Roger White; Jason Adams ja Sharif Gemie: Post Colonial/Non western/ Third World Anarchism –pamfletti. In construction, Turku 2007. Myynnissä ainakin Aamunkoi -distrossa. Kaikki artikkelit ovat myös löydettävissä netistä.

Päivi Mattila

Käsitteet postkoloniaalinen, ei-länsimainen ja kolmas maailma viittaavat jonnekin länsimaisen katsannon ja mantujen tuolle puolen. Anarkistien keskittyminen Euro-Amerikkaan saa huutia tässä raikkaassa kolmen englanninkielisen artikkelin kokoelmassa.


Vihon tekstejä yhdistää ajatus siitä, että meikäläisten anarkistien kannattaisi laajentaa katsettaan anti-autoritaaristen kumppaneiden tunnistamiseksi ja jo kuolleidenkin edeltäjien muistamiseksi. Kööpenhaminan talonvaltaajista voidaan kurkottaa vaikkapa 1900-luvun alun Kiinaan ja nykyiseen Algeriaan. Kas näin olo on myös huomattavasti toiveikkaampi yhteiskunnallisten muutosten mahdollisuuden suhteen.

Kiistoitta kaiken maailman anarkistien ja sen sellaisten kohtaaminen ei tietenkään suju. Yksi ongelma muodostuu siitä, että ”valkoisten on yhtä vaikea luopua imperialistisesta etuasemastaan kuin rikkaiden on heittää syrjään luokkaetuoikeutensa”, kuten Roger White antaa esseessään ymmärtää. Kaikki vihon tekstit on kirjoitettu 2000-luvulla ja ne edustavat jonkinlaista postanarkismia. Esittelen tässä esseiden keskeisimpiä huomioita ja toivon keskustelun vilkastumista.

Hyljätkää siskonne ja muuttukaa meiksi?

Pamfletin aloittaa Roger Whiten essee Post Colonial Anarchism. White väittää, että kolonialistiset ajattelumallit piinaavat monia Pohjois-Amerikan anarkisteista. Hallitsevan kulttuurin arvojen ja oletusten luullaan pätevän koko ihmiskuntaan. Muihin ihmisiin suhtaudutaan pöyhkeällä asenteella ”me kyllä tiedämme paremmin kuin he itse, mikä heille on parhaaksi.”

White jyrähtää etenkin luokkasotaa korostavien anarkistien suuntaan, jotka uskovat työläisten taistelun olevan universaalisti keskeisin sorron vastustuksen muoto. Näkemys tarkoittaa käytännössä sitä, että kansalliset ja yhteisöidentiteetit tuomitaan herkästi. Kaikenlainen nationalismi nähdään taantumuksellisena ja eripuraisuutta aiheuttavana, ottamatta huomioon kunkin liikehdinnän historiallista kontekstia. Värillisten pitää tehdä keinotekoinen joko-tai -valinta, kamppaillako oman kansansa vai anarkismin puolesta.

Kirjoittajan mukaan on yleistä, että edes zapatisteja ja Sri Lankassa autonomiaa vaativia tamileja ei tueta, koska niiden ei mielletä olevan riittävän anarkistisia. Hän varoittaa myötämielen puutteen kääntöpuolesta. Mikäli värillisten yhteisöt eivät voi luottaa anarkistien tukeen, miten voidaan olettaa, että he puolestaan liittoutuisivat anarkistien kanssa vaikkapa IMF:n vastaisiin taisteluihin.

White kysyy, voisiko olla olemassa myös vallankumouksellista nationalismia. Onko nationalismin kytkös imperialismiin ja rasismiin välttämätön? Hän viittaa Bakuniniin, jonka mielestä tavallisten ihmisten rakkaus maahansa, kieleensä ja kulttuuriinsa ei olisi sama asia kuin patrioottinen valtion rakastaminen. Monissa tämän hetkisissä liikkeissä on niin ikään kyse omasta itsemääräämisestä ja ihmisarvon puolustamisesta. Sitä lienee meille lähimpänä Saamenmaalla.

Mielestäni White osuu kiperään paikkaan kritisoidessaan vasemmistopiirejä universaaliväitteiden esittämisestä. Miten voidaan olettaa, että mikään yksittäinen liike tai poliittinen ideaali voisi edustaa merkityksellistä globaalia konsensusta siitä, kuinka yhteisöjen tulee järjestää sosiaaliset instituutionsa? Moni muukin kuin anarkosyndikalismi-intoilijat ja Murray Bookchin ovat sortuneet universalismiin.

Anarkisteilla olisikin näytön paikka osoittaa omissa yhteisöissään työskentelemällä, että heidän ideansa toimivat. Whiten mukaan jonkinlaista onnistumista tässä suhteessa edellytetään, ennen kuin kansainväliset anarkistit voivat kritisoida nationalistisia kamppailuja. Ei White silti tietenkään kaiken suvaitsevaa solidaarisuutta kannata vaan toteaa, että tukea tulisi antaa niille, jotka näissä kamppailevissa yhteisöissä ovat lähimpänä omaa visiotamme. Toisaalta hän kohdistaa kritiikkiä primitivismi-suuntaukselle, joka ei näyttäisi mitenkään nousevan vastustamaan värillisten päivittäin kokemaa sortoa.

Whiten lisäksi monet muutkin ovat kirjoittaneet Yhdysvaltojen anarkistiliikkeen epäonnistuneisuudesta innostaa värillisiä mukaansa. Teksti onkin selvästi suunnattu paikalliselle lukijakunnalle. Mutta kun Suomessa joka tapauksessa pääasiassa luetaan nimenomaan Pohjois-Amerikasta tulevia lehtiä, on sikäläisten kritiikkienkin lukeminen mielenkiintoista ja hyödyllistä. Meillä täällä suurin ongelma taitaa kyllä olla anarkistisen toiminnan vähyys ylipäätään.

Holistisuutta historiankuvaan

Keskimmäistä artikkelia lukiessa jännittää: olo on vähän kuin saisi valokuvan yllättäen löydetyistä, ennalta tuntemattomista sukulaisista. Outoa, etten ole kuullut heistä jo aikaisemmin. Teksti on Jason Adamsin Nonwestern anarchisms: Rethinking the Global Context. Keskiössä ovat ensimmäisen aallon anarkistiset liikehdinnät 1900-luvun alussa Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa sekä Lähi-idässä.

Adams korostaa, että anarkismi on ollut monimuotoinen ja nimenomaan sorretuimpien ihmisryhmien ja alueiden liike: voimakkaasti itäinen ja eteläinen. Anarkismin vääristynyt historiankirjoitus on kuitenkin tehnyt siitä ensisijassa länsimaisen ilmiön. Luulemme, että ns. klassinen anarkismi on kaikki. Harhakäsitys on ymmärrettävästi kaventanut ajattelun kirjoa, minkä Adams mieltää olevan yksi syy anarkismin merkityksen kutistumiseen.

Adams maalaa komean kuvan historiasta: anarkismi oli 1900-luvun alkupuolella laajin systeeminvastainen liike liki joka maailman kolkassa. Adamsin mukaan anarkistisen ajattelusuuntauksen muotoutuminen ja leviäminen näyttäisi liittyvän kapitalismiin, eli että anarkismi on vastareaktio modernin projektille. Hän korostaa siirtolaisuuden – usein yksittäisten aktivistien maanpakolaisuuden – ja julkaisutoiminnan merkitystä. Esimerkiksi Gandhi sai monia ajatuksiaan syndikalismin värittämästä Etelä-Afrikasta ja Lähi-idän anarkistit imivät vaikutteita italialaisilta siirtolaisduunareilta. Sittemmin punk-liike säteili laajalle.

Kirjoittajan pyrkimyksenä on osoittaa, että laaja-alaiseksi paljastuneella vuosisadan alun liikehdinnällä on paljon annettavaa tämän hetken ajattelulle. Monia uusina pitämiämme näkökulmia pohdittiin jo silloin. Esimerkiksi Japanin ”puhtaassa anarkismissa” on hänen mielestään paljon yhtäläisyyksiä nykyisen ekoanarkismin kanssa ja kulttuuria korostanut Kiinan anarkistiliike puolestaan antoi taustavoimaa maassa 1980-luvulla nousseelle demokratialiikkeelle.

Adamsia täydentääkseni sanottakoon, että historiankirjoituksen kapeutta ovat osaltaan varmasti aiheuttaneet kielimuurit ja historioitsijoiden taipumus nostaa esiin vain liikkeiden ulospäin maineikkaimpia ihmisiä. Nyttemmin joitakin tekstejä muun muassa Aasiasta on luettavissa Robert Grahamin toimittamassa teoksessa Anarchism: A Documentary History of Libertarian Ideas, volume 1 (2005).

Missä vastarinnan kulttuuri elää?

Vaan entä tällä hetkellä? Tätä kysyy Sharif Gemie ja pyrkii esseellään Beyond the Borders: The Question of Third World Anarchism täydentämään Adamsia.

Gemie etsii esseessään aitoa kolmannen maailman anarkismia, joka ei olisi kolonialistisen prosessin kylkiäistä tai lännen matkintaa. Usein tarjotaan antropologinen lähtökohta ja mielletään anarkismi ideologian tai militantin organisaation sijaan elämäntapana. Näin päädytään siihen, että monien heimoyhteisöjen elämä on ollut monin tavoin varsin anarkistista. Tällainen anarkiakäsitys on selvästi erilainen kuin mitä Adams tuo esiin.

Hyvä laajentaa antropologiaan, mutta on pidettävä varansa, ettei toistettaisi orientalismia ja romantisoitaisi. Toisten ihmisryhmien kulttuuria on Gemien mielestä syytä tutkia tarkkaan piirre piirteeltä niiden omassa kontekstissa ja pyrkiä ymmärtämään niiden valtion- ja auktoriteetinvastaisuuden luonne ja rajoittuneisuudet.

Mielenkiintoinen huomio Gemieltä on myös se, että primitivismi-liikkeen näkökulma on tulosta edistyneen(?) lännen omista sosiaalisista ja kulttuurisista jännitteistä, eikä niinkään kuvaa kolmannen maailman anarkismia. Eli vaikka täällä kenties kritisoidaan rationaalista ajattelua, kannatetaan siellä suuresti koulutusta. Tähän täytyy toki lisätä, että sielläkin monet rankasti kritisoivat vieraannuttavia valtion koululaitoksia ja pyrkivät luomaan muita koulutusrakenteita. Eivät primitivistit varmaan ole väittäneetkään puhuvansa Etelän yhteisöjen äänellä, eikä taida olla montaa primitivismistä innostunutta, joka on kokonaan lopettanut kirjojen lukemisen.

Gemie toteaa, että tiedon saatavuus on työläämpää ja sananvapaus rajoitetumpaa esimerkiksi Lähi-idässä. Mahtaisimmeko koskaan kuulla afgaani Kropotkinista? Ja vielä olennaisempaa: tunnistaisimmeko hänen ajatteluaan anarkistiseksi. Esimerkiksi käy taolaisuuden vähättely euro-amerikkalaisessa perinteessä. Pitääkö anarkismin väistämättä pohjautua valistuksen perinteisiin? Mikä on oikeaa anarkismia?

Anarkismin historiallinen vahvuus ei Gemien mukaan ole koskaan tullut niinkään teoretisoinnista kuin anarkismin tarjoamista ruohonjuuritason taktisista mahdollisuuksista. Hän nostaa esiin Palestiinan intifadan eli kansannousun 1987-94, joka on voimakas esimerkki pyrkimyksestä itsehallintaan. Harva palestiinalainen kutsuisi itseään anarkistiksi, vaan lieneekö se nyt olennaista? Anarkistisen filosofian tunteminen olisi toki kenties auttanut ehkäisemään hierarkioiden syntymistä, mutta kuten White kirjoittaa esseessään, CrimethIncinsä lukeneet anarkistit tuskin voivat näytellä kaikentietäviä lähetyssaarnaajia.

Lopuksi Gemie pohtii sitä, että klassisen yhteisöpohjaisen anarkismin toteutuminen on muuttoliikkeiden pirstomassa maailmassa melko harvinaista. Syrjäytymiseen reagoidaan usein autoritaarisuuteen tukeutumalla. Tämä pätee varmasti myös lännessä. Mutta onpa sittenkin poliittisia liikkeitä, jotka pyrkivät tekemään asiat toisella lailla: Chiapasin ja Algerian Kabylin alueen kapinat, joista jälkimmäisestä emme ole kuulleet juuri mitään. Niiden poliittisia kulttuureita on vaikea luokitella ja juuri tämä kielii Gemien mielestä radikaalista uudesta herkkyydestä.

Hän argumentoi sen puolesta, että nämä kaksi ovat ehkä luonnoksia uudelle globaalin anarkismin muodolle. Niiden piirissä mietitään, mitä tämän hetken federalismi voisi olla. Kyse ei niinkään ole kylien verkottumisesta kaupunkeihin kuin tavasta elää sillä lailla globaaleissa kulttuurirakenteissa, että heimollinen, alueellinen, kansallinen ja ylikansallinen kulttuuri voivat olla yhtäaikaisesti läsnä jonkinlaisessa harmoniassa.

Gemien kanssa on helppo olla samaa mieltä: anarkismia pitää toden totta 2000-luvulla päivittää. Olkoonkin, että zapatisteja on haluttu omia jo monen muunkin vasemmistoleirin mannekiineiksi ja he ovat nimenomaan kieltäytyneet määrittämästä itseänsä ideologisilla termeillä. Myös Adams viittaa lyhyesti samaan teemaan. On tärkeää pohtia, miksi ja mitä siitä seuraa että esimerkiksi monet globalisaatiokriittisen liikkeen aktivistit eivät ajattelumaailmansa yhtäläisyyksistä huolimatta tahdo kutsua itseään anarkisteiksi vaan autonomeiksi.