Paulo Freire
ja vallankumouksen ajankohtaisuus

Jyri Jaakkola

Brasilialaisen Paulo Freiren radikaalia, anti-autoritaarista kasvatusteoriaa kehittävä Sorrettujen pedagogiikka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1970, mutta suomeksi se julkaistiin vasta vuonna 2005. Freiren omat kokemukset aikansa brasilialaisesta yhteiskunnasta heijastuvat selkeästi hänen ajatteluunsa ja tapaansa asettua sorrettujen ja huono-osaisten puolelle. Freiren kehittäessä teoriansa perusteita Brasilia oli käytännöllisesti katsoen maaorjuuden oloissa: varallisuuserot olivat äärimmäisiä, maanomistus keskittynyttä, lukutaito harvinaista ja poliittinen järjestäytyminen ainoastaan eliitin mahdollisuus.

Freire koki nuorena omakohtaisesti nälkää ja köyhyyttä, ja työskenteli myöhemmin muun muassa teollisuustyöväestön sosiaalipalveluita, koulutustoimintaa ja kulttuuripiirejä organisoiden. Hän opetti kasvatuksen filosofiaa ja historiaa myös Recifen yliopistossa, mutta korosti, että Sorrettujen pedagogiikka ei ole vain ajattelun ja opiskelun tulosta. Sen juuret ovat käytännön tilanteissa ja se kuvaa sekä maaseudun että kaupunkien työläisten ja keskiluokan ihmisten reaktioita, joita hän havainnoi suoraan tai välillisesti kasvatustyössään.

Vuonna 1964 sotilasjuntta kaappasi vallan Brasiliassa, minkä jälkeen Freire vangittiin 70 päiväksi syytettynä vallankumouksellisesta toiminnasta ja kommunismista. Vapauduttuaan Freire lähti maanpakoon ensin Boliviaan ja sitten Chileen, missä hän kirjoitti pääteoksiinsa kuuluvan Sorrettujen pedagogiikan.

Matka 1960-luvun latinalaisesta Amerikasta nykypäivän Suomeen on pitkä, mutta monet Freiren huomioista kantavat edelleen. Osuvilta tuntuvat esimerkiksi Freiren erittelemät myytit, joita sortajat tallettavat sorrettuihin status quon ylläpitämiseksi. Näitä ovat myytti siitä, että sortava järjestelmä on ”vapaa yhteiskunta”; ihmiset ovat vapaita työskentelemään siellä, missä haluavat, ja että he voivat hakea toisen työpaikan, ellei pomo miellytä. Tai että tässä järjestelmässä kunnioitetaan ihmisoikeuksia, jokainen tavallisesta kansasta lähtöisin oleva voi nousta hierarkiassa ja yritteliäs voi ryhtyä yrittäjäksi – ja vielä pahempaa, että katukauppias on yhtä lailla yrittäjä kuin suuren tehtaan omistaja. Ja näihin liitetään myytti eliittien hyväntekeväisyydestä ja jalomielisyydestä (vaikka sortajien on nimenomaan pidettävä yllä epäoikeudenmukaisuutta saadakseen tilaisuuksia osoittaa anteliaisuuttaan).

Freire myös huomioi, että tiedettä ja teknologiaa käytetään yhä enemmän tehokkaina välineinä sorron ylläpitoon manipulaatiolla ja tukahduttamisella. Lisäksi sortajat käyttävät holhoavaa sosiaaliturvan koneistoa, johon turvautuneita kohdellaan yksittäisinä tapauksina, marginaalisina ihmisinä, jotka ovat syrjäytyneet ”hyvästä, järjestäytyneestä ja oikeudenmukaisesta” yhteiskunnasta. Sorrettuja pidetään terveen yhteiskunnan sairautena, ja yhteiskunnan on sopeutettava nämä ”laiskat ja kyvyttömät” ihmiset rakenteisiinsa muuttamalla heidän ajattelutapaansa. Freiren mukaan totuus on kuitenkin se, että sorretut eivät ole ”marginaalisia” syrjäytyneitä, jotka elävät yhteiskunnan ulkopuolella. He ovat aina kuuluneet sen sisäpuolelle – järjestelmään, joka on tehnyt heistä ”olentoja toisia varten”. Ratkaisu ei löydy heidän sulauttamisestaan sortorakenteeseen vaan tuon rakenteen muuttamisesta sellaiseksi, että he voivat olla ”olentoja itseään varten”.

Nykyään juuri nämä viimeiset huomiot saatetaan helposti ohittaa silloinkin, kun Freiren opetusmenetelmät koetaan kiinnostaviksi. Freireläistä pedagogiikkaa on nimittäin mahdollista soveltaa myös siten, että se lähinnä pyrkii kehittämään oppilaille voimavaroja ja keinoja ratkaista ongelmiaan vallitsevien yhteiskunnallisten rakenteiden puitteissa sen sijaan, että tavoitteena olisi laajamittainen yhteiskunnallinen muutos – vallankumous, kuten Freire asian ilmaisee.

Tasapainoilu kapitalistisen talouden ja sitä ”pehmentävien” ylhäältä alas saneltujen sosiaalipoliittisten projektien välillä ei kuitenkaan ole ratkaissut yhteiskuntamme – tai laajemmin koko maailman – perustavia ongelmia. Useat työläisten hyvinvointivaltion puitteissa saavuttamista eduista ovat jälleen uhattuina, ja nämäkin saavutukset ovat usein vain muuttaneet ongelmien ja syrjäytymisen muotoa tai perustuneet ongelmien sysäämiseen esimerkiksi ympäristön tai heikommassa asemassa olevien kehitysmaiden asukkaiden kannettaviksi. Radikaali vaatimus sortavien rakenteiden poistamisesta on edelleen ajankohtainen.

Vanhahtavalta tuntuu puolestaan Freiren tapa jakaa Sorrettujen pedagogiikassa yhteiskunta yksioikoisesti kahtia sorrettuihin ja sortajiin. Vaikka Freire puhuu usein sorrosta yleensä ja määrittelee sorron laveammin, perustuu tämä jako lähinnä taloudellisiin yhteiskuntaluokkiin. Sorrettujen pedagogiikan esimerkkien perusteella esimerkiksi työläisnaiset ja -miehet ovat samalla tavalla sorrettuja ja sama vallankumous ratkaisisi heidän ongelmansa. Todellisuudessa työläismiesten johtama vallankumous tuskin juurikaan vaikuttaisi naisten asemaan suhteessa miehiin – eli naisten kohtaama erityinen sorto jäisi huomioimatta.

Freiren kuvaama äärimmäinen sorto ja jyrkät jakolinjat eivät ole kadonneet minnekään ainakaan globaalissa mittakaavassa. Omassa nyky-yhteiskunnassamme lienee kuitenkin realistisempaa tutkia ”sortoa” useina keskenään päällekkäin ja lomittain esiintyvinä sortavina suhteina ja käytäntöinä, jotka jakavat ihmisiä useilla eri linjoilla sorrettuihin ja sortajiin sekä eri asemiin monikerroksisissa hierarkioissa. Tällainen tulkinta sorrosta muuttaa Freiren perusargumentin, jonka mukaan vain sorretut voivat vapauttaa itsensä, entistä mielenkiintoisemmaksi ja sovellukseltaan monimutkaisemmaksi. Pitäisikö siis kaikkien jollakin tavalla sorrettujen ryhmien järjestäytyä omaan kamppailuunsa? Tätä näyttää tukevan erillisten värillisten, feminististen ja queer-ryhmien järjestäytyminen ”pelkkien” (eli valkoisten heteromiesten) anarkistiryhmien rinnalle. Ja vaikka näille erillisille kamppailuille löytyisikin selkeitä yhdistäviä tekijöitä, on syytä varoa tukehduttamasta jokaisen kamppailun erityistä tärkeyttä ”yhteisen rintaman” taakse tai yhden, kaikenkattavan teorian alle. Puutteistaan ja jopa omista piilevistä autoritaarisista piirteistään huolimatta Freiren dialogisuutta korostava teoria ja sen sovellutukset tarjoavat lähtökohtia tämän virheen välttämiseen.


Paulo Freire: Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino 2005.

Kattavampi analyysi Freiren Sorrettujen pedagogiikasta Väärinajattelijan numerossa 2.

Freiren dialogisuutta korostavista ajatuksista ja pedagogisista menetelmistä löytyy yhtäläisyyksiä osallistaviin kokousmenetelmiin, joita on kehitetty mm. ympäristö-, rauhan ja feminististen liikkeiden parissa. Pohdintoja ja käytännön vinkkejä näihin liittyen löytyy Joensuun opiskelevien anarkistien ylläpitämästä anarkistisesta kirjastosta:

http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/osallistumisen_tekniikat.htm
http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/osallistavat_kokoustekniikat.htm