Vihreä anarkismi ja öljyn hupeneminen – kuinka lähellä romahdus on?

Richard Heinberg

Ihmisen sosiaalisen organisaation eteneminen on pohjimmiltaan kertomus siitä, kuinka ihmiset ovat keksineet tapoja valjastaa yhä enemmän energiaa ympäristöistään ylläpitääkseen yhä enemmän ihmisiä. Tarina alkoi tulen valjastamisesta sekä kasvien ja eläinten kesyttämisestä mutta otti kohtalokkaan käänteen teollisen vallankumouksen alussa, kun fossiiliset polttoaineet löydettiin.

Hiilen, öljyn ja maakaasun avulla saimme energialotossa seitsemän oikein: satojen miljoonien vuosien aikana varastoituneet, kemiallisesti muokkautuneet ja tiivistyneet hiilivedyt kaivettiin maasta ja poltettiin kahden lyhyen vuosisadan aikana, jotta voitiin luoda monimutkaisempi ja laajempi yhteiskunta kuin mitä ihmiset olisivat voineet kuvitellakaan.

Öljy on ollut hiilivedyistä kaikkein tärkein. Olemme käyttäneet sitä kuljetuksiin ja teolliseen maatalouteen, jotka ovat mahdollistaneet ihmiskunnan ruuantuotannon laajentumisen ja ruuan jakelun huomattavasti pidemmille etäisyyksille. Vastaavasti populaatiomme on kasvanut alle miljardista (teollisen ajan alussa) reilusti yli kuuteen miljardiin – lähes seitsenkertainen kasvu kahdessa vuosisadassa.

Fossiilisten polttoaineiden vaikutus on ollut kaikkein suurinta Amerikassa. Öljyteollisuus sai alkunsa Yhdysvalloissa, josta tuli nopeasti maailman suurin öljyn tuottaja- ja viejämaa. Samanaikaisesti Amerikasta tuli maailman rikkain ja vaikutusvaltaisin kansallisvaltio. Öljylöytöjen huippu Yhdysvalloissa oli 1930-luvulla ja tuotantohuippu 1970-luvulla, jonka jälkeen tuotanto on vähentynyt jatkuvasti.

Yhdysvallat on maailman kehittynein öljyntuotantoalue; se on öljyntuottajamaan prototyyppi. Olemme voineet odottaa näkevämme vastaavanlaisen löytöhuippua seuraavan tuotantohuipun kuvion muuallakin. Ja niin olemme nähneetkin: öljylöydöt olivat maailmanlaajuisesti suurimmat 1960-luvulla ja vuodesta 1970 lähtien tuotanto on Yhdysvaltoja seuraten vähentynyt yli 20 valtiossa kaikkien aikojen tuotantohuipun jälkeen asteittain. Valtaosa maailman tämänhetkisestä öljyntuotannosta tulee muutamasta valtavasta öljykentästä, jotka on löydetty vuosikymmeniä sitten ja jotka kaikki ovat pikkuhiljaa ehtymässä. Samanaikaisesti nykyisin tehtyjen öljylöytöjen määrät ovat verrattain vähäisiä.

Yhdysvallat on säilyttänyt taloudellisen asemansa öljyntuotantohuippunsa jälkeen tuomalla yhä suurempia määriä öljyä muista maista – vaikkakin tuo käytäntö on johtanut kestämättömiin kauppataseen alijäämiin sekä paheneviin ulkopoliittisiin dilemmoihin. Kun planeetanlaajuinen tuotantopiikki saavutetaan, ei mahdollisuutta tuoda öljyä toisilta planeetoilta ole. Juhlat ovat todellakin ohi.

Globaaleja varantoja ja löytöjen määriä koskevien parhaiden arvioiden mukaan maailmanlaajuinen tuotantohuippu saavutetaan lähivuosien kuluessa, mahdollisesti jopa niinkin pian kuin vuonna 2006. Ottaen huomioon öljyn keskeisen aseman teollisuudelle näyttää siltä, että nykyinen sivilisaatiomme on matkalla kohti romahdusta. Arkeologi Joseph Tainterin teoksen The Collapse of Complex Societies (Cambridge University Press, 1988) mukaan se vaikuttaa joka tapauksessa olevan kaikkien monimutkaisten yhteiskuntien kohtalo.

Tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi kaikesta tästä 1990-luvun lopulla. Olin juuri kirjoittanut kirjan (A New Covenant with Nature: Notes on the End of Civilization and the Renewal of Culture, Quest 1996) jossa kritisoin sivilisaatiota ja erityisesti teollistumista mutta en edes maininnut energiaa tai fossiilisia polttoaineita. Kuitenkin, luettuani Colin Campbellin ja Jean LaHerreren uraauurtavan Scientific American -artikkelin ”The End of Cheap Oil” (Halvan öljyn loppu) aloin ymmärtää, millainen merkitys energialla oli ihmisen sosiaalisten prosessien ymmärtämisen kannalta. Kun olin tutustunut tähän uuteen, veret seisauttavaan tietoon päätin kirjoittaa siitä kirjan: The Party's Over: Oil, War, and the Fate of Industrial Societies (New Society, 2003). Vaikka en ollutkaan öljygeologian asiantuntija, olin ihmisekologian opettajana tähän mennessä saavuttanut riittävästi ymmärrystä ihmisen historian suurista linjoista antaakseni öljyhuippukeskustelulle laajemman kontekstin.

Kirjassani pohdin energiahistoriaa, todisteita lähitulevaisuuden öljyntuotantohuipulle, mahdollisia seurauksia ja yltiöoptimististen taloustieteilijöiden vasta-argumentteja, joiden mukaan ”markkinat” tuottavat jollain tavalla lisää öljyä (lisääntyvä kysyntä stimuloi tarjontaa, eikö niin?) ja ratkaisevat siten kaiken. Tutkin myös vaihtoehtoja öljylle – hiilestä tuuleen ja aurinkoon – ja tulin siihen johtopäätökseen, että saatavilla olevat korvaavat energiamuodot eivät kykene tuottamaan vastaavia ”etuja” kuin mitä öljy ja maakaasu nyt tarjoavat.

Tunnen kyllä ”meidän täytyy ainoastaan…” -argumentit. Saan päivittäin puheluita ja sähköposteja hyvää tarkoittavilta ihmisiltä, jotka ovat vakuuttuneita siitä että muutama aurinkopaneeli lisää hoitaa homman. Ihmisiä, jotka eivät ole tehneet laskelmia, ei voi syyttää siitä että he eivät ole oivaltaneet julmaa totuutta: nykyisen energiainfrastruktuurin korvaaminen vaatii suunnattomia investointeja ja aikaa; näitä investointeja ei yksinkertaisesti olla tekemässä, eikä meillä ole paljoakaan aikaa.

The Party's Over julkaistiin vuonna 2003. Sen jälkeen todisteita uhkaavasta energiakatastrofista on tullut vain lisää. Kiinan öljyntuonti on kasvanut 30 prosentin vuosivauhtia, joka viittaa vääjäämättä tapahtuvaan geopoliittiseen kilpailuun Yhdysvaltojen kanssa jäljellä olevista varannoista. Samanaikaisesti Yhdysvallat on osallisena Lähi-idän resurssikonfliktissa, joka uhkaa suistua neljänneksi maailmansodaksi. Pohjois-Amerikan maakaasuntuotanto on saavuttanut huippunsa ja vähenee nopeasti. On ilmennyt todisteita siitä että Lähi-idän öljyvarantoja on hurjasti yliarvioitu, joten kun maailmanlaajuinen tuotantohuippu lopulta saavutetaan, sitä seuraava tuontimahdollisuuksien lasku voi olla nopeaa.

Useiden vuosien ajan identifioiduin anarkistiksi – henkilöksi joka uskoo että ihmiset ovat luonnostaan sosiaalisia ja yhteistyöhaluisia, ja että autoritaariset hallintajärjestelmät (jotka ovat ilmaantuneet historiallisesti samaan aikaan kuin maataloussivilisaatiot) ainoastaan rajoittavat ihmisten vapautta ja vastavuoroista altruismia. Kiinnostukseni anarkismiin sai vahvistusta antropologisesta kirjallisuudesta, jonka mukaan esimaataloudelliset kansat nauttivat niin fyysisestä kuin henkisestä terveydestä samoin kuin henkilökohtaisesta vapaudesta, jota voidaan verrata vain maataloudesta ruokansa saavien monimutkaisten urbaanien yhteiskuntien rikkaimpien luokkien jäsenten tasoon. Ensimmäisessä kirjassani, Memories and Visions of Paradise (Tarcher, 1989; Quest, 1995) esitin jopa hypoteettisen ajatuksen, että universaali myytti kadonneesta kulta-ajasta saattaisi vastata ihmiskunnan kollektiivista muistoa ajasta ennen auroja, kuninkaita ja armeijoita.

Esitin, että ”edistys” on tietenkin tuonut monia hyötyjä nopeudessa, mukavuudessa ja hygieniassa. Mutta mihin hintaan! Nämä edut ovat mitä ilmeisimmin jakautuneet epätasaisesti (miljardi elää nälkäkuoleman partaalla miljoonan ajaessa kaupunkimaastureilla), ja tämän projektin väistämättömänä sivuvaikutuksena on planeetan elonkehän tuhoutuminen. Modernit teolliset demokratiat nojaavat kaikista mukavuuksistaan huolimatta kaivannaisiin ja riistoon, voidakseen tuottaa kerskailtuja tavaroitaan ja vapauksiaan (voi, mistä vapaudesta nautimmekaan! saamme valita haluamamme niin häkellyttävästä valikoimasta kulutustuotteita kuin ennalta seulotusta bisnesystävällisestä vaaliehdokaslistastakin). Samaan aikaan lajeja katoaa, maan pintakerros häviää ja globaali ilmastonmuutos riistäytyy hallinnasta.

Pjotr Kropotkin valoi perustan ekoanarkismille 1900-luvun alussa klassisella tekstillään Mutual Aid. Viitaten lukemattomiin esimerkkeihin ihmisten historiasta ja luonnontieteestä hän osoitti, ettei yhteistyö ole jotakin mihin meidät täytyy pakottaa, vaan se on luontaista niin ihmis- kuin muissakin yhteisöissä. Nimenomaan pakkovaltaisen valtion ja sen väkivaltamonopolin kasvun myötä yhteistyö ja vapaus ovat kärsineet romahduksen. Vuosisadan jatkaessa kulkuaan maailmansotien ja lisääntyvien ekologisten kriisien sekä antropologiatieteen kehitysaskelten myötä on tullut mahdolliseksi luoda yleinen sivilisaatiokritiikki.

Daniel Quinn popularisoi tämän kritiikin kirjassaan Ismael (Tammi 1998, alkuperäisteos vuodelta 1992), jossa hän ehdotti että maatalous hajotti meidän alkuperäisen paratiisillisen olotilamme. Maatalouden kehittymisen myötä ihmiskunta jakautui ”jättäjiin” (jäljellejäävät metsästäjäkeräilijät) ja ”ottajiin”, paimentolaisiin ja maanviljelijöihin, jotka näkivät luonnon koostuvan yksinkertaisesti resurssikasoista. Tämä moraalinen valinta vaikutti historiaan kokonaisuudessaan.

1990-luvun alussa liityin akateemiseen järjestöön nimeltään International Society for the Comparative Study of Civilizations ja esitin yhdessä sen vuosikokouksista esitelmän, jossa pyrin murskaamaan sivilisaation (vastaanotto ei ollut lämmin). Esitelmäni ”A Primitivist Critique of Civilization” julkaistiin myöhemmin Museletter #43:na (1995) ja se julkaistiin uudelleen John Zerzanin kokoelmassa Against Civilization (Uncivilized Books, 1999). Se on yhä monilla anarkistisilla nettisivuilla, kuten insurgentdesire.org.uk/civilization.htm.

Opittuani lisää ensikäden lähteistä (vieraillessani aboriginaaliyhteisöissä Australiassa, puhuessani Amerikan intiaanien kanssa ja luettuani varhaisia etnografisia kuvauksia) sekä opiskeltuani arkeologiaa ja ekologian perusteita kokonaiskuva muuttui kuitenkin monimutkaisemmaksi. Päädyin ajattelemaan sivilisaatiota vähemmän ”virheenä” – tai moraalisena valintana – vaan pikemminkin väistämättömänä vastauksena siihen, mitä olimme ja millaiset olosuhteet kohtasimme pleistoseenikauden jälkeen.

Esi-isämme eivät aloittaneet maanviljelystä ja paimentolaisuutta ahneuttaan vaan tarpeen sanelemina. Väestöpaine ja resurssien hupeneminen johtivat kesyttämiseen ja istuttamiseen, jotka taas johtivat kausiluontoisiin ylijäämiin. Ruuan varastointi merkitsi sitä, että jotkut tilapäisestä puutteesta kärsivät ryhmät pystyivät selviytymään ryöstämällä toisten ryhmien viljavarastoja – siinä armeijoiden (sekä ryöstelyä että niiltä puolustautumista varten) ja järjestelmällisen sodankäynnin alkuperä.

Kylien ja kaupunkien kasvavat ihmismäärät synnyttivät valvonnan ja uudelleenjaon – ja lopulta kirjanpidon ja byrokratian – tarpeen. Jokainen askel vaikutti välttämättömältä ja hyvältä. Jokainen askel muutti tapaa, jolla ajattelimme ja tarkastelimme maailmaa. Jokaisen siirtymän jälkeen, niiden jo toteuduttua, oikeutimme ne myyteillä, uskonnoilla, kansallismielisellä propagandalla ja poliittisilla ideologioilla. Jokainen sopeutuminen loi edelleen olosuhteet, jotka vaativat vielä enemmän sopeutumista. Prosessi jatkuu yhä.

Ihmiset voivat todellakin olla yhteistyökykyisiä mutta myös armottoman kilpailevia. Asiaan ei vaikuta ainoastaan pakkovaltaisen hallinnon läsnäolo tai sen puute vaan myös ekologiset olosuhteet: siellä, missä väestömäärä on alhainen kantokykyyn verrattuna ja missä ihmiset ovat sopeutuneet ekosysteemiinsä kymmenien sukupolvien ajan, pysyy kilpailu minimissään; kun taas siellä, missä väestömäärän suhde resursseihin on vähemmän suotuisa ja missä ihmiset toimivat itse asiassa tunkeutujalajina – siis kun he tulevat uudelle alueelle eikä heillä ole aikaa oppia sen rajoja ja kehittyä yhdessä muiden jo läsnä olevien lajien kanssa – ihmiset voivat olla sekä yltiöpäisen tuhoisia ympäristöään kohtaan että taukoamattoman sotaisia. Rauha ja yhteistyö edellyttävät tiettyjä ekologisia olosuhteita.

Vaikka pleistoseenikauden keräilyelämä ei välttämättä ollutkaan rauhanomainen utopia, se oli kuitenkin olemisen tapa, josta me kehityimme.

Jopa minunlaiselleni ihmiselle, joka pitää teollistumista erityisen ilkeänä kehityksenä ihmisen historiassa, on shokki tajuta, että teollinen sivilisaatio romahtaa melko varmasti ja että prosessi on jo alkanut ja tulee öljyn hupenemisen seurauksena kiihtymään dramaattisesti muutaman vuoden sisällä.

On eri asia muistella nostalgisesti muinaisia metsästäjä-keräilijöitä, jotka elivät harvaan asutulla planeetalla, ja olla sitä mieltä, että meidän tulisi jotenkin yrittää saada takaisin heidän henkilökohtainen autonomiansa ja luonnonläheisyytensä; ja on aivan eri asia kuvitella sitä kaaosta, joka syntyy 6,4 miljardin ihmisen yrittäessä selvitä, kun heitä tukeva teollinen järjestelmä alkaa rykiä ja vedellä viimeisiään.

Jo nyt viljan tuotanto asukasta kohden vähenee. Mitä tapahtuu, kun emme enää voi kasvattaa ja kuljettaa ruokaa halvalla? Jos edes pieni osa nykyisestä väestöstämme yrittäisi ryhtyä metsästäjä-keräilijöiksi, katoaisi villistä luonnosta nopeasti sekin, mitä siitä on jäljellä.

En voi olla ajattelematta – ainakaan toisinaan – kaikkea tätä henkilökohtaisesta näkökulmasta. Niin paljon kuin inhoankin autoja, kaupunkeja, kännyköitä ja teollista maataloutta, en ole varautunut tulevaan. Huolimatta aurinkopaneeleistani, hedelmä- ja pähkinäpuistani ja syvämuokatuista vihannespenkeistäni olen läpikotaisin riippuvainen teollisesta infrastruktuurista, jonka kanssa olemme kaikki kasvaneet. Lisäksi olen alkanut pitää kirjoista, musiikista ja taiteesta. Kulutan joka päivä tuntikausia tietokoneen ääressä kirjoittaen ja kommunikoiden toisten ihmisten kanssa.

Minulla ei ole aikomusta ostaa asetta ja yrittää selvitä tulevasta romahduksesta ammuskelemalla omenavarkaita. Olen alistunut siihen tosiasiaan, että olen historiallisen aikakauteni tuote. Minä ja kollegani Santa Rosan New Collegessa opetamme nuorille oppilaillemme primitiivistä teknologiaa, uusiutuvaa energiaa ja ekologista maataloutta, mutta minulla ei ole järkevää odotusperustaa sille, että elinaikanani näkisin nykyisen maailmanjärjestelmän täydellisen kuoleman, saati sitten täydellisen siirtymisen uuteen kestävyyden aikaan.

Kun näinä päivinä näen nuoren ekoanarkistin vaativan sivilisaation kumoamista ja paluuta villiyteen, tunteeni ovat sekavat. En voi olla eri mieltä tuon tunteen kanssa: minulle on entistä selvempää nyt, kun olen opiskellut energian historiaa, että teollisuuden nousu ja tuho saattaa aiheuttaa planeetan historian tuhoisimmat tapahtumat. Jos voi mielessään nähdä ihmisten tilanteen riittävän etäisestä näkökulmasta, on helppo sanoa ”Hyvä että päästiin siitä eroon!” Mutta voi meitä, joiden täytyy elää varsinaisten tapahtumien keskellä.

Minusta vaikuttaa nykyisin siltä, ettei teollisuus ole jotain, jota on vastustettava, olivatpa sen vaikutukset kuinka kammottavia tahansa; samaa voisin sanoa globalisaatiosta ja ehkä jopa sivilisaatiosta itsestään: nämä kaikki ovat romahduksen partaalla – ehkä jo vuosien sisällä, maksimissaan vuosikymmenten.

Minusta tuntuu yhä järkevältä vastustaa aktiivisesti ja tarmokkaasti sotaa, yhteisen hyvän itselleen kaappaavia yhtiöitä, metsien avohakkuita, ruuan geenimanipulaatiota, riistäviä tehtaita ja lukemattomia muita luonnon ja ihmisyyden hyväksikäytön muotoja. Meidän täytyy pelastaa luonnosta se, minkä voimme – niin ihmis- kuin muustakin luonnosta. Mutta vaikkemme tekisikään mitään vastustaaksemme järjestelmää, joka on kaiken tämän hyväksikäytön takana, tulee se purkautumaan itsestään, ja pian. Sen vastustaminen on kuin käskisi aurinkoa laskemaan.

Lisäksi itsensä mainostaminen ”sivilisaation vihollisena” moisissa olosuhteissa saattaa johtaa ainoastaan siihen, että tekee itsestään kärsivien moninaisuuksille helpon kohteen johon kanavoida vihansa.

Ehdotan, että vastustaisimme sen sijaan uutta feodalismia, joka saattaa korvata nykyisen maailmanjärjestelmän. Jos teollinen aikakausi on ollutkin huono, sen romahtaminen saattaa johtaa johonkin vielä huonompaan.

Kuvittele mielessäsi skenaario: resurssien hupeneminen seisauttaa tuotannon, jakelun ja kommunikaation teollisen infrastruktuurin, ihmiset jäävät oman onnensa nojaan. Rosvojengit kiertelevät maaseutua. Säilyttääkseen kontrollin keskushallinnot koventavat otteitaan ja tulevat armottomiksi metodeissaan. Merentakaisten resurssisotien uuvuttamina ja kykenemättöminä säilyttämään hallinnan ja kontrollin nuo samat hallitukset muuttuvat lopulta tehottomiksi ja hajoavat. Ilmaantuu feodaalisia sotaherroja tarjoamaan turvaa alistuville ja kuolemaa niille, jotka vastustavat.

Jos tämä skenaario yhtään muistuttaa sitä, mikä meitä oikeasti odottaa, meillä, jotka rakastamme vapautta ja yhteistyötä, on kädet täynnä yrittäessämme pitää liekkiä elossa.

Toisaalta tuleva aikakausi saattaa pitää sisällään mahdollisuuksia: voimakkaiden muutosten aikoina ihmisistä tulee usein avoimempia uusille ideoille, jotka aiemmin ovat olleet marginalisoituja. Tässä tapauksessa mahdolliset vaihtoehdot ulottuvat ekokylistä ja permakulttuurista aina pienimuotoiseen suoraan demokratiaan ja konsensuspäätöksentekoon.

Molempien strategioiden – puolustavan ja luovan – maksimoimiseksi ovat pienet yhteistyöhön perustuvat yhteisöt elintärkeitä. Jotkut yhteisöt voisivat keskittyä etupäässä säilyttämään sitä, mikä on säilyttämisen arvoista teollisessa aikakaudessamme (hyödyllisen tieteellisen tiedon, historian, kirjallisuuden ja taiteet); toiset voisivat erikoistua primitiivisten teknologioiden ja taitojen (tulenteko, kivityökalujen tekeminen, nahkojen parkitseminen jne.) uudelleenkehittelylle. Jotkut muut taas voisivat omistautua enemmän aktivismille keskittyen erityisiin ympäristö- ja ihmisoikeusasioihin.

Uskon, että anarkisteilla on valinnan paikka tässä kriittisessä vaiheessa: he voivat joko keskittyä kinastelemaan poliittisesta filosofiasta, joka syntyi teollisella aikakaudella ja saattaa kuolla sen mukana; tai he voivat tarttua tuon filosofian ydinkohtiin (autonomia, luovuus, yhteistyö) samalla sopeuttaen ja soveltaen sitä nopeasti muuttuviin olosuhteisiin.

Ne, jotka aikovat tehdä näin, ovat suuren työtaakan edessä, eikä selviytymisestä ole takeita. Jos kukaan tulee selviämään tulevasta vuosisadasta ja jos ihmiskunta onnistuu välttämään vajoamisen ensin fasismiin ja sitten autoritaariseen feodalismiin, tarvitaan uusia sosiaalisen organisaation malleja – ei teoreettisia ideaaleja vaan eläviä esimerkkejä palveluyhteisöistä, joita ympäröivät asukkaat suojelevat ja ravitsevat, koska ne tuottavat konkreettisia kulttuurisia hyötyjä. Sellaisten yhteisöjen täytyy kyetä opettamaan selviytymistaitoja toimien samalla historiallisen ja ekologisen tiedon varastoina sekä taiteen keitaina. Ei ole paljon aikaa kerätä resursseja tällaisten yhteisöjen luomiseksi. Siksi on tärkeää, että tämän suuntaiset ponnistelut alkavat välittömästi.

Alkuperäinen artikkeli, ”Green Anarchism and Oil Depletion – How close is the Collapse?” on julkaistu Fifth Estate -lehden numerossa 365 (kesä 2004), s. 23-26. Fifth Estaten nettisivut löytyvät osoitteesta www.fifthestate.org.

Richard Heinbergin kotisivut ovat osoitteessa www.museletter.com.

Suomennos: Anonyymi