Haastattelu

Novelli: Saara Henriksson


Pirttipöydän lakkapinnassa on pieniä reikiä, lasten haarukalla hakkaamia. Nainen kääntelee kahvikuppia käsissään. Hänellä on tummat silmänaluset, hiukset poninhännällä. Sari kiinnittää kameran jalustaan, tarkentaa ja rajaa naisen puolikuvaan. Koti siisti, missään ei loju leluja tai vaatteita. Mies on vienyt lapset päiväkotiin matkalla töihin, onneksi miehellä on vielä työpaikka, Sari ajattelee. Yt-neuvotteluista kerrotaan työntekijälle viimeisenä, yleensä vielä juuri silloin kun se iso asuntolaina on otettu.

Sari sommittelee mielessään tekstiplanssin kuvaan. Ulrika Haatainen, makeistehtaan työntekijä. Yt-neuvotteluista on kerrottu eilen, tänään juttua pitää jatkaa ja syventää, tuoda elävä ihminen ruutuun, sanoo uutispäällikkö. Inhimillistä näkökulmaa. Sari katsoo vatupassin kuplasta, että kamera on suorassa. Nainen näyttää vaivaantuneelta. Henkilöstön vähennystarve on 107-120, kaksi kolmasosaa tehtaan koko henkilöstöstä. Yritysjohtajat esittelevät graafeja powerpoint-esityksellä, salamavalot välkähtelevät. Yleensä Sari iskee tässä vaiheessa haastateltavan kanssa jotain pientä juttua, kyselee niitä näitä saadakseen haastateltavan rentoutumaan, mutta Ulrika Haataiselle hän ei keksi mitään sanottavaa, ei yhden yhtä tunnelmaa keventävää heittoa tai toteamusta. Naisen tasaraitainen maripaita on huono, raidat vilkkuvat televisiokuvassa. Tausta sentään on hyvä, seinälle haastateltavan taakse on ripustettu tumma kangas.

”Tuo seinävaate on kaunis. Indiskasta?” Sari kysyy.

”Tein tilkuista kun olin vauvalomalla meidän Jussin kanssa”, nainen vastaa.

Keittiössä on muutakin omatekoista, poppanaliinan reunus on käsin kantattu, verhot luultavasti kotona koneella ommeltu. Sari ajattelee keittokomeroa omassa yksiössään, jääkaapin oveen kiinnitetty muutama postikortti, siinä se. Yleensä kaappikin on tyhjä.

”Oot vaan ihan normaalisti, katso minuun kun vastaat, älä katso kameraan”, hän neuvoo.

Valkobalanssi on OK. Sari jättää kameran pyörimään ja istuu naista vastapäätä. ”Oletko valmis?”

”Aloita ihan milloin vain.”

Sari hymyilee rohkaisevasti. Hän tekee lämmittelykysymykset, milloin menit makeistehtaaseen töihin, kahdeksan vuotta sitten, millainen tunnelma työpaikalla oli ennen tietoa yt-neuvotteluista, ihan ok, jaha. Nainen katselee seinille ja ikkunasta ulos. Luottamusmies tehtaan portilla näyttää väsyneeltä. Ammattiliitto tulee tekemään kaikkensa, jotta irtisanomisuhan alle joutuvat henkilöt voitaisiin siirtää muihin tehtäviin yhtiön sisällä.

Naisesta irtoaa pari sanaa kerrallaan, Sari tekee muistiinpanoja ja ihmettelee, miksi
tämä Ulrika suostui haastatteluun. Vastauksista ei millään saisi leikattua hyvää
pätkää inserttiin. Hän selaa turhaan vihkoa kädessään. Kysymyksiä ei ole
enempää, ja nauhalla on tuskin kahta minuuttia tavaraa.

Miksi hänelle aina käy näin? Aamupalaverissa uutispäällikkö on työntänyt hänet
matkaan, inhimillistä näkökulmaa, joo joo. Sari vihaa juuri tätä puolta työssään,
yritysjohtajia professoreita virkamiehiä hän haastattelee mielellään mutta tavallisista
ihmisistä hän pysyttelisi mieluummin erossa, heidän suostuttelemisensa
haastatteluihin tuntuu hyväksikäytöltä. Ja silti, yritysjohtajien ja professorien sun muiden ääni ei voi, ei saa olla ainoa, jota uutisissa kuulee.

”Miten se otettiin teidän työpaikalla vastaan, kun tieto näistä yt-neuvotteluista tuli?”

”No se oli tietysti semmoinen, että kyllä sitä mietti, että mitenkä oman paikan käy”,
nainen vastaa, tiputtelee sanoja yksitellen, ei siitä sitten sen enempää. Sari yrittää vielä kerran.

”Mitenkä se vaikuttaisi teidän perheeseen taloudellisesti, irtisanominen?”

Nainen tuijottaa suu auki. Sarin posket lehahtavat punaisiksi. Miten hän voi kysyä jotain niin typerää? Koko haastattelu on pilalla.

”No, huonolla tavalla se tietysti vaikuttaa”, nainen sanoo lopulta. ”Että mitenkä maksetaan lainat ja niin.”

”Kiitos haastattelusta”, Sari sanoo ja nousee pöydästä. Silmissä kirvelee, pala
nousee kurkkuun. Onneksi kameran pakkaamisessa on puuhaa niin että ei tarvitse
kohdata naisen katsetta.

Pihalla nainen tulee seisomaan ovelle, kun Sari nakkaa kameran firman autoon. Hän laittaa lukuun kiinni ja menee kättelemään naisen vielä kerran.

”Toivottavasti sä sait tuosta jotain, mä olen huono antamaan haastatteluja.” Naisen
silmät ovat tummat ja vilpittömät. Sari päästää irti kädestä, haluaisi sanoa jotain,
mutta liian myöhään. Suu vääntyy itkuun, kyynelet pursuavat silmänurkista. Ulrika
Haatainen laskee kätensä Sarin harteille. Nyyhkytykset vavisuttavat kehoa.

”Älähän nyt. Kyllä kaikki vielä järjestyy.”