Boal saa Aristoteleen jähmettämät liikkeelle
- teatteri vastarinnan välineenä Argentiinassa

Elina Niinivaara

Väärinajattelijassa #2 mainittiin ohimennen pariinkin otteeseen Augusto Boal ja valtaa rapauttavat teatterimuodot. Mitä sorrettujen teatteri (teatro do oprimido) ja sen serkku yhteisöteatteri (teatro comunitario) tarkoittavat käytännössä? Molempien teatterilajien tavoitteena on toimia syvän yhteiskunnallisen muutoksen moottoreina. Työskentelin niitä toteuttavien teatteriryhmien kanssa Argentiinassa vuonna 2006 kerätessäni materiaalia antropologian graduani varten.

Augusto Boalin teatteri pohjautuu aristoteelisen teatterin ja sen johdannaisten syvälle kritiikille. Teatteri on Boalin mielestä taiteenlajeista täydellisin pakkovallan väline. Aristoteleen luoma teatterin muoto oli Boalin mukaan ensimmäinen poeettis-poliittinen katsojan pelottelun järjestelmä ja keino kitkeä laittomat taipumukset yleisöstä. Tavoitteena oli poistaa epätoivottu jo ennen sen syntymistä.

Tiivistettynä Aristoteleen viesti on seuraava: onnellisuus pohjautuu hyveellisyyteen, jolla puolestaan tarkoitetaan lakien noudattamista. Aristoteleen teatteri jähmettää yksilön, saa hänet sopeutumaan olemassa olevaan ja hyväksymään epäoikeudenmukaisuudet luonnollisina ja oikeina. Tämä teatterimuoto on Boalin mukaan levinnyt niin länsimaiseen teatteriin kuin televisioon ja elokuviinkin, jotka kaikki alistavat kansaa.

Aristoteleen viesti kulminoituu katarsiksen kokemukseen, joka korjaa ja puhdistaa vääryydet. Aristoteelisessä tragediassa kuvataan harmatia eli yksilön konflikti yhteiskunnan eetoksen kanssa. Harmatia on yksilön ainoa virhe; hänen ainoa yhteiskunnan kanssa epävireessä oleva piirteensä. Harmatia tulee tuhota ja niinpä päähenkilö kärsii tragediassa virheensä seurauksista väkivaltaisella tavalla. Katsoja eläytyy päähenkilön tragediaan: hänkin tuntee itsessään tuon vastarinnan, seuraa kauhuissaan päähenkilön katastrofia ja kokee lopussa katarsiksen eli puhdistuu harmatiasta.

Toinen aristoteelisen teatterin tapa alistaa ja passivoida on jakaa ihmiset yleisöön ja näyttelijöihin sekä vielä näyttelijät kuoroon ja päähenkilöihin. Katsoja ainoastaan seuraa tapahtumia: päähenkilöt toimivat ja ajattelevat hänen sijastaan. Katsoja lamaantuu.

Boalin oma ehdotus, sorrettujen teatteri, pyrkii rikkomaan yksilön lamaannuksen ja kannustaa häntä kyseenalaistamaan yhteiskunnallisen järjestyksen. Eri tekniikoita käyttäen ihmisille annetaan mahdollisuus muuntua katsojista päähenkilöiksi: heidät kutsutaan näyttelemään, tuntemaan, ajattelemaan ja keskustelemaan tilanteista teatterin keinoin. Tämä on todellisen toiminnan harjoittelua, eikä sillä ole niinkään merkitystä, että esitetyt tilanteet ovat fiktiivisiä.

Boal kirjoittaa: ”Tässä tapauksessa voi olla, että teatteri ei ole itsessään vallankumouksellista, mutta varmasti se on vallankumouksen ’harjoitus’”. [1]

Sorrettujen teatteri: GTO Rosario

Augusto Boal on kotoisin Argentiinan naapurimaasta Brasiliasta, minkä takia on yllättävää, että Argentiinassa toimii ainoastaan yksi sorrettujen teatteria toteuttava ryhmä, GTO Rosario (Grupo de Teatro del Oprimido Rosario). Rosario on suurehko kaupunki nelisensataa kilometriä Buenos Airesista länteen. GTO Rosarion toiminnan tavoite on Boalin kehittämän teatterin kokeileminen, tutkiminen ja levittäminen. GTO:n varsinaista, työpajatyyppistä toimintaa en päässyt koskaan seuraamaan, koska ryhmä oli varsin tuore.

Ryhmän koordinoija, näyttelijä ja teatterin tutkija Fernando Ferraro kertoi minulle lähemmin yhdestä Boalin tekniikasta, forum-teatterista. Siinä harjoitellaan asioihin puuttumista, reagoimista ja epäoikeudenmukaisuuksien huomaamista. Näyttelijät esittävät yleisölle lyhyen kohtauksen tavallisesta elämästä. Kohtaukset käsittelevät ongelmallisia tilanteita, joissa on kysymys ihmisten välisistä sortosuhteista. Kun kohtaus on esitetty kerran, sen esittäminen aloitetaan uudestaan mutta tällä kertaa siten, että yleisö saa keskeyttää esityksen, ehdottaa toisenlaisia tapoja ratkaista tilanne ja myös näytellä itse nämä ratkaisut.

Fernandon esimerkki on isän ja pojan välinen kohtaaminen, jossa isä kieltää poikaa lähtemästä ulos juhlimaan ja poika puolestaan yrittää saada tahtonsa läpi, eivätkä osapuolet kykene todelliseen dialogiin asiasta. Forum-teatterin ydinajatus on, että ihmisten välinen tilanne voi heijastaa yhteiskunnan laajempia ongelmia. Tavoitteena on oppia oivaltamaan, että yksilöjen väliset hiertymät ovat vain yksi lenkki sorron ketjussa, ja että ne saavat alkunsa laajemmista sorron rakenteista.

Harjoitusten avulla pyritään pureutumaan alistajan ja alistetun väliseen suhteeseen. Kuka tahansa voi olla eri tilanteissa kummassa tahansa roolissa. Alistussuhde voi olla myös sisäistetty: ihmiset alistavat itse itseään, mistä Boal käyttää nimitystä ”pään sisäinen poliisi”. Tavoitteena on kyseenalaistaa asetelma sekä alistajien että alistettujen osalta, kannustaa toimintaan, purkaa rakenteita ja oppia olemaan luonnollistamatta niitä.

Sorrettujen teatteri on GTO Rosarion jäsenille tapa toteuttaa poliittista aktivismia. Ryhmään kuuluvalle Lucianalle sorrettujen teatterin nerokkuus on siinä, että taidetta tehdessään ja uusia ratkaisuja luodessaan ihmiset löytävät kykynsä muuttaa maailmaa. ”Taide on aina todellisuuden metafora, mutta todellisuushan ei ole mitään jäykkää”, hän sanoo.

Yhteisöteatteri: Los Calandracas

Yhteisöteatteri on Buenos Airesissa 1980-luvulla syntynyt teatterimuoto. Se on saanut vaikutteita Boalin sorrettujen teatterista, mutta sen painotukset ovat hieman toisenlaisia. Yhteisöteatteria toteuttavia ryhmiä toimii nykyään eri puolilla Argentiinaa yli 30. Viisihenkinen, vuonna 1988 perustettu Los Calandracas on lajin uranuurtajia.

Vuonna 1996 työryhmä asettui Buenos Airesin Barracasin kaupunginosaan, johon se perusti Circuito Cultural de Barracas –nimisen kulttuurikeskuksen. Moottoritie jakaa Barracasin kaupunginosan kahteen: itäinen osa on keskiluokkaista, läntinen puoli taas työväenluokkaista ja hyvin köyhää aluetta. Kulttuurikeskus sijaitsee osin slummiutuneella länsipuolella, jossa se järjestää teatterin lisäksi muutakin toimintaa.

Jännitin hieman ensimmäistä tapaamistani ryhmän perustajajäsenen, Ricardo Talenton kanssa. Hän on arvokas herrasmies, joka on työskennellyt myös itse Boalin kanssa. Jännittäminen oli kuitenkin turhaa, sillä Ricardo on paitsi älykäs ja yhteiskunnan prosesseja syvästi ymmärtävä, myös lämpimimpiä koskaan tapaamiani ihmisiä. Tämä avoimuus ja lämpimyys leimaavat koko Barracasin kulttuurikeskusta, ja se osoittautui yhdeksi toiminnan ytimistä. Sain nähdä, kuinka ryhmän henki tarttuu esityksissä myös yleisöön luoden harvinaisen yhteisöllisyyden, hyväksymisen ja välittämisen ilmapiirin.

Naapureilta naapureille

Yhteisöteatterin kantava ajatus on, että taide ja itsensä ilmaiseminen on kaikkien oikeus siinä missä terveydenhoito, riittävä ravinto ja koulutus. Ryhmän jäsenet, näyttelijä-naapurit [2], toteuttavat teatteria tekemisen halusta, ilman rahallista korvausta. Yhteisöteatterit ovat avoimia kaikille halukkaille ja pyrkivät laajentamaan ihmisten välisiä verkostoja ja siteitä. Teatteriryhmien esittämät näytelmät luodaan yhdessä: ohjaaja työstää ne osallistujien ajatusten ja tarinoiden pohjalta.

Osallistuakseen ei tarvitse ”osata” näytellä, soittaa tai laulaa, sillä yhteisöteatteri perustuu ajatukselle kaikkien ihmisten pohjimmaisesta luovuudesta. Tämä luovuus kuitenkin typistyy ja tukahtuu elämän varrella vallan prosessien seurauksena. Vallan näkökulmasta luovuus on epäilyttävää mullistavuutensa takia: siinä on kyse kapinoinnin tunteista ja hegemonisen ajattelutavan kyseenalaistamisesta.

Luovuuden elvyttämiseksi tarvitsee kuitenkin vain tarjota sille mahdollisuus kehittyä. Luovuus taas on työkalu itsen ja yhteiskunnan muuttamiseen: Ricardon mukaan pelkkä nykyisen yhteiskunnan tilan toivottomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden toteaminen ei riitä. ”Meidän täytyy pystyä kuvittelemaan parempi tulevaisuus, toisenlainen maailma, jotta voisimme saavuttaa sen.”

Nimensä mukaisesti ihmisten väliset suhteet, solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat yhteisöteatterin keskiössä. Tavoitteen tärkeys liittyy Argentiinan talousromahduksen jälkeiseen nykytilanteeseen, jossa kaupunginosien yhteisöllinen elämä on kuollut, kadut autioituneet ja muuttuneet vaarallisiksi. Argentiinalaiset liittävät tämän kehityksen uusliberalismin rantautumiseen maahan ja sen aiheuttamaan individualismin ja oman edun tavoittelun voimistumiseen. Menneisyyden yhteisöllisyyteen ja keskinäiseen huolehtimiseen tunnetaan syvää kaipuuta, mutta ihmisten välinen epäluulon muuri estää siteitä syntymästä.

Yhteisöteatterin keskeisimpiä tavoitteita on rikkoa tämä kehitys ja kehrätä ihmisten väliset verkostot uudelleen kokoon. Tätä tehdään yhtäältä ryhmän sisällä. Ryhmän jäsenet sitoutuvat harjoittelemaan, esiintymään ja tekemään yhteistyötä teatterin eteen. Näin he joutuvat irrottautumaan yksinäisyydestään ja oppimaan työskentelemään kollektiivisesti. Luovan kyvyn kehittäminen on jäsenille sekä henkilökohtainen että sosiaalinen muutos: alkaessaan arvostaa omaa taiteellista työtään alkavat jäsenet arvostaa myös muiden työtä ja sitä, miten heidän yhteistyönsä voi muuttaa ympäröivää yhteiskuntaa.

Toisaalta yhteisöllisyyttä kehitetään näyttelijöiden ja yleisön kesken: yhteisöteatterin esityksistä pyritään tekemään näyttelijä-naapureiden ja katsoja-naapureiden yhdessäoloa ilman minkäänlaista välitystä, yhteisessä ajassa ja tilassa. Esityksen yleisössä herättämät tunteet yhdistävät yleisöä esiintyjiin. Yleisön ja näyttelijöiden välisiä rajoja rikotaan yhteisöteatterissa myös ottamalla yleisö mukaan esityksiin.

Pyrkimyksenä on, kuten Ricardo minulle totesi, ”luoda suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen siteitä”. Ricardon puheessa korostuivat yhtä aikaa kaksi asiaa: toisaalta syvä murhe ja hätä nykytilanteen takia, josta hän käytti nimitystä ”sosiaalinen hulluus”, ja toisaalta toivo: ”Tämä on myös upea mahdollisuuksien hetki ja ihmiskunnan suurten vallankumouksien hetki. Suuret muutokset ovat mahdollisia.”[3]

Vieraana Anitan ja Mirkon häissä

Osallistuin katsojana yhteen ryhmän esityksistä, italialaisperäisen Anitan ja ukrainalaisperäisen Mirkon häitä kuvaavaan tarinaan. Tulin etukäteen paikalle ja saatoin seurata yleisön saapumista teatterille. Jonottaessaan ihmiset käyttäytyivät tavanomaisen itsekkäästi pyrkien etuilemaan ja varmistamaan itselleen hyvät paikat katsomosta.

Sisällä olikin vastassa tarjoilijoiksi sonnustautuneita näyttelijöitä, jotka saattoivat katsojat kahdeksalle hengelle katettuihin pöytiin. Pöydät olivat suorakulmaisen salin laitamilla siten, että keskelle jäi tyhjä tila, jonka päädyissä oli suuremmat katetut pöydät näyttelijöitä varten. Saatettuaan ihmiset paikoilleen tarjoilijat kantoivat pöytiin voileipiä, viiniä ja virvoitusjuomia. Tilan koristelu ja muutamat ympäriinsä hengaavat, kuin juhlaa odottelevat näyttelijät loivat alkavan juhlan tunnelmaa.

Sisään tulivat vuorollaan Anitan ja Mirkon perheet, edellinen värikkäissä asuissa, nauraen, laulaen, elehtien ja metelöiden, jälkimmäinen taas mustissa asuissa, tummissa meikeissä, vakavina ja vihaisina. Siirtolaisten jälkeläisinä buenosaireslaiset tunnistivat heti nämä stereotypiat ja nauroivat niille sydämestään. Tästä lähti liikkeelle Anitan ja Mirkon tarina, joka päättyi monien mutkien kautta lopulta häiden viettoon. Katsojien joukko muuntui matkan varrella yleisöstä juhlavieraiksi: hääkakkua tarjoiltiin kaikille ja häitä juhlittaessa tanssiin kutsuttiin koko 60-päinen katsojajoukko. Yhteinen tanssi synnytti vahvan tunteen siitä, että kyseessä oli näytelmän sijaan kaikkien läsnäolijoiden yhteinen juhla.

Näytelmä ei kuitenkaan huipentunut Anitan ja Mirkon häihin. Heidän solmittuaan liittonsa eräs italialaisperheen jäsen nousi ylös ja huusi ”Minäkin haluan päästä naimisiin!” Hänen jälkeensä yhä uudet näyttelijät halusivat naimisiin. He menivät naimisiin toistensa kanssa ja katsojien kanssa. Italialaisperheen homoseksuaalia setämiestä esittävä mies meni naimisiin yleisöön kuuluvan nuoren miehen kanssa. Katsojia kehotettiin menemään naimisiin myös keskenään, ja lopulta teatterin tilassa kiemurteli pitkä jono naimisiin haluavia vanhoja ja uusia pariskuntia.

Jokaiselle parille kirjoitettiin avioliittotodistus, ja lopuksi kaikki naimisiin menijät kerääntyivät yhteen ryhmäkuvaa varten. Ilmassa oli uskomatonta onnea, iloa ja jakamisen tunnetta. Lopuksi näyttelijät lauloivat laulun, jossa he kuvasivat tätä näytelmän aikana tapahtunutta naapureiksi muuntumisen prosessia todeten, ettei se ollut pelkkää valhetta tai kuvitelmaa, vaan että jaetut ilon ja onnen tunteet olivat todellisia.

Näytelmän tuottama voimakas vaikutus ja tunnelma säilyi taputusten jälkeenkin. Katsojat ja näyttelijät jäivät vielä juttelemaan keskenään teatterin liepeille, ja alun itsekkyys oli kuin pois pyyhittyä. Ricardo kuvasikin tätä esitystä ihmisten välisen luottamuksen palauttamisen seremoniaksi. Näytelmää alettiin esittää vuonna 2001, suuren kriisin kynnyksellä ja sosiaalisen epäluottamuksen levitessä. Ricardon mukaan se on luottamuksen harjoitus: sen uskon palauttamisen harjoitus, että yhdessä toistensa kanssa ihmiset pystyvät rakentamaan ja muuttamaan yhteiskuntaansa.

Viitteet

1. Tässä olen käyttänyt lähteenä tekemieni haastattelujen lisäksi teosta Augusto Boal (1982): Teatro del Oprimido 1. Teoría y práctica. Meksiko City: Editorial Nueva Imagen. Lisätietoa myös osoitteesta www.theatreoftheoppressed.org

2. Naapuri (vecino) on Argentiinassa laajahko käsite: se tarkoittaa kaikkia saman kaupunginosan asukkaita, ja sanalla on yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia siteitä korostava merkitys.

3. Yhteisöteatterin teoriaa ja historiaa koskevissa asioissa olen käyttänyt lähteenä haastattelujen lisäksi teosta Marcela Bidegain (2007): Teatro Comunitario. Resistencia y transformación social. Buenos Aires: Atuel. Lisätietoa osoitteesta www.teatrocomunitario.com.ar

4. Clarín, 29.9.2006.

5. Helsingin Sanomat, 28.10.2007.

6. www.transparency.org/policy_research/surveys_indices/cpi/2007

7. http://mondediplo.com/2002/01/12argentina