etusivu info tilaus toimitus linkit edellinen seuraava
 

Sorrettujen pedagogiikka
Anarkistinen näkökulma Paulo Freiren ajatteluun

a-kukkoJyri Jaakkola

Käsittelen tässä kirjoituksessa brasilialaisen Paulo Freiren ajatuksia sellaisina kuin hän on ne esittänyt Sorrettujen pedagogiikka -kirjassaan. Kirja on vahva puheenvuoro vallankumouksellisen liikkeen strategioista ja organisoimistavoista, joissa Freiren mukaan koulutuksella ja kulttuurisella toiminnalla on keskeinen sija. Samaa ovat ehdottaneet myös useat anarkistit, ja vaikka Freireä ei voi pitää anarkistina, ovat hänen ajatuksensa mielestäni huomionarvoisia anarkistisen teorian ja toiminnan kehittämisessä. Keskityn enemmän Freiren teoriaan vallankumouksesta kuin hänen tarjoamiinsa käytännön pedagogisiin menetelmiin. Freire tekee itsekin kirjassaan niin: käytännön menetelmien kuvailu jää vallankumouksellisille johtajille annettujen ohjeiden varjoon. Freire ei myöskään tarkoita kasvatuksella vain perinteistä kouluissa tapahtuvaa opetusta. Oppimisen päämääränä ei ole tiedot, taidot tai edes oppiminen, vaan maailman muuttaminen paremmaksi paikaksi. Sorrettujen pedagogiikassa tämä tarkoittaa vallankumouksellisen liikkeen organisointia.

Tallettava kasvatus

Freire kritisoi vallitsevia opetusmenetelmiä ja kasvatusajatusta, joita hän kutsuu tallettavaksi kasvatukseksi. Ne toimivat usein sorron välineenä, ja ovat siten Freiren esittämän sorrettujen pedagogiikan vastakohta. Tallettavassa kasvatuksessa opettajan ja oppilaan suhde on luonteeltaan narratiivinen eli kertomuksellinen, ja opettajan hallitsema kerronta johtaa oppilaat opettelemaan kerrotun sisällön mekaanisesti ulkoa. Kasvattamisesta tulee siten tallettamista, jossa oppilaat ovat ikään kuin säästölippaita ja opettaja on tallettaja.

Tallettavassa kasvatuksessa opettaja puhuu todellisuudesta aivan kuin se olisi liikkumaton, lokeroitu ja ennalta arvattava. Menetelmä ei salli luovuutta eikä muutosta. Tämä tekee oppilaista herkkäuskoisia ja palvelee sortajien etua. Mitä tehokkaammin oppilaat varastoivat heille uskotut talletukset, sitä vähemmän he kehittävät kriittistä tietoisuuttaan, joka johtaisi osallistumaan maailmaan muuttajan ominaisuudessa. Heille annettu passiivinen rooli johdattaa sopeutumaan maailmaan sellaisena kuin se on.

Mitä paremmin enemmistö sopeutuu päämääriin, jotka hallitseva vähemmistö sille asettaa (riistäen siltä samalla oikeuden asettaa omia päämääriä), sitä helpompi vähemmistön on jatkaa enemmistön ohjailua. Tallettavan kasvatuksen teoria ja käytäntö palvelevat tätä tarkoitusta tehokkaasti. Esimerkiksi aikuiskoulutuksessa talletusnäkemys ei milloinkaan ohjaa oppilaita tarkastelemaan todellisuutta kriittisesti.

Freiren mukaan jäykkä ja sortava yhteiskuntarakenne vaikuttaa siihen kuuluviin kasvatus- ja koulutusinstituutioihin väistämättä. Näiden instituutioiden toimintamallit seuraavat yhteiskunnan kokonaisrakennetta ja välittävät sen sisältämät myytit. Kodit ja koulut (tarhasta yliopistoon) eivät ole olemassa abstrakteina vaan sijaitsevat ajassa ja paikassa. Hallinnan rakenteiden osina ne tuottavat lähinnä ”tulevaisuuden valtaajia”, jotka pyrkivät hallitsemaan heikompiaan.

Problematisoiva kasvatus

Freire ehdottaa tallettavan kasvatuksen korvaamista lähestymistavalla, joka problematisoi ihmisten suhteen maailmaan. Aito vapautus – inhimillistymisen prosessi – ei ole vain yksi uusi ”talletus”, joka ihmisiin tehdään. Ihmisiä ei voi vapauttaa vieraannuttamalla. Vapautus on tietoista käytäntöä: toimintaa ja reflektiota maailman muuttamiseksi. Problematisoiva kasvatus hylkää autoritaarisuuden ja vieraannuttavan intellektualismin ja mahdollistaa näin, että myös oppilaista tulee kasvatusprosessin subjekteja.

Problematisoivan kasvatuksen käytäntö vaatii ennen kaikkea opettajan ja oppilaan välisen vastakkainasettelun purkamista. Sen on murrettava talletuskäsityksen vertikaaliset hierarkiat ja korvattava ne dialogilla. Opettaja ei enää ole vain ”se joka opettaa”, vaan hän itse oppii dialogissa oppilaiden kanssa, jotka oppiessaan myös opettavat. Siten perinteiset erilliset opettaja ja oppilaat katoavat ja tilalle tulee uusi käsite: opettaja-oppilas yhdessä oppilas-opettajien kanssa.

Kukaan ei opeta toista, eikä kukaan myöskään opi itsestään. Ihmiset opettavat toisiaan maailman välityksellä ja niiden asioiden avulla, jotka tallettavassa käytännössä ”omistaa” opettaja. Oppilaat eivät ole vain kuuliaisia kuuntelijoita vaan kriittisiä kanssatutkijoita. Opettaja-oppilaan toimintaa ei puolestaan jaeta kahtia: hän ei ole ensin ”havainnoija” ja sitten ”kertoja”. Hän on jatkuvasti ”havainnoiva” eikä pidä havainnoitavia asioita omana omaisuutenaan vaan oppilaiden kanssa suoritettavan pohdinnan kohteena. Tällä tavoin problematisoiva kasvattaja työstää jatkuvasti omia pohdintojaan yhdessä oppilaiden kanssa. Kaikilla on yhteinen vastuu prosessista, jossa kaikki kasvavat.

Problematisoivassa kasvatuksessa ihmiset kehittävät kykyään havainnoida kriittisesti sitä, miten he ovat maailmassa. Siksi on aina lähdettävä liikkeelle ihmisten ”nykyhetkestä”, jossa he ovat elämäntilanteeseensa uppoutuneina. Siinä missä tallettava kasvatus vahvistaa ihmisten fatalistisia käsityksiä omasta tilanteestaan, näyttää problematisoiva käytäntö heidän tilanteensa ongelmana. Kun oppilaat ymmärtävät, etteivät he kohtaa vain teoreettisia kysymyksiä vaan haasteita, jotka liittyvät yhä uusiin kysymyksiin todellisuuden kokonaisuudessa, heidän ymmärryksensä kehittyy aina vain kriittisemmäksi ja siten vähemmän vieraantuneeksi. He ymmärtävät, ettei maailma ole paikallaan pysyvä vaan muutosprosessissa oleva todellisuus.

Epäinhimillistyminen ja samastuminen sortajiin

Freiren mukaan kaikki tilanteet, joissa ihmiset estävät toisia ihmisiä osallistumasta kriittisen ajattelun prosessiin, ovat väkivaltaa. Ei ole väliä, mitä keinoja käytetään. Samoin tilanteet, joissa ihminen käyttää toista hyväkseen ja estää tätä tavoittelemasta asemaa itsenäisenä ja vastuullisena persoonana, ovat sortotilanteita, vaikka niitä kuorruttaisi valheellinen jalomielisyys. Sortajan ja sorretun välisen suhteen perustekijöitä ovat ohjailu ja kulttuurinen valtaaminen. Ohjailu merkitsee aina yksilön pakottamista toisen yksilön valintoihin, mikä saa ohjaillun ihmisen tietoisuuden mukautumaan ohjailijan tietoisuuteen. Valtaajat tunkeutuvat toisen ryhmän kulttuuriseen ympäristöön ja pakottavat nämä omaksumaan valtaajien maailmankuvan. He tukahduttavat vallattujen luovuuden estämällä heidän vapaan itseilmaisunsa. Valtaajien arvot tulevat vallattujen malliksi.

Sorto on siis aina väkivaltaista – vaikkei olisikaan näkyvää fyysistä väkivaltaa – ja siten epäinhimillistää sekä sorretun että sortajan. Ihmisten vieraannuttaminen heidän omasta päätöksenteostaan merkitsee heidän muuttamistaan esineiksi. Kun ihmisen yritykset toimia vastuullisesti estetään eikä hän pääse käyttämään kykyjään, hän kärsii. Siksi hän kieltää kyvyttömyytensä ja yrittää saada takaisin toimintakykyänsä. Eräs keino tässä on alistaa itsensä ja samastua henkilöön tai ryhmään, jolla on valtaa. Tällä symbolisella osanotolla toisen henkilön elämään ihminen kokee toiminnan harhakuvan, kun hän todellisuudessa vain alistuu ja tulee osaksi niitä, jotka toimivat. Tätä käyttäytymistyyppiä kuvaa kenties parhaiten populismi, jossa sorretut karismaattisiin johtajiin samastuen tuntevat itsekin olevansa aktiivisia ja tehokkaita.

Sortajiin samastumisen takia sorretuista itsestään tulee usein vapaustaistelun alkuvaiheessa vapautuksen esitaistelijoiden sijaan sortajia tai “sortajien apulaisia“. Heidän käsityksensä itsestään sorrettuina on hämärtynyt siksi, että he elävät täysin sortotodellisuuden sisällä. Käsitys itsestä sortajien vastakohtana ei vielä merkitse ryhtymistä kamppailuun tämän vastakkainasettelun voittamiseksi. Vastapuolta ei nähdä sellaisena, josta pitäisi vapautua, vaan sellaisena, johon pitäisi samastua. Mitä voimakkaampaa kulttuurinen valtaaminen on ollut ja mitä enemmän vallatut ovat vieraantuneet oman kulttuurinsa hengestä, sitä enemmän he haluavat olla valtaajiensa kaltaisia. Heidän ihanteenaan on ihmisyys, mutta ihmisyys merkitsee sortajana olemista.

Tällaisessa tilanteessa sorretut eivät kykene näkemään “uutta ihmistä“ jonakin, joka syntyy vasta vastakkainasettelun ratketessa, kun sorto antaa tiensä vapautukselle. Heidän kuvansa uudesta ihmisestä on yksilökeskeinen. Samastuessaan sortajiin he ovat kadottaneet tietoisuuden itsestään niin ihmisinä kuin sorretun luokan jäseninäkin. He eivät halua maareformia vapautuakseen vaan saadakseen maata ja tullakseen maanomistajiksi tai muiden maatyöläisten johtajiksi. Vain harvoista maatyöläisistä ei työnjohtajiksi “ylennettyinä“ tule omistajaa itseään pahempia tyranneja. Näin käy, koska tuon entisen työläisen elämäntilanne – sorto – pysyy muuttumattomana. Työnjohtajan on työpaikkansa turvatakseen oltava yhtä kova kuin omistaja – ja kovempikin.

Jopa vallankumouksen, joka muuttaa sorron olosuhteet käynnistämällä vapautumisen prosessin, on kohdattava tämä ilmiö. Monet vallankumoukseen suoraan tai välillisesti osallistuvista sorretuista hahmottavat sen omana yksityisenä vallankumouksenaan, koska heidän ajatteluaan muovaavat vanhan järjestelmän myytit. Entisten vallanpitäjien varjo lankeaa pitkänä heidän ylleen.

Vapauden pelko

Sisäistettyään sortajan varjon ja käyttäytymismallin sorretut alkavat pelätä vapautta. Vapaus vaatisi heitä luopumaan tästä varjosta ja korvaamaan sen itsenäisyydellä ja vastuulla. Vapauden pelko, josta pelkääjä ei välttämättä ole tietoinen, saa hänet näkemään olemattomia. Tällainen yksilö hakee turvaa sen sijaan, että asettuisi alttiiksi vapauden vaaroille. Pelko voi johdattaa sorretut tavoittelemaan sortajan roolia tai sitoa heidät sorretun rooliin.

Ihmiset myöntävät perin harvoin vapauden pelkonsa ja yrittävät sen sijaan peitellä sitä – joskus tiedostamattaan – esittäytymällä vapauden puolustajina, verhoten epäilynsä ja huolensa vakaaksi harkinnaksi kuin parhaatkin vapauden esitaistelijat. Silloin kuitenkin sekoitetaan vapaus status quon ylläpitoon. Jos tiedostaminen uhkaa tätä status quota, näyttää se samalla olevan uhka itse vapaudellekin.

Vapauden pelosta on kyse myös, jos vallankumousprosessissa kielletään yhteisöllisyys tai jos dialogia kansan kanssa vältellään yhteisrintaman luomisen tai vallankumousvoimien kasvattamisen verukkeilla. Nämä ovat kansaan kohdistuvan pelon tai uskon puutteen osoituksia. Mutta ellei kansaan kyetä luottamaan, ei vapautukselle ole perustetta.

Sorrosta vapautuminen ja inhimillistyminen

Sortava todellisuus nielee siinä olevat sisäänsä ja pyrkii siten tukahduttamaan ihmisten tietoisuuden. Se toimii sopeuttavasti. Sorron vallasta päästäkseen ihmisten on kriittisesti tiedostettava sen syyt, kyettävä saamaan siihen etäisyyttä ja kohdattava se. Todellinen sorto on muutettava vieläkin suuremmaksi ja häpeällisemmäksi tekemällä se tiedostetuksi. Vapautta ei saavuteta sattumalta vaan tietoisella toiminnalla. Sitä ei myöskään saada lahjana, vaan sitä on tavoiteltava jatkuvasti ja vastuullisesti. Ihmisten on tietoisella toiminnallaan tehtävä kriittinen interventio todellisuuteen. Sorrettujen pedagogiikan juuret ovat juuri tässä. Se on omaan vapaustaisteluunsa osallistuvien ihmisten pedagogiikkaa, ja sorretuiksi itsensä tunnistavien on oltava mukana kehittämässä tätä pedagogiikkaa.

Tämä oivallus ei voi olla vain älyllinen. Reflektointi – aito pohdinta – johtaa toimintaan. Vasta kun sorretut näkevät sortajien juonet ja osallistuvat vapautuksensa puolesta käytävään järjestäytyneeseen taisteluun, he alkavat uskoa itseensä. Vapaustaistelu ei myöskään voi olla pelkkää toimintaa, itsetarkoituksellista aktivismia. Myös toiminta ja sen seuraukset tulee ottaa kriittisen pohdinnan kohteeksi. Vain praksiksella eli tietoisella yhteiskuntaa muuttavalla toiminnalla, jossa käytäntö yhdistyy kriittiseen havainnointiin ja teoriaan, voivat sorretut luoda sellaisen uuden tilanteen, jossa täyden ihmisyyden tavoittelu on mahdollista. Kun sorretut taistelussaan ihmisyytensä puolesta vievät sortajilta näiden herruuden ja ylivallan, palauttavat he myös sortajille sen ihmisyyden, jonka nämä sortaessaan menettivät. Vapaus on välttämätön ehto pyrkimykselle tulla enemmän ihmiseksi. Sortajat, jotka sortavat, riistävät ja raiskaavat valtansa turvin, eivät voi saman valtansa voimin vapauttaa sorrettuja eivätkä itseään. Vain sorrettujen heikkoudesta kumpuava voima on riittävä molempien vapauttamiseen.

Siksi on välttämätöntä, että sorretut aloittavat taistelun ratkaistakseen sen vastakkainasettelun, jossa elävät. Tuo vastakkainasettelu ratkeaa, kun syntyy uudenlainen ihminen: ei sortaja eikä sorrettu vaan vapautusprosessissa elävä ihminen. Sorrettujen ei ihmisyytensä saavuttamiseksi (ja siten sen luomiseksi) pidä ryhtyä sortajiensa sortajiksi vaan molempien ihmisyyden palauttajiksi.

Dialogi, rakkaus ja usko ihmiseen

Propaganda, johdattelu ja manipulointi – nämä herruuden välineet – eivät voi olla inhimillistymisen välineitä. Ainoa toimiva väline on inhimillistävä pedagogiikka, jolla vallankumouksellinen johto luo pysyvästi dialogisen yhteyden sorrettuihin. Kriittistä ja vapauttavaa dialogia, joka edellyttää toimintaa, on käytävä sorrettujen kanssa heidän vapautustaistelunsa kaikissa vaiheissa. Tämän dialogin sisältö voi ja sen tuleekin vaihdella historiallisten olosuhteiden ja sen perusteella, millä tasolla sorrettujen todellisuuden hahmottaminen on. Jos dialogi kuitenkin korvataan monologilla, iskulauseilla tai julistuksilla, yritetään sorretut vapauttaa sopeuttamisen välinein. Silloin heitä johdatetaan lankeamaan populistiseen lumeeseen ja heidät muutetaan joukoiksi, joita voidaan manipuloida.

Dialogin sisältämä voima on vapaaseen vuoropuheluun antautuvien ihmisten valtaa maailman yli, se on maailman muuttamista ja valloittamista ihmisten vapauttamiseksi. Dialogia ei voi syntyä niiden välille, jotka ovat kieltäneet toisilta oikeuden puhua, ja niiden, joiden oikeus on viety. Niiden, joilta on viety ikiaikainen oikeus puhua puolestaan, on ensin otettava takaisin oikeutensa ja estettävä tämän epäinhimillisen väkivallan jatkuminen. Hallitsija ei voi toimia dialogisesti, sillä se merkitsisi, että hän on luopunut hallintavallastaan ja liittynyt sorrettuihin tai että hän on virhearvionsa vuoksi menettänyt tuon vallan.

Dialogia ei ole ilman syvää rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Dialogissa tapahtuva jatkuva maailman uudelleenluominen ei ole mahdollista, ellei se ole rakkauden läpäisemää. Todellisen vallankumouksellisen on nähtävä vallankumous sen luovan ja vapauttavan olemuksen vuoksi rakkauden tekona. Kapitalistinen maailma käyttää väärin sanaa ”rakkaus”, mutta se ei voi estää vallankumousta olemasta pohjimmiltaan rakastavaa, eikä se voi estää vallankumouksellista tunnustamasta rakkautta omassa elämässään. Rakkautta määrittää rohkeus, ei pelko, sillä se on omistautumista toisille ihmisille. Kaikkialla, missä on sorrettuja, rakkaus on omistautumista heidän asialleen – vapautukselle.

Dialogia ei voi myöskään olla ilman nöyryyttä. Dialogi on yhteiseen oppimiseen ja toimintaan pyrkivien ihmisten kohtaamista, joka hajoaa, jos sen osapuolet (tai vain yksi heistä) eivät ole nöyriä. Miten voin päästä dialogiin, jos pidän aina vain muita tietämättöminä enkä koskaan näe omaa tietämättömyyttäni? Miten voin päästä dialogiin, jos ylennän itseni erikoistapaukseksi verrattuna muihin; jos katson kuuluvani ”puhtaiden” ihmisten sisäpiiriin, joka omistaa totuuden ja tiedon?

Dialogi vaatii lisäksi syvän uskon ihmiseen, uskon hänen kykyynsä tehdä ja uudistaa, luoda ja uudelleenluoda, uskoa hänen kutsumukseensa tulla täydemmin ihmiseksi. ”Dialogisen ihmisen” usko ei kuitenkaan ole naiivia. Dialoginen ihminen on kriittinen ja tietää, että vaikka ihmisillä on voima luoda ja muuttaa maailmaa, konkreettisessa vieraantumisen tilanteessa ihmisen kyky käyttää tuota voimaa voi olla vajavainen. Se ei synny uudelleen itsestään vaan vapaustaistelun kautta, kun orjatyön syrjäyttää vapautunut työ, joka tuo mukanaan elämänilon.

Vallankumouksen pedagoginen ja kulttuurinen luonne

Kaikkina aikakausina vallankumoukselliset johtajat, jotka ovat olleet vakuuttuneita siitä, että sorrettujen on itse ryhdyttävä taisteluun vapautensa puolesta, ovat samalla epäsuorasti tunnustaneet kamppailun pedagogisen luonteen. Monet näistä johtajista ovat kuitenkin päätyneet soveltamaan sortajien käyttämiä ”kasvatusmenetelmiä”. He eivät ymmärrä pedagogisen toiminnan arvoa vapautusprosessissa ja turvautuvat sen sijaan propagandaan.

Vapautukseen pyrkivän kumouksellisen johdon oikea toimintamalli ei kuitenkaan ole ”vapautta julistava propaganda”. Johto ei voi ”istuttaa” sorrettuihin uskoa vapauteen ja ajatella näin voittavansa heidän luottamuksensa. Oikea toimintatapa on dialoginen. Sorrettujen vakuuttaminen siitä, että heidän on itse taisteltava vapautuksensa puolesta, ei voi olla vallankumousjohdon antama lahja vaan heidän oman tiedostamisensa tulosta. Tätä vakaumusta ei voi pakata ja myydä: sen voi saavuttaa vain kokonaisvaltaisen reflektion ja toiminnan avulla.

Sorretut kokevat elämänsä tuhotuiksi juuri siksi, että heidät on pelkistetty esineiksi. Palauttaakseen ihmisyytensä heidän on lakattava olemasta esineitä ja taisteltava ihmisinä. Tämä on radikaali vaatimus. He eivät voi aloittaa taistelua esineinä voidakseen myöhemmin tulla ihmisiksi. Parastakaan tarkoittavin johto ei voi antaa riippumattomuutta lahjana. Sorrettujen vapautus on ihmisten, ei esineiden vapautusta. Vaikka kukaan ei vapautakaan itseään vain omin voimin, ei kukaan toinenkaan voi häntä vapauttaa. Jos olisi mahdotonta käydä dialogia kansan kanssa ennen valtaannousua siksi, ettei sillä ole kokemusta, ei kansa voisi myöskään ottaa valtaa, koska se on yhtä lailla kokematon vallan käytössä. Vallankumous on dynaaminen prosessi, jonka jatkuvassa liikkeessä niin kansa kuin johtajat oppivat dialogin ja vallan käytön.

Vallankumouksellisen johdon onkin harjoitettava yhteis-intentionaalista kasvatusta. Opettajat ja oppilaat (johto ja kansa) suuntautuvat yhdessä todellisuuteen ja ovat molemmat subjekteja, joiden tehtävä ei ole pelkästään todellisuuden paljastaminen vaan myös tietoisuuden uudistaminen. Kun he saavuttavat tietoisuuden todellisuudesta yhteisen reflektion ja toiminnan kautta, he ymmärtävät luovansa todellisuutta jatkuvasti uudelleen. Tiedostamisen avulla ihmiset kykenevät aidossa praksiksessa pääsemään objektin asemasta ja ottamaan asemansa historiallisina subjekteina.

Vallankumouksen kasvatuksellisuus on myös tehokkaimpia keinoja estää vallankumouksen jähmettyminen institutionalisoiduksi ja hierarkkiseksi vastavallankumoukselliseksi virkakoneistoksi. On virheellistä ajatella, että vasta kun vallankumous on onnistunut, kehitetään perusteellinen kasvatusohjelma. Jos johtajat kieltävät mahdollisuutensa toimia kriittisen kasvatuksellisesti ennen valtaan pääsyä, he samalla kieltävät vallankumouksen kasvatuksellisen luonteen kulttuurisena toimintana, joka valmistaa tietä kulttuurivallankumoukselle. Vallankumouksellinen prosessi on kuitenkin dialogista kulttuurista toimintaa, jota ”kulttuurivallankumous” jatkaa valtaanpääsyn jälkeen. Tällaiseen dynaamiseen näkemykseen vallankumouksesta, erotuksena staattisesta, ei sisälly absoluuttista jakoa vallankumousta ”edeltävään” tai ”seuraavaan” aikaan, jotka erottaisi ratkaiseva vallan ottamisen hetki.

Ilman kulttuurivallankumousta sortoyhteiskunta jatkaa tunkeutumistaan kulttuuristen jäänteiden kautta – nyt vallankumoukselliseen yhteiskuntaan itseensä. Tämä valtaaminen on erityisen kammottavaa, koska sitä ei toteuta uudelleenjärjestäytynyt hallitseva eliitti vaan vallankumoukseen osallistuneet ihmiset. Kulttuurivallankumouksen tehtävänä onkin syventää tiedostamista uuden yhteiskunnan luovassa praksiksessa. Siten ihmiset alkavat ymmärtää, miten ja miksi vanhan yhteiskunnan myyttiset jäänteet elävät edelleen uudessa yhteiskunnassa. Ymmärtäessään, että yhteiskuntaa ei voida jälleenrakentaa mekaanisesti, vaan jälleenrakentamisen keskeinen väline on kulttuuri, ihmiset kykenevät vapautumaan niistä haamuista, jotka estävät uuden yhteiskunnan rakentamista.

Vallankumouksellisen johdon ongelma

Tähän mennessä olen lähinnä pyrkinyt kuvaamaan Freiren ajattelua keskittyen mielestäni sen anarkistisen teorian ja käytännön kannalta kiinnostavimpiin piirteisiin. Freiren pitkälti vapaudenhenkisistä ja antiautoritaarisista lähtökohdista huolimatta hänen teoriaansa ei voi lukea anarkistiseksi. Suurimman ongelman anarkistiselle tulkinnalle muodostaa Freiren käsitys vallankumouksellisesta johtajuudesta, joka on mielestäni ristiriitainen myös Freiren omien peruslähtökohtien kanssa.

Freire esittää useita kriittisiä huomioita vallankumouksellisten liikkeiden johtajille tyypillisistä toimintatavoista. Hän korostaa, että rakenteiden radikaaliin muuttamiseen tähtäävä vallankumouksellinen hanke ei voi pitää johtajiaan vallankumouksen ajattelijoina ja sorrettuja vain toteuttajina. Jos sorretuilta evätään reflektion mahdollisuus, heitä itse asiassa manipuloidaan ja heille suodaan ainoastaan toiminnan illuusio. ”Järjestäytymisessä”, joka perustuu manipuloinnille, kansa ohjailtuna objektina sopeutetaan manipuloijien päämääriin. Aidossa järjestäytymisessä yksilöt osallistuvat prosessiin aktiivisesti ja itseorganisoituen, eivätkä toiset määritä tämän järjestäytymisen päämääriä heidän puolestaan.

Freiren mukaan tämä ei kuitenkaan tee johtajia tarpeettomiksi. Hänen mielestään kansalla on vain kaksi vaihtoehtoa: se joko järjestäytyy aidosti vapautuksen puolesta tai joutuu eliittien manipuloimaksi. Koska hallitsijat eivät tietenkään edistä aitoa järjestäytymistä, tarvitaan siihen vallankumouksellisia johtajia. Johtajien on omistauduttava väsymättömälle pyrkimykselle yhdistää sorretut. Johtajilla on myös vastuu koordinoinnista ja aika ajoin toiminnan suuntaamisesta. Jos he kuitenkin ovat aidosti sitoutuneita vapautuksen asiaan, eivät heidän toimintansa ja reflektionsa voi edetä ilman toisten toimintaa ja reflektiota. Alistamalla toiset oman sanansa alle he tekisivät sanoistaan valheita ja loisivat ristiriidan keinojensa ja päämääriensä välille. Freire siis hyväksyy johtajuuden, mutta asettaa sille tiettyjä ehtoja, jotta se voisi edistää vapautuksen asiaa.

Dialogisuus ja johtajuuden valtuutus

Freiren mukaan johtajaryhmä syntyy hallitsijan ja hallitun välisen vastakkainasettelun purkamispyrkimyksen myötä, ja vallankumouksellinen vapautus lähtee tämän ryhmän tunnustamisesta. Johtoryhmä koostuu tavallisesti ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella kuuluneet yhteiskunnan hallitsevaan kerrostumaan. He kuitenkin hylkäävät luokkansa ja liittyvät sorrettuihin aidon solidaarisesti, mikä on todellista rakkautta ja sitoutumista. Vallankumousjohtajien on etsittävä aitoa yhteyttä kansaan ja tapoja auttaa kansaa itse käsittämään kriittisesti sitä sortava todellisuus. Jos johtajat tekevät tämän spontaanin dialogisesti, syntyy heidän ja kansan välille lähes välitön empatia. Kumppaneina he pitävät toisiaan yhdenvertaisina ja ovat yhdessä vastakohtana hallitseville eliiteille. Keskinäisessä yhteydessä kansa ja johtajat kasvavat kiinni toisiinsa, ja johtajat saavat asemansa ja valtuutuksensa yhteisissä käytännöissä kansan kanssa sen sijaan, että olisivat itse nimittäneet itsensä.

Keskeistä vallankumouksellisen johdon toiminnassa on dialogisuus. Sen ominaispiirteenä on yhteistyö, jota voi olla ainoastaan tasavertaisten subjektien kesken, vaikka he saattavatkin toimia eri tasoilla ja heillä voi siten olla erilainen vastuu toiminnasta. Tällainen yhteistyö voidaan saavuttaa vain kommunikaatiolla, joka edellyttää kansan osallisuutta. Osallistumisen myötä kansa alkaa luottaa itseensä ja vallankumouksellisiin johtajiin todetessaan heidän sitoutumisensa ja aitoutensa.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että dialoginen toiminta olisi päämäärätöntä, eikä sitä, etteikö dialogisella ihmisellä olisi selkeää kuvaa siitä, mihin hän tahtoo, tai niistä tavoitteista, joihin hän on sitoutunut. Se tarkoittaa vain sitä, etteivät johtajat – perustavanlaatuisesta ja korvaamattomasta roolistaan huolimatta – omista kansaa eikä heillä ole oikeutta ohjata kansaa sokeana kohti pelastusta. Tämä rikkoisi heidän keskinäisen dialogisen suhteensa ja pelkistäisi ihmiset vapauttavan toiminnan kanssatoimijoista tämän toiminnan objekteiksi.

Freiren mukaan kerran kansan ja johtajien välille rakentunut dialoginen käytäntö on vankkumaton. Dialogi jatkuu valtaanpääsyn jälkeen, ja sitä pyritään edelleen kehittämään kulttuurivallankumouksen avulla. Kun sekä johtajat että kansa jatkavat kriittistä toimintaansa, vallankumouksen on helpompi torjua byrokratisoituminen, joka johtaisi uudenlaisiin sorron muotoihin. Näin kansan osallistuminen vallankäyttöön vakiintuu.

Kulttuurinen synteesi

Freire esittää, että dialoginen toiminta saa aikaan kulttuurisen synteesin johtajien ja kansan maailmankuvien välillä. Kulttuurinen synteesi ei kiellä näiden katsomusten välisiä eroja. Se kuitenkin kieltää sen, että toinen näistä valtaa toisen, samalla vahvistaen, että kumpikin voi tukea toista. Kulttuurisessa synteesissä johtajien oppineempi tieto rakentuu uudelleen kansan empiirisen tiedon kautta, ja kansan tieto puolestaan jalostuu johtajien tiedon avulla. Toisin kuin kulttuurisessa valtaamisessa, kulttuurisessa synteesissä ei ole annettuja malleja. Ennalta määrättyjen polkujen kulkemisen sijaan johtajat ja kansa luovat yhdessä oman toimintansa suuntaviivat.

Kulttuurinen synteesi ei kuitenkaan merkitse, että vallankumoustoiminnan päämäärien tulisi rajoittua kansan maailmankuvassaan ilmaisemiin tavoitteisiin. Jos näin kävisi, olisivat vallankumousjohtajat passiivisina tuon näkemyksen kahlitsemia. Sen enempää kansan maailmankuvan valtaamista kuin johtajien pelkkää sopeutumista kansan (usein naiiveihin) tavoitteisiin ei tule hyväksyä. Esimerkiksi jos kansan perustavoite ei tiettynä historiallisena hetkenä yllä pidemmälle kuin palkankorotuksiin, löytyy ratkaisu synteesistä: johtajien on samastuttava kansan vaatimuksiin palkankorotuksista, mutta samalla problematisoitava tuon tavoitteen merkitys. Tällöin tulee selväksi, että pelkästä palkankorotuksesta ei ole ongelmien lopulliseksi ratkaisuksi. Elleivät työläiset jollain tapaa tule oman työvoimansa omistajiksi, ovat kaikki rakenteelliset muutokset turhia. Harhauttavien ja lievittävien ratkaisujen välttämiseksi johtajien on kulttuurisessa synteesissä tuotava esiin, että työvoima on osa inhimillistä ihmistä. Kaikki työvoiman ostaminen tai myyminen puolestaan on eräänlaista orjuutta, sillä ihmistä ei voi ostaa eikä hän voi myydä itseään.

Freiren teorian ristiriitoja

Mielestäni Freiren tapa käsitellä johtajuutta on monella tapaa ongelmallinen ja pitkälti ristiriitainen hänen dialogisen suhteen luonnetta ja edellytyksiä koskevien perushuomioidensa kanssa. Ensinnäkään Freire ei mielestäni tarjoa perusteita sille, miksi ”oman luokkansa hylkäävien” tulisi sorrettuihin liittyessään omaksua juuri johtajien rooli. Eikö vielä aidomman solidaarisuuden osoitus olisi olla ottamatta itselleen minkäänlaista erityisasemaa? Jos johtajia olisikin, eikö heidän tulonsa hallitsevasta ryhmästä vain uusintaisi myyttiä hallitsijoiden etevämmyydestä ja siten heidän oikeudestaan hallintaan ja ohjailuun? Johtajuudesta kieltäytyminen ei myöskään merkitsisi luopumista problematisoinnin mahdollisuudesta – ellei sitten sorretuilta itseltään kielletä heidän omasta näkökulmastaan lähtevä asioiden problematisointi (varaamalla se johtajien yksinoikeudeksi).

Toiseksi Freiren mukaan dialogi on mahdollista vain tasavertaisten subjektien kesken. Sitä Freire ei kuitenkaan selitä, kuinka subjektit voivat pysyä tasavertaisina, jos toisella osapuolella (johtajilla) on yksinoikeus tulkita käyty dialogi ja pakottaa toinen osapuoli (kansa) seuraamaan tulkintaansa. Jos johtajille annetaan oikeus ”aika ajoin suunnata toimintaa”, tarkoittaa se nähdäkseni tällaisen tulkinta- ja pakottamisoikeuden muodostumista ja siten tasavertaisuuden rikkoutumista. Ristiriidan ydintä Freire lähestyy pohtiessaan auktoriteetin ja vapauden suhdetta.

Auktoriteetti ja vapaus

Freiren mukaan dialogisen toiminnan teoria vastustaa niin autoritaarisuutta kuin säännöistä piittaamattomuuttakin ja siten ”vahvistaa auktoriteettia ja vapautta.” Johtajien ei pidä omaksua liberalistista asennetta ja hyväksyä sortoon tottuneelta kansalta millaista toimintaa hyvänsä. Freire siis antaa vallankumousjohtajilleen viimekätisen oikeuden määrätä, mikä on ”sortoon tottuneelle kansalle” sopivaa käytöstä – sortoon tottuneena kansa kun ei ilmeisesti sitä itse pysty tekemään. Tällainen näkemys on mielestäni kaukana Freiren peräänkuuluttamista nöyryydestä ja luottamuksesta kansaan: Freire nostaa lopulta johtajat ja heidän ”oppineemman tietonsa” auktoriteettiasemaan kansan yläpuolelle ja siten hylkää ilman valtaamista tapahtuvan kulttuurisen synteesin mahdollisuuden.

Tällaisen auktoriteetin hyväksyminen ei kuitenkaan ole Freiren mielestä ongelmallista: hänen mukaansa auktoriteetti voi välttää ristiriidan vapauden kanssa, jos se on ”vapautta rakastavaa auktoriteettia”. Tällainen ”aito auktoriteetti” ei synny pelkästään siirtämällä valta ja auktoriteetti yhdeltä ryhmältä toiselle, vaan vallan delegoinnin tai myötäelävän osallisuuden kautta. Hänen mukaansa auktoriteetin kieltämisestä seuraisi sääntöjen katoaminen, mikä estäisi vapauden. Jos taas enemmistö pakotetaan auktoriteetin alle, taantuu se autoritaarisuudeksi, mikä merkitsisi vapauden kieltämistä. Siten ”ilman auktoriteettia ei ole vapautta, muttei myöskään auktoriteettia ilman vapautta.” Näiden välillä on vastakkainasettelu vain, jos ”objektiivisessa tilanteessa” vallitsee sorto tai mielivalta.

Hierarkiaton järjestäytyminen

Freirelle järjestäytyminen siis ”edellyttää auktoriteettia, joten se ei voi olla autoritaarista, ja se edellyttää vapautta, joten se ei voi olla rajattoman vapaamielistä”. Sitä, edellyttävätkö järjestäytyminen ja ”rajattoman vapaamielisyyden” välttäminen todella vallan delegointia ja johdon auktoriteettia, Freire ei pohdi pidempään. Hän siis melko tavanomaiseen tapaan sekoittaa johtajien ja hierarkioiden puuttumisen järjestäytymättömyyteen, eikä tule tutkineeksi horisontaalisen, vapaaehtoisuuteen ja tasavertaiseen osallistumiseen perustuvan järjestäytymisen mahdollisuutta. On ikään kuin Freire unohtaisi toteamuksensa siitä, että ihmisten vieraannuttaminen heidän omasta päätöksenteostaan merkitsee heidän muuttamistaan esineiksi. Hyväksymällä johtajat – dialogisuuden ehdolla – hänen teoriansa päätyy vain vieraannuttamaan ihmisiä hiukan vähemmän ja muuttamaan heitä vain hieman vähemmän esineiksi – ei siihen vapautukseen, jota hän tavoittelee.

Mikäli hyväksymme vaatimuksen ihmisten kohtelemisesta tasavertaisina subjekteina, on mielestäni selvää, että mikään johtajaryhmä ei voi asettaa yhteistoiminnan sääntöjä (edes ensin kuultuaan muita dialogissa) ja ottaa itselleen yksinoikeutta valvoa näiden sääntöjen noudattamista. Jos säännöt koetaan tarpeellisiksi, on ne nähdäkseni luotava kollektiivisesti, dialogissa, jossa kaikilla on tasavertainen osallistumismahdollisuus eikä ketään nosteta prosessin yläpuolelle sen tulkitsijaksi. Jos taas esimerkiksi ihmisten turvallisuuden takaamiseksi koetaan tarpeelliseksi valtuuttaa jokin erillinen ryhmä valvomaan sääntöjen noudattamista ja ylläpitämään järjestystä, tulee tämän valtuutuksen tulla suoraan yhteisöltä itseltään kansankokouksessa tai muussa vastaavassa kaikille avoimessa päätöksentekoelimessä – ei yhteisön yläpuolelle nostetuilta edustajilta tai johtajilta. Tällaista valtuutusta tulee myös seurata tarkka ohjeistus ja sen tulee olla välittömästi saman päätöksentekoelimen peruttavissa tai muutettavissa. Näin siis erotetaan toisistaan päätösvalta ja toimeenpanovalta, joista ensimmäinen pysyy yhteisöllä kokonaisuudessaan (tasavertaisten subjektien välisessä dialogissa) ja vain jälkimmäinen on delegoitavissa pienelle ryhmälle.

Tässä kohtaa anarkistiset näkemykset tosin eroavat toisistaan. Joidenkin mielestä päätös- ja toimeenpanovallan erottelu on keinotekoinen: kaikki toimeenpano edellyttää jonkin verran tulkintaa ja tuo siten myös päätäntävaltaa. Lisäksi on mahdollista nähdä myös yhteisesti laadittujen sääntöjen estävän ihmisten omat yritykset ”toimia vastuullisesti” ja ”käyttää kykyjään” (mikä Freiren mukaan aiheuttaa kärsimystä) ja pakkovallan olevan aina epäoikeutettua; myös siinä tapauksessa, että kaikkien osallistuminen sääntöjen laatimiseen olisi ollut tasavertaista ja ihmiset alunalkujaan olisivat lupautuneet sääntöjä noudattamaan. Tällöin painotetaan parhaan järjestyksen löytyvän yksilöiden vapaaseen toimintaan ja vapaaehtoisiin sitoumuksiin perustuen. Olennaista tässä keskustelussa on kuitenkin se, että pystymme hahmottamaan järjestyksen ja järjestäytymisen muotoja, jotka eivät ole johtajien ylhäältä alas luomia ja ylläpitämiä. Tämä vie pohjan johtajien auktoriteetilta järjestäytyneen kamppailun ehtona.

Perusteluksi johtajuudelle ei mielestäni käy edes koordinointi, sillä myös täysin itsehallinnollisten ryhmien on mahdollista koordinoida toimintaansa keskinäisten sopimusten ja kommunikaation avulla. Jos tällöin joudutaan turvautumaan erillisten delegaattien välittämään yhteydenpitoon tai heidän keskinäisiin neuvotteluihinsa, tulee yhteisöllä pysyä päätäntävalta siitä hyväksyvätkö he toisten ryhmien tai delegaattien esittämät toimenpiteet. Tuntuukin, että Freire hyväksyy johtajuuden sitä problematisoimatta ja yrittää sitten sovittaa johtajuuden ajatusta vastaan sotivia peruslähtökohtiaan siihen sopiviksi.

Pahimmillaan tämä tasapainoilu tuntuu tyhjältä sanataiteilulta ja lopulta johtaa varsin liukuvaan johdon ”oikeiden” asenteiden korostamiseen heidän valta-asemansa kyseenalaistamisen sijaan. Mitä käytännössä tarkoittaa esimerkiksi se, että johtajat kansaa ajatellessaan ”alistavat itsensä kansan ajattelulle”, kuten Freire ehdottaa? Tai ”vapautta rakastava auktoriteetti” ja se, että vallankumousjohdon ajattelu on ”toverin ajattelua” erotuksena eliitin ajattelusta, joka on ”herran ajattelua”? Ja kuinka varmistetaan, että johdon ajattelu myös pysyy tällaisena heidän valta-asemastaan riippumatta? Entä kuka määrittää, milloin ”objektiivisessa tilanteessa” vallitsee sorto tai mielivalta ja auktoriteetti muuttuu vapaudelle ristiriitaiseksi?

Huomioita anarkisteille

Esittämästäni Freiren johtajuuskäsityksen kritiikistä huolimatta Freire nostaa mielestäni esiin monia näkemyksiä, joista myös anarkistisella liikkeellä on mahdollisuus oppia. Esimerkiksi Freiren huomiot yhteiskuntarakenteen vaikutuksesta koulutus- ja kasvatusinstituutioihin sekä hänen pohdintansa vapauden pelosta ja samastumisesta sortajiin, voivat osaltaan auttaa selittämään, miksi hierarkioista irtaantuminen on vaikeaa myös vallankumouksellisessa tilanteessa. Toisaalta Freire myös tarjoaa mielestäni varteenotettavia lähtökohtia tämän ongelman ratkaisemiseen. Arvokkaita näkemyksiä ovat vallankumouksen ymmärtäminen kasvatuksellisena ja kulttuurisena prosessina sekä huomio siitä, että johdattelu, manipulointi, iskulauseet ja ”tallettaminen” eivät voi olla vallankumouksellisen käytännön piirteitä, koska ne ovat herruuden käytäntöjen osatekijöitä.

Arvokkaana pidän myös dialogin sekä nöyrän ja rakastavan asenteen korostamista. Vaikka anarkistit kieltävätkin muodollisen johtajuuden, ei ole lainkaan ennenkuulumatonta, että jotkut yksilöt tai pienryhmät dominoivat keskusteluja ja toimintaa. Totuuden ja tiedon omistajia riittää anarkistissakin piireissä, ja joidenkin aiheiden käsittely tai jotkut näkemykset jäävät lähes järjestään syrjään. Esimerkiksi feministiset ja queer-henkiset (heteroseksuaalisuuden ja siihen liittyvän mies/nainen-jaon luonnollisuuden kyseenalaistavat) anarkistit ovat kiinnittäneet tähän huomiota – usein ensin turhauduttuaan anarkistisen liikkeen ja teorian heteromieskeskeisyyteen. Siksi dialogisuuden ja siihen liittyvän muiden (nöyrällä asenteella!) kuuntelemisen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tämä ei tarkoita, että näkemyksiä sovittelevaan dialogiin tulisi välttämättä ryhtyä esimerkiksi valtiovallan edustajien ja sitä tiukasti puolustavien tahojen kanssa. Myös Freire painottaa dialogin olevan mahdotonta sortajan ja sorretun välillä. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi feministisiin pyrkimyksiin vähättelevästi suhtautuvien anarkistien ja kyseiset asiat tärkeäksi kokevien aktivistien välillä voi olla hyvin vähän yhteistä – tässä suhteessa neutraalit toimintatavat kun lienevät harvassa.

Freiren huomioista voi olla hyötyä myös pyrkimyksissä puhutella anarkistisen liikkeen ulkopuolisia ihmisiä. Hänen mukaansa useat kasvatukselliset ja poliittiset ohjelmat ovat epäonnistuneet, koska niiden laatijat ovat käyttäneet ihmisille vierasta kieltä ja käsitelleet asioita, jotka ovat kaukaisia heidän kokemusmaailmalleen. Siksi anarkistien tulisi kehittää keinoja problematisoida ihmisten välittömästi kohtaamia ylivallan muotoja ja pyrkiä luomaan konkreettisia ratkaisuehdotuksia heidän arkipäiväisiin ongelmiinsa. Tällaisia problematisoinnin alueita voisivat tarjota esimerkiksi työ sekä sen kiireisyys ja hierarkkinen organisointi, sosiaaliturva ja valtion kuviteltu välttämättömyys sen järjestämisessä, rasismi sekä parisuhdeväkivalta ja naisiin kohdistuva väkivalta. Problematisoinnin on myös tapahduttava kielellä ja käsitteillä, jotka ovat tuttuja niille ihmisille, joiden kanssa asioita halutaan muuttaa. Problematisoinnissa tulisi myös jättää tilaa ihmisten parista nouseville uusille teemoille, eikä yrittää ohjata prosessia ennalta määrätyn kaavan mukaan.

Mitä johtajuuden jälkeen?

Johdattelun ja manipuloinnin tai jonkinlaisen auktoriteettiaseman luomisen välttäminen anarkististen ajatusten tunnetuksi tekemisessä ei välttämättä ole käytännössä helppoa. Yleensähän ihmisten mielipiteisiin vaikutettaessa ja omia mielipiteitä puolustettaessa käyttäydytään tietyillä uskottavuutta lisäävillä tavoilla ja vedotaan jonkinlaiseen auktoriteettiin (joko omaan tai johonkin ulkopuoliseen). Tällaisia käyttäytymismalleja, joilla usein tiedostamattakin nostetaan joku tiedoiltaan tai taidoiltaan muiden yläpuolelle ja korostetaan muiden ”tavallisuutta”, ovat sisäistäneet luultavasti kaikki kulttuuripiirissämme eläneet, eikä niistä välttämättä ole helppo irtaantua. Niihin turvautumisen sijaan, johdattelun ja oman auktoriteetin pönkittämisen ansojen välttämiseksi, anarkistien voisi olla hyödyllistä kehittää omia ilmaisutapojaan – myös ei-verbaalista kommunikaatiotaan ja tapojaan huomioida toiset – tukemaan lämpimän ja rohkaisevan, keskustelua ja kysymysten esittämistä helpottavan ilmapiirin syntyä.

Anarkistista teoriaa puolestaan tulisi käyttää ensisijaisesti problematisoinnin välineenä – ajatuskokoelmana, joka auttaa kyseenalaistamaan yhä useampia vallitsevista myyteistä ja herättämään kriittistä tietoisuutta erilaisten ongelmien yhtäläisyyksistä ja mahdollisista ratkaisuista – sen sijaan, että sitä keskityttäisiin tuomaan esiin teoriana, jonka hienouksiin uppoutuminen toisi vastauksia ongelmiimme. Konkreettisista tilanteista ja huolenaiheista liikkeellelähtö helpottaa myös toimintaan innostamista ja kannustamista: toiminta on enemmän luovaa ongelmanratkaisua kuin abstraktin teorian seuraamista ja siten, uskoisin, myös motivaatio säilyy paremmin.

Ihmisten arkisista huolenaiheista kumpuavaa toimintaa on tietysti vaikea organisoida siten, että se pysyisi anarkistisilla linjoilla, mutta ei olisi ennalta määritettyä. Mielestäni anarkistien kuitenkin olisi hyvä osallistua myös tällaisen toiminnan järjestämiseen ollakseen sulkeutumatta omaan aktivistiyhteisöönsä ja tehdäkseen anarkistisia käytäntöjä tutuksi myös ihmisille, joita anarkismi ei teoriana houkuttele. Tällaisessa yhteisöllisessä toiminnassa tulisi dialogisuuden säilyttämiseksi anarkistiset toimintatavat (ja päämäärät) esittää vain yhtenä vaihtoehtona, joita verrataan muihin mahdollisuuksiin toiminnan suuntaviivoja asetettaessa. Tällöin prosessi saattaa suuntautua muille kuin selkeästi anarkistisille linjoille. Mahdollista on esimerkiksi se, että ihmiset vaihtoehtojen problematisoinnista huolimatta päättävät valita edustajia päättämään tietyistä asioista, ryhtyä yhteistyöhön suuryritysten tai valtiovallan kanssa tai pelkästään esittää näille vaatimuksia sen sijaan, että toimisivat itse suoraan ongelman ratkaisemiseksi. Tällöin anarkistien vaihtoehdoiksi muodostuvat yhteistyön jatkaminen yhteisiä päämääriä kunnioittaen, mutta problematisointia ja toimintatapojen kyseenalaistamista jatkaen, tai prosessista irtautuminen.

Näissäkin tapauksissa anarkistien tulisi arvostaa sitä, että edes toimintatapojen ja päämäärien määrittäminen on tapahtunut dialogisesti – ja jonkin verran kulttuurista oppimista tapahtunut, mikä lienee kuitenkin parempi kuin prosessin manipuloiminen tai pakottaminen anarkistisiin päämääriin. Pienetkin häivähdykset dialogisesta ja yhteisöllisestä toiminnasta voivat olla omiaan kasvattamaan vallankumouksellista jännitettä pidemmällä aikavälillä: ylivallan instituutioiden tarjoamat päätöksenteko- ja toimintatavat tuntuvat sitä vieraammilta, mitä useammin pääsee kokemaan, että toisenlaiset toimintatavat todellakin ovat mahdollisia.

Osallistamista ja kompromisseja?

Käytännön vinkkejä dialogiseen toimintaan voi löytyä esimerkiksi kehitysyhteistyössä käytettävistä osallistavista menetelmistä (jotka pitkälti perustuvat freireläiseen pedagogiikkaan, tosin pääsääntöisesti vallankumouksellisuudesta karsittuina) ja muista ihmisten innostamiseen ja osallistumisen lisäämiseen tähtäävistä yhteisöorganisoinnin muodoista. Osallistavien menetelmien käytön taustalla on näkemys, jonka mukaan kaikissa yhteisöissä ja ryhmissä on erilaisia alaryhmiä ja näiden välisiä epätasa-arvoisia suhteita ja valta-rakenteita. Dialogiin osallistuessaan ihmisillä harvoin on tasavertaiset lähtökohdat ja samanlaiset osallistumisvalmiudet, eli he tuskin ovat alun alkaen keskenään tasavertaisia subjekteja.

Erilaisista kulttuurisista ja yhteiskunnallisista tekijöistä johtuen on todennäköistä, että keski-ikäiset miehet saavat muita paremmin äänensä kuuluviin joka puolella maailmaa, jos osallistumisprosessia ei tietoisesti muokata ongelman välttämiseksi. Osallistaminen siis tarkoittaa paitsi sitä, että osallistuminen tehdään mahdolliseksi ja siihen kannustetaan yleisesti (vastakohtana johtajien päätöksenteko suljettujen ovien takana), myös sitä, että erityistä huomiota osoitetaan marginalisoitujen ryhmien osallistumisen helpottamiseen. Osallistavien menetelmien tavoitteena on tehdä asiat ymmärrettäviksi kaikille ja päästää osallistumaan nekin ihmisryhmät, jotka eivät ole sellaisessa asemassa, että heidän äänensä kuuluisi ilman erityishuomiota. Osallistuminen pysyy kuitenkin aina vapaaehtoisena, eikä osallistamiseen saa liittyä pakottamista tai manipulointia. Kehitysyhteistyössä osallistamisesta vastaa usein fasilitaattori, eli mahdollistaja tai helpottaja, joka innostaa ja auttaa yhteisön tai ryhmän jäseniä pohtimaan millaista kehitystä heidän tulisi tavoitella sekä mahdollisesti päättämään toimenpiteistä.

Fasilitaattoreille ominainen asennoituminen ja lähestymistapa tarjoaakin mielestäni käyvän ratkaisun johtajuuteen pyrkimisen tilalle. Käytännössä tämä tarkoittaisi keskustelu- ja päätöksentekoprosessin tarkkailua (dominoivatko jotkut keskustelua esimerkiksi olemalla koko ajan äänessä tai ohittamalla muiden esittämiä mielipiteitä) ja erilaisten tasavertaista osallistumista helpottavien kokous- ja päätöksentekotekniikoiden ehdottamista ja opettamista. Näitä voivat olla jakaantuminen välillä pienryhmiin keskustelemaan, asioiden käsittely monipuolisesti – muutenkin kuin puhumalla ja kirjoittamalla, esimerkiksi erilaisten ajatuskarttojen, kuvien ja kaavioiden tai teatterin keinoilla – sekä itse päätöksentekoprosessin ja sen herättämien tunteiden evaluointi.

Asioita voi ottaa puheeksi myös muissa kuin virallisissa päätöksenteko- ja keskustelutilaisuuksissa etenkin sellaisten henkilöiden ja ryhmien kanssa, jotka usein ovat hiljaa tai vaikuttavat kokevansa olonsa epämukavaksi isommissa ryhmissä, jotka eivät kulttuurisista syistä voi puhua vapaasti tai tehdä keskustelunavauksia itselleen tärkeistä asioista joidenkin muiden läsnä ollessa (esimerkiksi naiset, lapset, nuoret tai seksuaaliset vähemmistöt kulttuurista riippuen), tai jotka esimerkiksi koulutustaustansa vuoksi kokevat, että joutuisivat käyttämään itselleen vierasta kieltä kuulostaakseen muiden edessä uskottavilta.

Osallistumisen helpottaminen ei oikeastaan edellytä minkäänlaisen erityisaseman ottamista: periaatteessa kuka tahansa voi tehdä ehdotuksia asioiden käsittelytavoista tai problematisoida vallitsevaa keskustelukulttuuria. Jo yksikin tällainen ”epävirallinen fasilitaattori” saattaa onnistua rikkomaan prosessia muuten hallitsevien vallan. Parhaimmillaan osallistavien menetelmien käyttö ja hallitsemispyrkimysten estäminen juurtuvat luonnolliseksi osaksi päätöksentekokulttuuria siten, että kaikki (tai ainakin useat) prosessiin osallistuvat kantavat niistä vastuuta. Freiren käsitteistöä käyttäen osallistamisen voi nähdä prosessina, jossa subjekteja pyritään tasavertaistamaan (tai subjektit pyrkivät tasavertaistumaan), jotta he voisivat tehdä vapauttavaan ja inhimillistävään dialogiin perustuvaa yhteistyötä.

Toiminta muiden kuin jo valmiiksi anarkistien kanssa siis edellyttää kompromisseja ja muiden kuin anarkististen näkemysten kuuntelua ja kunnioittamista. Mielestäni tämä on hyväksyttävää ja jopa toivottavaa, jotteivät anarkistinen teoria ja anarkistien ymmärrys vieraantuisi muiden ihmisten arkisesta kokemusmaailmasta ja eristäytyisi vain omaan alakulttuuriinsa ”puhtautensa” säilyttäen. Toisaalta tämä ei tarkoita sitä, etteikö anarkistien kannattaisi luoda myös selkeästi anarkistisia päämääriä tavoittelevia ja anarkistisia keinoja käyttäviä toiminnan muotoja. Mikäli ryhmä anarkistiset periaatteet yhteisesti hyväksyviä ihmisiä saadaan koottua, voi olla hyvinkin perusteltua keskittyä pelkästään ”kompromissittomaan” toimintaan. Tällaistenkin toiminnan tilojen luominen on tärkeää uusien, innovatiivisten käytäntöjen löytämiseksi. Yksiselitteisesti ”oikeaa” ja kaikissa tilanteissa pätevää ratkaisua kompromissittomuuden ja eristäytymisen väliseen jännitteeseen tuskin löytyy – minkä tunnustaminen lienee dialogisen hengen mukaista.


 
numero 5
numero 4
numero 3
numero 2
numero 1
1998-2003