään sopivan rentona ja näyttelijät tuntuivat löytäneen hahmoistaan olennaisen. Esther oli yhtä suora ja vilpitön teini-ikäinen kuin tarinassakin ja Iken hahmon ristiriitaisuutta omiin järkevyyden ihanteisiinsa oli korostettu hermostuneisuudella ja maltinmenetyksillä. Iken näyttelijän ilmeettömyys tuntui siirtävän hiukan Kaurismäkeä maata kiertävälle radalle.

Susan on tarinan kriittinen ja maanläheinen huomioitsija, hahmo, jonka suuhun Le Guin on pistänyt päällimmäisen yhteiskuntakriittisen sanomansa: äärimmäisillä kriteereillä valitut huippuyksilöt ovat elämässään konservatiivisia, tavanomaisia tai elitistisiä, heidän välillään on valtahierarkioita ja sukupuoleen perustuva työnjako on edelleen olemassa. Mutta tämä on se hinta, jonka Susan on valmis maksamaan, koska hän haluaa tuntea olonsa turvalliseksi. Le Guinin hahmojen stereotyyppisyys lienee tarkoituksellista, mutta silti ajoittain häiritsevää. Newtonin uni -novellissa monenlaiset ainekset kuitenkin nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. Psykologiset, sosiaaliset, eettiset ja poliittiset ulottuvuudet lomittuvat näkökulmien kokonaisuudeksi, josta saattaa olla vaikea nostaa esiin vain yhtä puolta särkemättä tarinan idylliä.

Draamakasvatuksen oppimistehtävänä syntynyt näyttämösovitus noudattikin alkutekstin henkeä aika uskollisesti. Tarinasta olisi ehkä mahdollista muokata jopa komedia. Aika hillittömän vision tähän tarjoaisi ainakin se, että Spes-alus oli suunniteltu tekemään eksyminen ja jopa kompastelu käytännössä mahdottomiksi. Jo kertomus itsessään sisältää valtaisan ironian: asettuakseen vielä kerran valloittajan saappaisiin kerääntyy joukko eliittiyksilöitä epämääräisen ideologian ympärille, joka on kyhätty kokoon länsimaisen edistysuskon ristiriitaisista sirpaleista. Avaruuden valloituksen sijaan tämä ihmiskunnan kerma kuitenkin jumittaa kollektiivisten hallusinaatioiden vallassa maata kiertävälle radalle. Anarkistista tieteiskirjailijaa voi kuitenkin lukea myös sivuuttamalla hänen yhteiskuntakriittisen sanomansa, kuten ”kitkerät arviot kapitalismista ja länsimaisesta kulttuurista yleisemminkin”. Sisämeren kalastaja -kokoelman suomentaneen Jyrki Iivosen mukaan Le Guinille voi antaa hänen poliittiset näkemyksensä ”anteeksi” hänen tekstiensä poikkeuksellisen esteettisyyden ja vahvan juonenrakentelun vuoksi!

Newtonin uni herättää mielenkiintoisia ajatuksia ihmisen ihanteellisista pyrkimyksistä järjen, vallan, luonnon ja kulttuuriperinnön ristipaineissa. Millainen uusi ja parempi elämänmuoto ihmiselle ylipäätään on mahdollinen ja millä keinoin siihen voidaan pyrkiä niin, että ihminen samalla voi kasvaa muutoksen mukana, eikä aina kierrä vanhaa kehää ojasta allikkoon? Entä mitä tässä yhtälössä merkitsee se kaukaa menneisyydestä saapuva vieras, epämääräinen kauhun tunne, joka hetkeä ennen unen saapumista saa Iken lihakset kouristelemaan: pelko voimattomuutta, ajattelukyvyttömyyttä, unta itseään kohtaan?

Le Guin, Ursula K. Sisämeren kalastaja. Portti Kirjat 2000.
Newtonin uni -näytelmän sivut osoitteessa http://yt.joensuu.fi/menneet2006.html
Kuva Apollo-lennolta, maapallo lisätty. Kuvat wikipediasta.