 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Vilun, nälän ja ikävän torjunta ns. markkinatalouden oloissa – onko anarkisteilla mitään mahdollisuuksia? Jyrki Pölkki
Ihmiskuva Mielellään esitetään, että ihmisyksilö on vuorovaikutuksessa tavarataivaaseen ja valtiotaivaaseen ja muihin suuriin mahteihin yksinään. Mutta onko ihmisyksilö selvärajainen otus? Vai onko ihminen enemmänkin laumana toimiva eläin, jolla ei ole aivan ehdotonta yksilöllisyyttä? Eliökunnassa on olemassa otuksia, joista ei ole tulkittavissa yksiselitteisesti, koostuvatko ne erillisistä yksilöistä jotka toimii tiukasti kimpassa, vai onko tämä kimppa yksi elävä olento. Ihminen ei selviydy yksin, mutta kuinka tiukka yhteenkuuluvuus maailmassa selviytyäkseen ihmisellä on? Ihmisyksilöt menevät jonkin verran lomittain, meillä on henkinen yhteys puhekumppaniin vaikka riitelisimme. Isommissakin ryhmissä voi olla tällaista lomittumista. Joku taas voi kieltää yhteytensä ryhmään, korostaa pärjäävänsä yksin ja olevansa yksilöllinen; hänkin on historiassaan, etenkin lapsuudessaan, ollut hyvinkin riippuvainen muista ihmisistä. Joku taas voi olla henkisesti ”isompansa kaiku”. Ihmiset ovat itse asiassa tavattoman riippuvaisia toisistaan henkisellä ja aineellisella tasolla – vilun, nälän ja ikävän torjunnassa. Mammonan viesti taas on, että olemme tosi yksilöitä ja ostamalla tavaroita tulemme enemmän yksilöiksi. Minkä vuoksi ihmisestä on tullut planeetan valtalaji, joka on lisääntynyt ja levinnyt alueille joissa ei ilman vällyjä pärjää ja vienyt tilaa muilta eliölajeilta? Ihmisen erikoinen kyky on kyky yhteistyöhön. Suositun vulgaarikäsityksen mukaan taas ensin oli yksi neropatti, joka keksi nuijan, tappoi sillä naapurinsa ja tästä alkoi kehitys. Tämä romanttis-pessimistinen käsitys ihmisestä raakalaisena tai suorastaan paholaisena on naurettava mutta hyvin laajalle levinnyt. Ihmislajin voima ei varmasti kuitenkaan lähde siitä, että pystytään lyömään naapuri-ihminen kuoliaaksi; ei se lähde myöskään suurista aivoista tai pystyasennossa kävelemisestä. Ihminen on fyysisenä olentona monipuolinen mutta lajin varsinainen voima lähtee kyvystä yhteistyöhön. Siitä, miten toimitaan yhdessä, on ollut paljon erilaisia variaatioita: kuka pitää valtaa, kuka keksii ajatuksia, miten ne tulevat esiin, kuka kuolee nälkään, kuka saa enemmän kuin tarpeeksi... Luonto ja työ Meillä on asiat tavattoman hyvin. Luonto rehottaa kaikkea hyvää mitä ihmiset voivat haluta. Luonnon tuotantokyky ylittää moninkertaisesti sen mitä nykyinenkään ihmismäärä tarvitsisi pysyäkseen lämpöisenä ja kylläisenä. Luonto on mahdottoman sitkeähenkinen ja kekseliäs – se synnyttää uutta elämää suurtenkin tuhojen jälkeen. Vaikka ihmiset, ”luonnontuotteet”, melskaavat täällä omalla tavallaan, ei luonnon tuhoaminen ole mahdollista. Jos tilanne vaatii, luonto kyllä nitistää ihmisen. Ihminen voi muokata luontoa haluamaansa suuntaan jossain määrin ja tehdä siinä mokia, mutta luonnon hallitseminen ei ole mahdollista. Ihminen on edelleen täydellisen riippuvainen luonnon tuotantokyvystä eli siitä, että kasvit kasvavat meille syömäkelpoista ainetta hiilidioksidista, mineraaleista, vedestä, auringosta... Emme pysty tuottamaan tätä missään laboratoriossa. Työ on se prosessi, jonka kautta luonto meitä elättää. Ihminen pysyy kylläisenä ja lämpimänä erilaisten prosessien kautta joissa luonnon perustuotanto välittyy ihmisyhteisöille. Nämä välittävät prosessit ovat työtä. Työ voi olla vähäpätöisen näköistä, kuten keräilijäyhteisöllä, joka ei lämmitä asumuksiaan. Tällaisella yhteisöllä voi kuitenkin olla tuhansien vuosien aikana kehittynyt valtava asiantuntemus kasvi- ja eläinkunnasta elinympäristössään, missä me taas emme tulisi ollenkaan toimeen. Luonto on edelleen hyvin runsas ja nopeasti haavojaan parantava. Luonnon resurssipohja on olemassa, jos vain saisimme ihmissuhdepuolen kuntoon – etteivät rohmut vie kaikkea. Kun näkee kaunista, rakastavaisia tai porukkaa, joka innostuttaa toisiaan ja saa aikaan, ihmettelee, kuinka lähellä ihmisellä olisi kaikki hyvä myös tällä puolella. Mutta kuinka paljon meillä on kaikkia syitä ja selityksiä sille, miksi ei voi silittää toista ihmistä tai miksi ei voi tehdä yhdessä, jolloin säästyisi vaivaa, saisi ideoita, olisi kevyempää ja hauskempaa! On sääli, että vaikka kaikki hyvä on tarjolla lähipiirissämme – sitä ei tarvitse hakea valtamerten takaa – emme jostakin syystä käytä näitä mahdollisuuksia, jos lähdetään yksinkertaisista asioista: vilun, nälän ja ikävän torjunnasta. Arkistit ja anarkistit Arkistit ovat ihmisiä, jotka kannattavat tiukkaa keskusvaltaa, olipa se ns. demokraattinen tai tiukan diktatorinen. Siis ajatusta, että ihmisiä täytyy vahtia ja paimentaa, muuten ne riehaantuu ja panee kaiken ranttaliksi, syö ruokakomeron tyhjäksi ja kaikki kuolee nälkään. Siksi heitä pitää vahtia, etteivät he tee tyhmyyksiä. Pitää olla joku valistunut, valittu päällikkö tai diktaattori, joka tietää mikä ihmisille on hyväksi. Meitä pitää kasvattaa, katsoa ettei riehuta ja että kaikille löytyy paikka rakennelmassa. Jotta voi olla se hyödyllinen ratas kokonaisuudessa, joka toimii hienosti ja että ruokakomerossa on vielä talvenkin jälkeen jotain jäljellä. Arkisti-sanaa käytetään harvemmin, mutta se on hyvä johdatus sanaan anarkisti. Anarkisti ei kannata kiinteää, pysyvää keskusvaltaa vaan näkee, että ihmiskuntakin rehottaisi parhaiten aikalailla löysässä muodostelmassa. Hän itse asiassa vastustaa tiukkaa keskusvaltaa, joka paimentaa kaikkia ihmisiä. Lähtökohtana on luottaa siihen, että lähes kaikki osaavat toimia omalla järjellään yhteistyössä toisten kanssa. Versioita on paljon. Milloin siirrytään arkistisesta järjestelmästä anarkistiseen systeemiin? Kummankin piirteitä on jokaisessa ihmisyhteisössä, se on väistämätöntä. Ei ole niin tiukkaa armeijayksikköäkään, ettei siinä olisi jonkinlaisia anarkistisia piirteitä, eikä sellaista laumaa, jossa ei olisi ainakin ajoittaista pyrkimystä siihen, että jollakulla on enemmän vaikutusvaltaa. Voidaan puhua myös vallan keskittäjistä (arkisteista) ja vallan hajauttajista (anarkisteista). Näillä pyrkimyksillä on hyvin monenlaisia ilmenemismuotoja sekä nimikkeitä ja niistä voidaan puhua tuhansien vuosien perspektiivillä. Kummatkin pyrkimykset tulevat esiin esimerkiksi uskonnon piirissä. Taloudellisella puolella ihmisten pyrkimys siihen, että he saisivat itsenäisesti tienata oman elantonsa, on vallan hajautuksellista, kun taas pyrkimys sitoa kaikkien ihmisten syöminen ja asuminen suuriin kansainvälisiin pääomiin ja niiden tahtoon ja tyyliin on arkistinen pyrkimys. Jos nyt kadulla kysellään ihmisiltä, että ”oletkos anarkisti?”, niin heitä löytyy aika harvakseltaan. Mutta kun tarkastellaan sitä henkeä missä ihmiset toimivat, niitä ajatuksia, tarkoituksia ja pyrkimyksiä mitä ihmiselämässä on – tekojen tuloksiakin – saattaa ilmetä hillitöntä anarkismia Joensuun kaduilla. Vallankeskittäjien historia Väestötieteilijät sanovat, että yhteisön täytyy olla tietyn kokoinen säilyäkseen hengissä ja terveenä. Hyvin köyhissä oloissa elävillä yhteisöillä on aika ankara tasajaon määräys ylimäärän jakamisesta kaikkien kesken. Tämä on varmaankin kehittynyt sitä kautta, että muuten osa kuolisi aina välillä nälkään. Populaation koko pienenisi niin, että se häviäisi. Tämä liittyy vielä ihmiskuvaan. Varsinkin aikaisemmin ja monissa kulttuureissa myös nykyään ihmiset mieltävät itsensä ryhmän osana, ajattelevat tämän oman ryhmänsä hyvää huomattavasti selkeämmin kuin täällä, missä opetetaan, että kukin rohmutkoon minkä kykenee ja muut huolehtikoot itsestään. Kun työ alkaa tuottaa jotakin ylimääräistä mikä ei mene omaan kulutukseen; kun on ylimääräistä tuotantoa joka voi kasaantua jollekulle, päästään tämän niin sanotun ”kehityksen” alkuun. Pääoman kasaantuminen sinänsä ei ole välttämättä paha juttu – se voi tarkoittaa sitä, että on tehty isolla työllä hyviä työkaluja, joilla päästään vähän helpommalla. Jos ihminen tekee kaksi kuukautta hyvää työkalua, se työkalu on pääomaa, kasaantunutta työtä. Kun on siirrytty maanviljelykseen, on tehty keinokastelujärjestelmiä ja pengerryksiä. Ne ovat kasaantunutta työtä eli pääomaa. Sitten alkaa ilmaantua kysymyksiä, kuka hallitsee sitä kasteluojaa ja pengerryksiä. Toisilla on huonommat pellot, missä ei ole kastelua eikä pengerryksiä. Syntyy valtasuhteita, kuka pääsee helpommalla jne. Erilaisia päällikkösysteemeitä, kuninkaita, keisareita, on alkanut ilmestyä jo kauan sitten. Tyypillistä näille vallankeskityssysteemeille on se, että joku jolla on riittävästi palkollisia ja kättä pidempää, niin se myös ottaa oikeudet määrätä siitä, kuka saa käyttää esimerkiksi maata tai vettä. On edelleenkin vallankäytön perusasioita kaikkialla, kuka saa käyttää mitäkin maalänttiä tai vettä. Ilmaa ei hallinnoida vielä näin tarkkaan mikä johtuu lähinnä teknisistä vaikeuksista. Mutta kauppaa käydään jo kuun hyödyntämättömistä resursseista, ilmaa myydään saastuneimmissa kaupungeissa... Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että maa täytyy olla jonkun omistuksessa ja että hän määrää, kuka sitä saa käyttää. Poliittinen vallankeskitys on yksi muoto. Sitten on vielä kaikenlaisia paaveja, kalifeja ja inkoja, jotka hallitsevat uskomusten ja maailmankuvan kautta. He opettavat mikä on maailman järjestys ja mikä on paikkasi tässä järjestyksessä – ja kun on komeat puvut ja kova ääni, niin sana menee perille. Uskonnolliset ja poliittiset johtajat ovat olleet usein samoja henkilöitä. Edustuksellisessa demokratiassa vallankeskitys on monella tavoin pehmeämpää ja näkymättömämpääkin ja se tapahtuu paljolti aineellisesta taloudesta irronneen finanssipääoman liikkeinä. Edustuksellisessa demokratiassa saattaa kansalaisella olla kuitenkin enemmän tilaa kuin paavin tai kuninkaan hallitsemassa systeemissä. Tällä hetkellä ollaan siirtymässä ylikansallisten yhtiöiden valtaan pallonlaajuisesti ja siinä ovat kansallisvaltiot ja edustukselliset demokratiat aika heikoilla. Tilanne on aika kamala. Jos tarkastellaan kansainvälisiä sopimuksia kuten WTO, johon Suomikin liittyi hyvin vähällä metelillä, niin sopimus antoi hyvin paljon oikeuksia kansainväliselle pääomalle yli suomalaisen päätöksentekokoneiston; tekeillä on MAI, investointia koskeva sopimus; Pohjois-Amerikassa on Nafta-vapaakauppa-alue, mistä on jo huikeita esimerkkejä, mihin se johtaa ja mitä se tarkoittaa. Ylikansallisten yhtiöiden vallan muoto ei näyttäydy ikään kuin poliittisena valtana ollenkaan, vaan se on mukamas juridiikkaa, jossa kansallisvaltioiden poliisit ja armeijat hoitavat pamputtamispuolen – toistaiseksi. Ne perustavat valtansa paljolti kulttuurisiin tekijöihin: siihen hyvän elämän malliin, mikä mainoksissa esitetään. Hyvin totalitaarinen on kuva esimerkiksi siitä, minkä näköisiä ihmisten pitää olla. Se on aika tarkkaan säädetty tuolla mainoksissa, mistä asioista ihmisten pitää nauttia, minkälaiseen tilaan joutumista ihmisten pitää pelätä. Tämä kaikki kerrotaan kuvallisella, ei sanallisella, ei analyyttisella tasolla – inhottavan taitavasti. Monesti vastavoimat ovat jäljessä tuosta mainostekniikasta. Meille suositeltavat, ”sopivat” unelmat tarjotaan mainoskielellä hyvin taitavasti, emmekä ole kovin tietoisia siitä, kuinka paljon niitä omaksumme. Vallan keskittämisen järjestelmien yhteisenä piirteenä on se, että ne estävät ihmisiltä perustarpeiden tyydyttämisen suoraan luonnon kanssa. Siihen on muitakin hankaluuksia kun väestötiheys on suuri, mutta idea on siinä, etteivät ihmiset voi mennä ja ottaa vapaata maata viljelykseen tai keräillä ja tyydyttää nälän ja lämpimänä pysymisen tarpeitaan suoraan sovinnossa luonnon kanssa. Ne pyrkivät yleensä myös säätelemään ihmisten välisiä suhteita; kuka saa silitellä ketä ja ketä taas pitää vihata, ei sitäkään voi jättää ihmisten itse päätettäväksi. Vallankeskittäjien hyväksi kerätään aina osa ihmisten työstä: torpparijärjestelmässä taksvärkkiä, modernissa valtiossa veroja, tulevassa yhtiöiden suunnittelemassa maailmassa varmaankin oikeus käyttää heidän patentoimiaan juttuja, jos tämä toteutuisi yhtiöiden kaavailujen mukaan. Orjapiiskurista riippumatta selvä pyrkimys on aina kiristää ihmisiltä paljon työtä. Suoraan luonnosta elävät yhteisöt eivät intoile niin sanotun tuotannollisen työn kanssa. Arkistit sen sijaan haluavat meidän tekevän paljon työtä, jotta siitä heruisi heille lisää mammonaa ja valtaa. Tyypillistä kaikessa kielenkäytössä ja propagandassa on esittää hierarkkinen valtarakennelma ja systeemi ihmisiä itseään tärkeämpänä. Sanotaan vaikkapa, että talouselämä tarvitsee nyt sellaista ja tällaista työvoimaa. Kysytäänkö työvoimalta minkälaista taloutta ne nyt sattuisivat tarvitsemaan? Juhlapuheissa vedotaan siihen, että nämä kaikki tehtaat ja pankit ja kansainväliset sopimukset ovat sitä varten, että meillä olisi tällainen hyvinvointi. Juhlapuheissa sanotaan, että nämä laitokset ovat meitä varten ja kyllähän me tämän tiedämme – me ollaan sitä tykin ja liukuhihnan ruokaa. Vallankeskittäjät ovat touhukkaita, usein myös lahjakkaita ja tehokkaita. He rakentavat, kehittävät, valloittavat, eivät kerta kaikkiaan anna pienimmänkään kolosen olla rauhassa. Hyperaktiivisia – sellaisia lapsia, jotka kurkkivat joka paikkaan, repivät verhot alas ja puuttuvat joka asiaan. Nykyinen kapitalismi on tavattoman tehokas kääntelemään joka kiven. Kaikki resurssit kerätään mielellään yhteen paikkaan ja siitä sitten jaetaan. Myös inkoilla muinaisessa Perussa kaikki vilja kerättiin pitkien matkojen takaa keskusviljavarastoihin, joista Inka ja hänen virkamiehensä jakoivat ne takaisin kansalaisille. Sitä kuljetettiin pitkiä matkoja edestakaisin, aivan niin kuin suomalaisessa tukkukaupan systeemissä ruoka ja muut tuotteet kerätään keskusvarastoihin ja jaetaan sieltä takaisin ympäri maata. Miksiköhän? Neuvostoliitto on usein esimerkkinä keskitetystä tuotanto- ja jakelujärjestelmästä, mutta kyllä Suomenkin systeemi on todella keskittynyt.
Arkistit ja vallankeskittäjät ovat nimenomaan niitä tyyppejä, jotka viskelevät pommeja väkijoukkoon. Heillä on pommeja paljon ja pitkä perinne niiden käyttämisessä. Nykyisin he käyttävät ensin mieluummin muita konsteja jos propaganda riittää, mutta kyllä ympäri maailmaa pommitkin lentelevät. Ihmiskunnan historiahan tuntee monia kulttuureita, jotka ovat satoja vuosia, parhaassa tapauksessa toista tuhatta vuotta, kestäneet rauhassa ja rakkaudessa ilman tarvetta sotia. Mutta se kuvastaa sitä tiedotusilmastoa ja meidän koulukirjoja ja historiantutkimusta, mihin ne keskittyvät, että ihmiskunnan historia näyttäytyy keskinäisen nahistelun historiana. Sellaiset kulttuurit jotka ovat eläneet kaikessa rauhassa, eivät ole saaneet kunnon ympäristövaurioita aikaan vaan ovat hävinneet jälkiä jättämättä – ei ole mitään pyramideja taikka linnoituksia tai muuta tämmöistä komeata – ne eivät ole saaneet suurtakaan huomiota, vaikka ne ehkä sosiaalisella alalla ovat olleet juuri niitä onnistumistarinoita, kuinka voidaan elää siivosti. Se että jättää paljon pyramideja jälkeensä joku kulttuuri, onkohan se nyt sen mitta, että se on korkeakulttuuri? Vai olisiko se niin, että joku kulttuuri joka on hävinnyt siististi ja jättänyt metsän kasvamaan, olisikin se korkeakulttuuri? Vallanhajauttajien pyrkimykset Meillä lähes kaikilla on – ja uskon, että historiassakin ihmisillä on ollut – halu vaan elää rauhassa omaa niin sanotusti pientä elämäänsä. Monet tykkäävät elää hobitteina kotikoloissa, eikä niitä kiinnosta seikkailu. Tämä nähtäköön hyvänä asiana. Sitähän voi aktiivisesti raivota, että ihmiset vaan löhöävät perseellään, eivätkä pane asioita kuntoon. Mutta ilmiössä on erilaisia puolia. Minä luotan tässä ihmisten viisauteen. Nämä ihmiset kuitenkin tietävät oman hyvänsä ja ovat ainakin poissa pahanteosta. Keskittyvät vaan omaan puutarhaan ja perheen ylläpitoon jne. Kyllä ihmiset ovat aina halunneet määritellä sen minkälaista elämää he haluavat viettää, vaikka ovat sitten monesti joutuneet taipumaan mahtavampien tahtoon. No, kansalaisilla on kyllä aina ollut epäluuloa ja haluttomuutta uhrautua isänmaan hyväksi tai kuninkaan hyväksi tai edistyksen hyväksi. Nykyään tämä uhrautuminen ilmenee Suomessa silleen, että toiset ovat hirveän ylityöllistettyjä, toiset ovat työttömiä. Ylityöllistettyjen, kun ne nyt ovat niin kauhean hyviä ja taitavia ja korvaamattomia, täytyy tehdä kauheasti työtä ja kaikkea. Ei heillä ole koskaan edes aikaa nauttia niistä rahoista, jotka ovat tienanneet. Sitten pyrkimys, että joku porukka pyrkii pärjäämään lähiyhteistyöllä ja pyrkimys tehdä asioita omasta aloitteesta, niin se on jo vallan hajauttamista siihen yhteisöön ja niille ihmisille. Pyrkimys luoda luottamussuhteita toisiin ihmisiin, ylittää epäluulo, on anarkismia. Ja jos ei nyt luottaa holtittomasti ihan jokaiseen ihmiseen, mikä sekin on hienoa ja kaunista, niin sitten valikoiden. Kuitenkin pyrkiä sellaisiin ihmissuhteisiin, että luottaa toinen toiseensa ja voi uskoa apuun pitemmälläkin ajalla. Tällaisella on pitkät historialliset juuret, se voi liittyä kaikenlaiseen pieneen avunantoon, mutta se voi liittyä myös kauppasuhteisiin. Muinaisessa maailmassa kauppasuhteet ovat usein olleet tällaisia ihmisten välisiä luottamussuhteita, missä on voinut liikkua rahaakin jossain vaiheessa. Pyrkimykset lisätä omia taitoja ja mahdollisuuksia, niin kuin ruoan ja lämmön ja terveyden, yhteisyyden alueella, kaikki nämä ovat vallan hajauttamista. Siinä mielessä Marttaliitto on anarkisteja, koska ne opettavat säilykkeiden tekoa talveksi. Ylipäätään marttojen käytännölliset elämänohjeet – että osaa keittää itselleen puuroa, osaa pistää kasvimaan, osaa säilöä omenat talveksi – nämä ovat kaikki sellaisia asioita, jotka toimivat vallan ja talouden ja ruoan keskittynyttä hallintoa vastaan. Sanokoot martat sitten itse ovatko he anarkisteja... Tähän liittyy myös oman kulttuurin ja identiteetin vahvistaminen. Se ei välttämättä ole sitä, että kirjoitetaan sinfonioita ja romaaneja. Esimerkiksi vitsien kertominen, tai vaikka vain tapa kokoontua lorvailemaan yhdessä joinakin tiettyinä aikoina, on oman identiteetin ja kulttuurin vahvistamista. Ja aivan erikseen pitää mainita keskinäisen kehumisen kerho – se on tärkeä! Jos joku lauma haluaa elää omalla tavallaan toisenlaisen kulttuurin puristuksessa, niin kaikkein tärkeintä siinä on keskinäisen kehumisen kerhon perustaminen. Se että saa vähän edes lähipiiriltään tukea niihin omituisiin valintoihin, joita valtayhteisö ja -kulttuuri eivät ehkä ollenkaan hyväksy vaan saattavat painostaa ankarastikin – tai ainakin saa tuntea olevansa hyvin poikkeava; jos sitten on puolen tusinaakin kaveria, jotka on vähän samalla tavalla vinksahtaneita, jotka kehuvat että “sä oot kuule hyvä marginaaliryhmän jäsen, sä kuule pärjäät tässä toisin elämisessä tosi hyvin“, niin sitä vaan jaksaa sitten paljon paremmin. Nyt päästään vähän rämäkämpiin vallanhajottajien hankkeisiin, onhan näitä orjakapinoita ollut vuosituhansien mittaan lukemattomia. Maaorjat ovat kapinoineet, panneet ranttaliksi. Erilaisia vallankumouksiakin on järjestetty pitkä liuta. Tämmöiset ajatukset, kuten vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus, jotka vaikka Euroopassa on korulauseena hyväksytty, ne ovat pitkälle olleet kulissia ja Ranskan vallankumous, jossa ne tulivat julkisuuteen, oli aika kiemurainen tapahtuma. Mutta ei ole sen vanhempi kuin pari sataa vuotta kuitenkaan se ajatus, että ihmiset ovat syntyisin tasa-arvoisia – minusta se on hyvä ajatus. Tästä on jäänyt jäljelle se, että olisi olemassa peruuttamattomat ihmisoikeudet, sekin on minusta hyvä ajatus. No sitten feminismi on tehnyt paljon hyvää viimeisten sadan vuoden aikana. Ehkä kansallisvaltioiden syntykin, joka sekin on muuten varsin uusi ilmiö. Ennenhän oli vain kuninkaat ja keisarit, jotka hallitsivat jotain aluetta, minkä pystyivät valloittamaan tai minkä naimakaupalla saivat. Se ei ollut niin tärkeää, mitä kieltä siellä puhuttiin tai mitä kansoja siellä asui. Kansallisvaltioilla näen myönteisen kulttuurisen ulottuvuuden vaikkapa nyt Suomen tapauksessa. Tässä kohden nyt sopii olla aika epäluuloinen sen takia, että kansallisvaltioiden luomiseen liittyy paljon tällaista uhoamista, että identiteettiä luodaan sillä, että mollataan muita ja pahimmassa tapauksessa soditaan niitä vastaan. En nyt ihan sitä tarkoita, kun listaan tässä näitä vallanhajottajien hankkeita... On myös monenlaisia uskonnollisia ja hengellisiä vapautusliikkeitä tai tukiryhmiä. Ja kyllähän Jeesuksen toiminta aikoinaan jo oli uskonnollinen kapinaliike. Se oli aika rankkaa, että se meni kaksituhatta vuotta sitten sanomaan, että rikkaat ja köyhät, miehet ja naiset, ovat tasa-arvoisia. Se puhui pahasti rikkaista ja oli sitä mieltä, että hän seurustelee rupusakin kanssa oikein mielellään. Itse kukin sitten tietää miksikä hänen nimissään puhuva kirkko on kehittynyt. Sille on käynyt ehkä vähän niin kuin kommunistiselle liikkeelle, että ruumiita on tullut paljon... Myös kirkko on järjestänyt kansanmurhia, ollut niissä ainakin oikeuttavana tekijänä löytöretkien ajalla jne. Silti nykyisessä suomalaisessa luterilaisessa kirkossa on paljon myös sellaisia piirteitä, että siellä pyritään vallan hajautukseen ja ihmisten elinvoiman kasvattamiseen ja moniin hyviin asioihin. Niin kuin sen puoleen voisi sanoa ehkä kommunistisestakin liikkeestä. Sekin on saanut paljon kansanmurhia ja keskitysleirejä aikaan, silti siellä on ollut hyvin ihanteellista ja hyvään pyrkivää toimintaa. Muista vallanhajottajien hankkeista hyvä idea on tämmöinen omien tuotantoyksiköiden ja omien pankkien ja osuuskauppojen perustaminen, jota tapahtuu nyt ympäri maailmaa, esimerkiksi köyhissä maissa aika paljon. Suomessa vastaavaa on tapahtunut lähinnä tällä vuosisadalla, jos ajattelee vaikka osuuspankkeja ja säästöpankkeja. Muutamat köyhät panevat rahansa yhteen ja sitten on sen verran pääomaa, että saadaan ensin yhdelle joku pytinki ja kun se on maksettu, saa seuraava pytinkinsä. Ja ne ovat todella rengit ja talolliset ja tämmöiset perustaneet nämä säästöpankit ja osuuspankit vuosisadan alkupuolella. Laki oli silloin löyhä, se oli helppoa. Ne olivat siis ihmisten keskinäisen avunannon muotoja – pankit. Eivät ole enää... Suomesta löytyy ehkä muutama paikallinen säästö- tai osuuspankki, jotka ovat pysyneet sitkeästi tässä paikallispankin ajatuksessa ja siinä, että sen onnistumista ei mitata markkinaosuuksien kasvulla ja marmorin määrällä pääkonttorissa, vaan että se on sen paikallisyhteisön ihmisten keskinäisen avunannon muoto – jos rahoja on vähän ylimääräisiä, niin ne voivat toimia hyödyllisenä pääomana. Samaten nämä osuusmeijerit ja niiden keskusosuusmeijeri ja osuuskaupat ja niiden keskusosuuskaupat, niin ne ovat alunperin olleet tällaisia kansalaisaloitteita ja suuressa innostuksessa kansalaisliikkeen tapaan perustettuja. Henki on nyt vähän niin kuin muuttunut... Eläminen ympäristövaran puitteissa Viimeisenä hankkeena listaisin sellaisen, joka ehkä on tuloillaan yhä enemmän jonkinlaiseksi moraaliseksi normiksi: elämisen luontovaran, ympäristövaran puitteissa. Se ajatus, että planeetalla on tietyt resurssit ja täällä on näin monta ihmistä; on reilua ajatella, että kullekin ihmiselle olisi suunnilleen yhtä paljon raaka-aineita ja varaa saastuttaa. Se on mainio juttu sinänsä, että nyt tämmöisestä asiasta voi jo Suomen Kuvalehtikin mainita myönteiseen sävyyn – koska asian moraalinen oikeutushan on aika kiistämätön. On tehty erilaisia laskelmia, Hollannissa lienee tarkimmat ja Suomessakin on jotain hahmoteltu siitä, että mitä tämä oikeastaan tarkoittaisi meidän rohmujen osalta? Jäisikö meille mitään, jos alkaisimme elää ympäristövaran puitteissa? Kyllähän ihmisten tarpeet ja maapallon resurssit ovat niin moninaiset, ettei kaikkea voi listata. Täytyy pysyä joissakin perusasioissa: ruoka, energia ja pelkkä liikkuminen saastumispuolella ovat tärkeimmät. Varmaan yhtä ja toista voidaan jättää tarkastelun ulkopuolellekin: tarvitseeko kaikilla kuudella miljardilla olla yhtä paljon suppilovahveroita tai mesimarjoja... Joitain paikallisia erikoisuuksia näissä laskelmissa varmaan joudutaan ottamaan huomioon mutta lähinnä se tarkoittaa tuommoisia metsävaroja, maata, ilmaa, vettä, joitakin mineraaleja, tilaa… Mielestäni ajatus siitä, että meidän täällä pohjoisessa pitää oppia elämään ympäristövaran puitteissa, on sellainen moraalinen velvoite tai ohje, jolla voi lyödä näitä rohmuja ja reilusti. Yleensähän meillä joilla ei ole pamppuja ja pommeja käytettävissä eikä rahaa, niin se poliittinen voima mikä on tämmöisellä vastarintaliikkeellä, on just tämä moraalinen ylemmyys. Voidaan siis näyttää hyvin selkeästi, että ”sää oot rohmu ja käyttäydyt rumasti”. Ja aina parempi jos voi itse sanoa, että ”minäpä en käyttäydy, minäpä elän ympäristövaran mukaisesti”. Karkeasti voi päätellä ja laskeskella, että Suomessakin on koko joukko ihmisiä, jotka elävät ympäristövaran mukaisesti. Ei se nyt aivan hillitöntä kurjuutta missään kuusenhavumajassa neulasia syöden tarkoita. Kyllä maailmassa on sentään resursseja ja Suomi on vielä niin harvaan asuttu maa. Minusta olisi hauska panna pystyyn tämmöinen projekti, että kattotaas mitä se tarkoittaisi itse kunkin elämässä. Lopetettaisiin turha hösääminen, moottoriteiden rakentaminen, viiden marketin rakentaminen vierekkäin ja ennen kaikkea tuo asetouhu, niin johan tulisi resursseja tavalliseen arkielämään niin paljon, ettei se välttämättä niin kauhean kurjaa sitten olisikaan. Pakkolunastus Pikkuisen palaan sitten tästä monituhatvuotisesta katsauksesta tämän hetken (1998!) ilmiöihin. Tämä World Trade Organization (WTO), MAI eli kansainvälinen investointisopimus ja nämä patenttihankkeet, niitä nyt on kutsuttu yhteisellä nimellä “yhtiöiden maailmanvallan perustuslaki“. Ne pyrkivät yhdessä joidenkin valtiojohtajien kanssa sopimaan omat sääntönsä, että miten he keskenään jakavat tämän pallon resurssit ja tämän pallon ihmiset. Meillä ei ole siinä mitään äänioikeutta, meidän valtiovallat ovat luovuttaneet tämän oikeuden pois ihan sopimuksilla ja näyttävät tällä hetkellä niin nynneröiltä, että eivät ole näitä sopimuksia heti pyörtämässä. Se on jännä ilmiö, siinä ihan tulee sääli perinteisiä valtioita. Miten Suomenkin valtio kyyristelee EMU:n ja WTO:n kanssa, että ”näin täytyy tehdä kun maailmassa näin tehdään”. Mutta se mitä ne nyt puuhaa, on yleinen planeetan pakkolunastus vapaan kilpailun nimissä. Koska kilpailua ei saa rajoittaa – tämähän on sen määräyksen muotoilu – niin kaikkien luonnonvarojen on oltava ostettavissa. Jos joku paikallinen yhteisö sanoo jostakin luonnonvarasta, että ”tähän ei kosketa”, ”se on kaunis” tai ”se on pyhä” tai muuten vaan, niin ei käy, se on kilpailun rajoittamista. Ja myös ihmiset ja ajatukset, kaiken on oltava kaupan – se on se perustava ajatus. Ei tämä sinänsä kauhean uusi juttu ole. Kyllähän me historian kirjoista on luettu, kuinka Japanin keisari ei halunnut käydä kauppaa länsimaiden kanssa siinä 1800-luvun puolivälissä. Jenkkien laivasto meni sinne, posautti muutaman kerran kanuunalla kohti keisaria ja sanoi, että ”kylläpäs käyt kauppaa”. Sitten keisari rupesi käymään kauppaa. Melkein sama toistui Kiinassa. Englantilaiset halusivat myydä oopiumia Kiinaan ja möivätkin. Keisari sanoi, että minä en halua että te kauppaatte sitä oopiumia tänne, kun se rappeuttaa koko kansan. Siitähän tuli sota. Englantilaiset voittivat sen ja saivat jatkaa oopiumin myyntiä kiinalaisille. Kiinalaiset eivät suinkaan olleet ensimmäisiä oopiumikauppiaita. Se tuotti hirveästi rahaa englantilaisille jo silloin. Eli tämä on sitä kaupan vapautta. Kaupan vapaus tarkoittaa pakkoa käydä kauppaa. Kaiken on oltava myytävänä, kaikkea pitää saada myydä. Ei ole lupaa suojella luontoa, koska se voi olla kilpailun rajoittamista; ei omia perinnäistapoja tai elämäntapaa, koska se ei sovi tähän kaupalliseen kuvioon. Ylipäätään silleen jättäminen, jonkun resurssin jättäminen hyödyntämättä, se ei sovi tähän kuvioon. Pakkolunastukseksi minä sitä nimitän. Loppuhuomautus (2006) Mutta anarkisteilla on mahdollisuuksia, ja me käytämme niitä koko ajan, kuten olen edellä esittänyt. Useimmat eivät ”tiedä” olevansa ”anarkisteja”, mutta onko se suuri vahinko? Täytyisikö heidät saada tunnustamaan elämäntapansa tai yksittäiset tekonsa anarkistiseksi? Ei oikein mahdu anarkismin ideaan tuo oikeaan kielenkäyttöön pakottaminen... Itselläni on jo pitkä ja monipuolinen kokemus liekanarun kasvattamisesta edellä kuvatuilla ja muilla tavoilla. Keskeisin kokemus on yhteisön, välittömän yhteistyön ja luottamussuhteiden välttämättömyys. Tässä reaalikapitalismissa ei myöskään ole mitään syytä jättää muuta maailmaa oman onnensa nojaan. Kaikki yhteistyö ja luottamus ”tavisten” kanssa on hyvin ja oikein, ja vielä hyödyllistä. Tämmöiseen anarkistina pärjäämiseen kuuluu jopa rahan käyttöä, verojen maksua, jopa yhteyden pitoa mammonan pappeihin. Näissä kaikissa teorioita punnitaan, ja anarkismi pärjää vertailussa hyvin. |
Soitinrakentaja ja reilun kaupan laiva Estellen aktiivi Jyrki Pölkki puhui Maan Ystävien järjestämässä tilaisuudessa Joensuun kansalaistalolla syyskuussa 1998. Tilaisuus oli osa ”Vihreistä ajatuksista arjen tekoihin” -luentosarjaa. “Monet hyvät ajatukset kasvavat arkipäivästä laajoiksi yleistyksiksi“, Pölkki kommentoi luentojen nimestä syntyvää miellettä, että jossakin on filosofi, joka ajattelee vihreitä ajatuksia, levittelee niitä ympärilleen ja ihmiset alkavat sitten toteuttaa vihreitä arjen tekoja.
Tulevaisuuden huikeimpia esimerkkejä on näiden mörköjen hankkeet patentoida ruokakasvien siemenet – ettei siemeniä saisi kuin rahalla ostamalla heiltä. On kehitelty jo sellaisia siemeniä, joista kasvavista kasveista ei tule uusia siemeniä. Näitä levitetään täyttä päätä maailmalla. Keskitetyn systeemin on helppo kiristää ihmisiä talouden puolella, koska ihminen on vatsastaan riippuvainen. |
 |
 |
 |
 |