Runo: Mari Väänänen

VAELLUKSESTA

Tee se, Dyykkaaja Puhdasnäppi –
riisuudu vaateista ja askella
paljaiden kantojen kosteanpehmeää polkua
häpeämättömällä viitseliäisyydellä
autiudesta,
tiheän resuisesti aukeavasta suljettuun,
hämmennä ja jatka vaivalloiseen aavaan
läiskäisiä kasvustoja rutistellen, kurotellen.
Väistä

kunnes
saavut laidan tuntumaan
nähdäksesi yleisesti tunnetut,
piilotetut ahnaudet
(kat-ko hengitys, kat-ko hengitys)
yltäkylläisine muuttuvine sisälmyksineen –
viimeinen käyttöpäivä on parasta ennen

nyt.
Kierrätä asianmukaisuus (vaaditusti)
ponnistellen, vaikka natisee katketakseen
eivätkä kuoret maadu.
Tuoksu on peltoinen mätä maa
ja sävähdyttää muistamaan

kalpeaa haavetta:
Potki portti ajalla halki,
vimman vahvalla säärellä.
Lakoon laske ruoho kaunis kellervä
(Iltapäivän kaihovalo!
kuinka kaipaan tuloasi,
kuinka vankeuteesi pelkään juopua!).
Sisään suori omin elkein, aikovin.
Multaan maltoisaan laske lähtösi
ennalta rikottu.

Kurkotus … taipumus … tartunta.

Nälkä on ilmeikäs ja rohkaiseva, tiedäthän.
(Puhuttelen sinua,
jotta voimme siivilöidä häveliäisyyttämme
hivenen vähemmän toraisaksi.)
(Hytkytellään siivilää hetki käsissämme.)
Torailultasi kutsu vihdoin heitä;

elämänriemusta varpaat kiemuroilla,
terävät nokat soikioina
vaappuvia tummia hahmoja
kujien päistä, kojujen liepeiltä,
torien kulmilta, metsien kätköistä,
rantojen kivitöyräiltä.
Rivejä mittaavia paljaita luimuja,
jotka hetkessä tunnustavat halunsa
jakaa löytöjensä uuttamat aromit
rehtiä kateutta tuntematta.
Huomaat

sinäkin
– noin vain –
janoisen valssin riepotukselta,
vallan puhtoisimpien ainesten kuuraukselta,
tihkuiseen mielettömyyteen tahmautuneen
yhtä monta ja enemmän,
kuin sisarustesi arkistoidut vaikeat luvut.