Päivää ennen vallankumousta

Novelli: Ursula K. Le Guin

Paul Goodman (1911-1972) In memoriam

Romaanini Osattomien planeetta kertoo pientä maailmaa asuttavista ihmisistä, jotka nimittävät itseään odolaisiksi. Nimitys tulee heidän yhteiskuntansa perustajalta Odolta, joka eli useita sukupolvia ennen romaanin aikakautta. Sen vuoksi hän ei esiinny juonessa muuten kuin implisiittisesti: sen kautta, että hän laittoi tapahtumat alulle.

Odolaisuus on anarkismia. Ei pomminheitto-meininkiä, mikä on terrorismia riippumatta siitä, millä hienommalla nimellä sitä yritetään kutsua; ei äärioikeiston sosiaalidarwinistista taloudellista ”libertarismia”; vaan anarkismia, jota varhainen taolainen ajattelu enteili ja jota Shelley ja Kropotkin, Goldman ja Goodman tulkitsivat. Anarkismin kritiikin pääkohde on autoritaarinen valtio (kapitalistinen tai sosialistinen); sen tärkein moraalis-käytännöllinen teema on yhteistyö (solidaarisuus, keskinäinen apu). Poliittisista teorioista se on kaikkein idealistisin ja minulle kaikkein kiintoisin.

Romaanimuodon antaminen anarkismille, mitä ei aiemmin ollut tehty, oli pitkä ja ankara työ, joka valtasi minut täysin kuukausien ajaksi. Kun se oli tehty, tunsin itseni eksyneeksi, maanpaossa olevaksi – juuriltaan reväistyksi ihmiseksi. Olin sen tähden hyvin kiitollinen, kun Odo astui esiin varjoista ja ylitti Todennäköisyyden kuilun, ja halusi tarinan kirjoitettavan – ei maailmasta jonka hän loi, vaan hänestä itsestään.

Tämä tarina on yhden niistä, jotka poistuivat Omelasista.[1]

Puhujan ääni kajahti voimakkaana kuin tyhjät oluttynnyrit kuormalavalla kivetyllä kadulla, ja kokoukseen saapuneet ihmiset seisoivat vieri viereen sulloutuneina kuin mukulakivet, kun painava ääni jylisi heidän yllään. Taviri oli jossakin salin toisella laidalla. Oli päästävä miehen luo. Hän kiemursi ja tunki läpi tumma-asuisen, tiheäänpakkautuneen väkijoukon. Hän ei kuullut sanoja, ei nähnyt kasvoja, vain jylyn ja perä perään toisiinsa painautuneet vartalot. Hän ei nähnyt Taviria, hän oli liian lyhyt. Leveä mustaliivinen vatsa ja rinta kohosi hänen eteensä tien tukkeeksi. Oli päästävä Tavirin luo. Hiessäpäin hän takoi rajusti nyrkeillään. Kuin olisi kiveen lyönyt, mies ei liikahtanutkaan, mutta muhkeista keuhkoista kumpusi hänen päänsä päällitse valtaisa huuto, karjahdus. Hän kyyristyi hädissään. Sitten hän käsitti, ettei huuto ollut tarkoitettu hänelle. Toisetkin huusivat. Puhuja oli sanonut jotakin, jotakin nasevaa veroista tai varjoista. Innoissaan hän liittyi huutoon – “Niin! Niin!” – ja puski eteenpäin, pääsi vaivatta ulos, suoraan Parheon Rykmentin harjoituskentän autiuteen. Iltataivas lepäsi yllä tumman värittömänä, ja kaikkialla hänen ympärillään riiputtivat pitkät heinät kuivia, valkoisia tiheäkukintoisia latvojaan. Hän ei ollut koskaan tiennyt niiden nimeä. Kukinnot riippuivat hänen päänsä yläpuolella heiluen tuulessa, joka puhalsi aina niityillä hämärän laskeutuessa. Hän juoksi niiden lomitse ja ne taipuivat sulavasti sivuun kohoten taas pystyyn hiljaa, ääneti huojumaan. Taviri seisoi korkeiden heinien keskellä yllään pyhäpukunsa, se tummanharmaa, joka teki hänestä aivan professorin tai teatterinäyttelijän näköisen, tiukan elegantin. Mies ei näyttänyt mitenkään iloiselta mutta nauroi kuitenkin ja sanoi jotakin hänelle. Miehen äänen sointi sai hänet itkemään, ja hän ojensi kätensä tarttuakseen miehen käteen, mutta hän ei silti aivan saanut itkua loppumaan. Hän ei kyennyt lopettamaan. “Voi, Taviri”, hän sanoi, “se jatkuu aina vain!” Valkoisten heinien makoinen tuoksu leijui raskaana hänen jatkaessaan kulkuaan. Oli okaita, askelten alla vitsaikkoja, oli viettävää rinnettä, kuoppia. Hän pelkäsi putoavansa, putoavansa, hän seisahtui.

Aurinko, kirkas aamupaiste, suoraan päin silmiä, säälimättä. Hän oli unohtanut vetää illalla verhot eteen. Hän käänsi selkänsä auringolle, mutta oikealla kyljellä ei saanut mukavaa asentoa. Ei kannata. Päivä. Hän huokaisi kahdesti, nousi istumaan, laski jalat vuoteen laidan yli ja jäi istumaan kyyryyn yöpaitasillaan jalkojaan katsellen.

Varpaat, koko ikänsä halpojen kenkien murjomat, olivat kulmikkaat siitä missä ne koskettivat toisiinsa ja pullistuivat päältä liikavarpaiksi; kynnet olivat haalean värittömät ja muodottomat. Muhkuraisten nilkkaluiden välissä risteili hienoisia, kuivia ryppyjä. Pieni, lyhykäinen tasainen alue varpaiden juuressa oli säilyttänyt kimmoisuutensa, mutta iho oli väriltään kuin muta, ja jalkapöytää juomuttivat solmuiset suonet. Inhottavaa. Surullista, masentavaa. Surkeaa. Säälittävää. Hän kokeili kaikkia mahdollisia sanoja ja ne kaikki istuivat kuin hirveät pienet hatut päähän. Hirveä: se samoin. Että tarkastelee itse itseään ja toteaa itsensä hirveän näköiseksi, maksaneeko vaivan! Mutta toisaalta, jos hän ei näyttäisi näin hirveältä, olisiko hän istahtanut tähän tai tuonne itseään tällä lailla tuijottamaan? Eipä vainkaan! Kelpo ihmisruumis ei ole kohde, ei väline, ei ihaltavaksi tarkoitettu omistusesine vaan juuri sinä, sinä itse. Vasta sitten, kun se ei enää ole sinä vaan sinun, sinulle kuuluva kapine, alat kantaa siitä huolta – Onko se hyvässä kunnossa? Kelpaako se? Kestääkö se?

“Huoli siitä”, Laia sanoi tuimasti ja nousi.

Äkillinen ponnistus huimasi häntä. Hänen täytyi ottaa tukea yöpöydän reunasta, sillä hän pelkäsi kaatuvansa. Siitä hän muisti kuinka oli kurottanut kohti Taviria, unessa.

Mitä Taviri oli sanonut? Hän ei jaksanut muistaa. Hän ei ollut edes varma, oliko hän koskettanut tämän kättä. Laia rypisti otsaansa yrittäen muistaa. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli nähnyt unta Tavirista, eikä hän nyt edes pysty muistamaan mitä mies oli sanonut!

Se oli mennyttä, mennyttä. Hän seisoi kumarassa, yöpaidassa, otsa kurtussa, toinen käsi yöpöydässä kiinni. Kuinka kauan siitä olikaan kun hän oli ajatellut miestä – unessa näkemisestä puhumattakaan – edes ajatellut häntä, “Tavirina”? Kauanko siitä oli kun hän oli viimeksi sanonut miehen nimen?

Asieo sanoi. Kun Asieo ja minä olimme vankilassa pohjoisessa. Ennen kuin tapasi Asieon. Asieon vastavuoroisuuden teoria. Aivan niin, Laia puhui hänestä, puhui hänestä epäilemättä liikaakin, holtittomasti, veti hänet mukaan. Mutta “Asieona”, jälkimmäistä nimeä käyttäen, julkisena henkilönä. Yksityishenkilö, mies, oli kadonnut, peruuttamattomasti poissa. Jäljellä oli enää kovin harvoja, jotka olivat tunteneet hänet. He kaikki olivat tottuneet istumaan vankilassa. Entisinä aikoina mokomalle naurettiin, kaikki ystävät istuivat kaikissa vankiloissa. Mutta enää heitä ei ollut edes niissä, ei tänä päivänä. He olivat vankiloiden hautausmailla. Tai joukkohaudoissa.

“Oi voi, voi tavaton”, Laia sanoi täyteen ääneen ja vajosi takaisin vuoteelle, sillä hän ei kyennyt seisomaan jalkeilla muistaessaan ensimmäiset viikot Linnakkeessa, sellissä, ensimmäiset viikot yhdeksästä vuodesta Drion Linnakkeessa, sellissä, nuo ensimmäiset viikot sen jälkeen, kun hänelle oli kerrottu, että Asieo oli kuollut kahakassa Hallituksen Aukiolla ja hänet oli haudattu Tuhannenneljänsadan kanssa kalkkikaivantoihin Oringin Portin tuolle puolen. Hänen kätensä valahtivat entiseen asentoonsa syliin, vasen nyrkkiin puristettuna oikean käden otteen lukitsemana, oikea peukalo edestakaista liikettä tehden puristaa ja hankaa vasemman etusormen rystystä. Tunteja, päiviä, öitä. Hän oli ajatellut heitä kaikkia, heistä jokaista, jokaista Tuhannestaneljästäsadasta, kuinka he siellä makasivat, kuinka sammuttamaton kalkki teki työtään lihassa, kuinka luut koskettivat toisiaan karvaassa pimeässä. Kuka kosketti Asieoa? Kuinka nyt lepäsivät käden solakat luut? Tunteja, vuosia.

“Taviri, en milloinkaan ole unohtanut sinua!” hän kuiskasi, ja eleen typeryys palautti hänet aamun valkeuteen sekä myllättyyn vuoteeseen. Tietenkään hän ei ollut unohtanut miestä. Sellaiset asiat ovat sanomatta selvät miehen ja vaimon välillä. Siinä lattialla olivat hänen rumat vanhat jalkansa aivan kuten äskenkin. Hän ei ollut edennyt mihinkään, hän oli kiertänyt ympyrän. Hän nousi ponnistuksesta ja haluttomuudesta ähkäisten seisomaan ja meni hakemaan aamutakkinsa vaatekomerosta.

Nuoret liikuskelivat Talon saleissa heille hyvin soveltuvassa alastomuudessa, mutta Laia oli siihen liian vanha. Hän ei halunnut pilata kenenkään nuorukaisen aamiaista olemuksellaan. Nuoret olivat sitä paitsi saaneet varttua vapaina vaatteista, seksistä ja muusta sellaisesta mutta hän ei. Hän oli vain keksinyt sen periaatteen. Kaksi eri asiaa.

Niin kuin esimerkiksi Asieon kutsuminen “minun miehekseni”. Heitä värisytti. Kelpo odolaisena hänen kuuluisi tietenkin käyttää sanaa “kumppani”. Mutta miksi hitossa hänen oli muka oltava kelpo odolainen?

Hän laahusti alakertaan kylpytiloihin. Mairo oli siellä pesemässä hiuksiaan käsialtaassa. Laia katseli ihaillen pitkää, sileän kiiltävää, märkää vyyhteä. Hän kävi nykyisin niin harvoin Talon ulkopuolella, ettei osannut sanoa milloin oli viimeksi nähnyt säädyllisesti paljaaksiajellun päänahan mutta silti hänelle tuotti täyteläisen tukan näkeminen mielihyvää, ylenpalttista mielihyvää. Niin usein hänelle oli pilkaten huudettu Pitkätukka, Pitkätukka, ja poliisit sekä nuoret kovanaamat olivat vetäneet häntä tukasta, jokaisessa uudessa vankilassa oli virnuileva sotilas parturoinut häneltä hiukset päänahkaa myöten. Ja sitten hän oli kasvattanut sen taas, nukasta sängeksi, kutreiksi, harjaksi... Ennen vanhaan. Jumalan rakkauden nimeen, eikö hän tänään osannut ajatella mitään muuta kuin menneitä?

Pukeuduttuaan ja sijattuaan vuoteensa hän lähti yhteisruokalaan. Aamiainen oli kunnollinen, mutta hänen ruokahalunsa ei ollut palannut ennalleen sen pahuksen halvauskohtauksen jälkeen. Hän joi kaksi kupillista yrttiteetä mutta ei saanut syödyksi loppuun ottamaansa hedelmää. Lapsena hän oli himoinnut hedelmiä niin kovin että oli varastanut; ja linnoituksessa – voi Jumalan tähden, lopeta jo! Hän hymyili ja vastaili toisten ruokailijoiden sekä keittiövuorossa tänä aamuna olevan ison miehen, Aevin, tervehdyksiin sekä ystävällisiin uteluihin. Aevi oli houkutellut häntä persikalla: “Vilkaisehan tätä, säästin tämän sinulle.” Kuinka olisi voinut kieltäytyä? Ja hänhän oli aina pitänyt kovasti hedelmistä, tuskin sai koskaan kyllikseen; kerran kuuden tai seitsemän ikäisenä hän oli varastanut yhden kauppiaan kärryiltä Jokikadulla. Mutta oli vaikea aterioida kun ympärillä keskusteltiin niin innostuneina. Oli saatu uutisia Thusta, oikeita uutisia. Ensin hän oli jo jättää ne omaan arvoonsa, sillä hän ei jaksanut enää innostua herkästi, mutta kun hän oli lukenut lehdestä artikkelin, lukenut myös rivien välit, hän jäi miettimään sisimmässään oudon varmana mutta viileänä: No niin, tämä on sitä; se on tapahtunut. Ja Thussa, ei täällä. Thu murtuu pikemmin kuin tämä maa; vallankumous voittaa siellä ensin. Ikään kuin se mitään merkitsisi! Kansakuntia ei enää ole. Kuitenkin se merkitsi jotakin, se sai hänet hiukan kylmäksi ja surulliseksi – kateelliseksi itse asiassa. Kaikista mahdollisista tyhmistä asenteista. Hän ei ottanut paljon osaa keskusteluun ja palasi pian omaan huoneeseensa itseään säälien. Hän ei osannut jakaa toisten innostusta. Hän oli sen ulkopuolella, täysin ulkopuolella. Ei ole helppoa, hän puolusteli itseään kiivetessään työläästi ylös portaita, hyväksyä olevansa ulkopuolella kun on ollut sisällä, kaiken keskipisteessä viisikymmentä vuotta. Voi, Jumalan rakkauden nimeen. Hän huohotti.

Hän astui huoneeseensa, portaat ja itsesääli jäivät taa. Se oli hyvä huone, oli niin hyvä saada olla omissa oloissaan. Suuri helpotus. Vaikka ei se ollut kovin oikeudenmukaista. Ullakkokerroksessa asui nuoria viisikin huoneessa joka ei ollut tätä suurempi. Odolaistaloihin pyrki jatkuvasti asumaan enemmän ihmisiä kuin voitiin asianmukaisesti majoittaa. Hän sai pitää hallussaan tätä isoa huonetta ainoastaan siksi että hän oli vanha nainen, joka oli saanut halvauskohtauksen. Ja ehkä siksi että hän oli Odo. Ellei hän olisi ollut Odo vaan vain kohtauksen läpikäynyt vanha nainen, olisiko hän saanut huoneen? Hyvin todennäköisesti. Kuka pahus oikeastaan halusi asua yhdessä kuolaavan vanhan naisen kanssa? Vaikeaa tietää varmasti. Suosikkijärjestelmä, elitismi, johtajanöyristely luikersivat aina takaisin ja orastivat kaikkialla. Hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan näkevänsä aikaa jolloin ne oli kokonaan kitketty pois, ei yhden sukupolven eläessä; suuret muutokset tapahtuivat vain ajan myötä. Siihen saakka tämä oli kaunis, iso, aurinkoinen huone, joka sopi mainiosti maalmanvallankumouksen alkuunpanneelle kuolaavalle eukolle.

Hänen sihteerinsä tulisi tunnin kuluttua auttamaan päivän töiden suunnittelussa. Hän laahusti työpöydän ääreen, kauniin, ison huonekalun, joka oli lahja Nion koristepuuseppien syndikaatilta koska joku oli kuullut hänen kerran todenneen, että ainoa huonekalu jota hän milloinkaan oli todella kaivannut, oli monin laatikoin varustettu tarpeeksi tilava työpöytä... pahus, pöytä oli tulvillaan papereita, joihin oli kiinnitetty muistilippuja, enimmäkseen Noin pienellä, selkeällä käsialalla: Kiireellinen. – Pohjoiset maakunnat. – Ota yhteys w/RT?

Hänen oma käsialansa ei ollut palannut ennalleen Asieon kuoleman jälkeen. Outoa kun asiaa ajatteli. Olihan hän sentään kirjoittanut miehen kuolemaa seuranneiden viiden vuoden aikana koko Analogian. Lisäksi tulivat vielä kirjeet, jotka kookas vetistävänharmaasilmäinen vartija oli salakuljettanut linnoituksesta kahden vuoden aikana. Vankilakirjeiksi niitä nimitettiin nyt, ja niitä oli kaksitoista eri nidettä. Ne kaikki, kirjeet joiden ihmiset alinomaa kertoivat olevan täynnä “henkistä voimaa” – mikä ilmeisesti merkitsi, että hän oli valehdellut naamansa siniseksi niitä kirjoittaessaan koska oli yrittänyt pitää mielensä virkeänä – ja Analogian, joka aivan selvästi oli ajattelultaan ehein teos minkä hän oli kirjoittanut, hän oli kirjoittanut Drion linnoituksessa, sellissä, Asieon kuoleman jälkeen. Pakko oli ollut tehdä jotakin, ja linnoituksessa oli annettu käyttöön paperia ja kyniä... Se kaikki oli kuitenkin kirjoitettu hätäisellä, sotkuisella käsialalla, jota hän ei koskaan tuntenut omakseen, ei sillä tavoin omakseen kuin neljäkymmentäviisi vuotta vanhan käsikirjoituksen, Yhteiskunta ilman hallituksia, pyöreät, mustat kirjainmuodot. Taviri ei ollut vienyt kalkkihautaan ainoastaan hänen ruumiinsa ja sydämensä syvintä kaipuuta vaan myös hänen siistin selkeän käsialansa.

Mutta vallankumous oli jäänyt hänelle.

Miten urhea olitkaan kun jatkoit työtä, kirjoittamista, vankilassa, liikkeen kokeman valtaisan takaiskun jälkeen, kumppanisi kuoltua, ihmiset tapasivat sanoa. Mokomat hölmöt. Mitä muuta oli tehtävissä? Urhea, rohkea – mitä rohkeus oli? Sitä hän ei ollut keksinyt. Sitä ettei pelännyt, sanoi joku. Pelkäsit mutta jatkoit, sanoivat toiset. Mitä muuta saatoin tehdä kuin jatkaa? Annettiinko koskaan vara valita?

Kuoleminen merkitsi vain jatkamista uuteen suuntaan.

Jos halusit päästä kotiin, oli vain jatkettava matkaa, sitä hän tarkoitti kirjoittaessaan “Todellinen matkanteko on paluuta”, mutta sitä ei ollut milloinkaan tarkoitettu muuksi kuin omakohtaiseksi havainnoksi, ja nyt hän oli etäämpänä siitä kuin koskaan eikä osannut todentaa lausetta. Hän kumartui, liian äkisti niin että ähkäisi luidensa napsahdusta, ja alkoi kaivella alinta pöytälaatikkoa. Hänen kätensä osui iänpehmentämään kansioon ja hän otti sen esiin tunnistettuaan sen kosketuksesta jo ennen näön vahvistusta; käsikirjoitus vihkoseen Organisaation muodostaminen ja siirtyminen vallankumoukseen. Mies oli painattanut otsikon kansion kanteen ja kirjoittanut nimensä sen alle, Taviri Odo Asieo, IX 741. Käsiala oli hienostunutta, jokainen kirjain hyvin muotoiltu, selkeää ja sujuvaa. Mies oli kuitenkin käyttänyt mieluummin äänikirjoitinta. Käsikirjoitus oli kokonaan laadittu äänikirjoittimella, vieläpä korkealaatuisella, epäröintikohdat oli sopeutettu kokonaisuuteen ja puheen idiosynkratia normaloitu. Siitä ei havainnut, että hän oli lausunut o:n syvältä kurkusta niin kuin Pohjoisrannikolla lausutaan. Miehestä itsestään ei tässä ollut muuta merkkiä kuin hänen ajattelunsa. Laialla ei ollut hänestä mitään muuta kuin kansion kanteen kirjoitettu nimi. Hän ei ollut säilyttänyt miehen kirjeitä, oli tunteilua säilyttää kirjeitä. Eikä hän sitä paitsi säilyttänyt yhtään mitään. Hän ei saanut mieleensä mitään, jonka olisi omistanut muutamaa vuotta kauemmin tätä vanhaa raihnaista ruumista lukuun ottamatta tietysti, ja siihen hänet oli sidottu...

Taas dualistamassa. “Hän” ja “se”. Ikä ja sairaus tekivät dualistiksi, tekivät eskapistiksi; mieli intti: En se ole minä, en se ole minä. Mutta se oli. Mystikot ehkä pystyvät irtaannuttamaan mielen ruumiista; hän oli aina hieman haikeana kadehtinut heiltä tuota keinoa – ilman että olisi kaihonnut kilvoitella siinä lajissa. Todellisuuspako ei häntä puhutellut. Hän oli tavoitellut vapautta täällä, nyt, ruumiineen ja sieluineen.

Ensin itsesääliä, sitten omahyväisyyttä, ja tässä hän vain istui, Jumalan rakkauden nimeen, pidellen Asieon nimeä kädessään, miksi. Eikö hän tiennyt sitä nimeä tarvitsematta nähdä sitä? Mikä häntä vaivasi? Hän nosti kansion huulilleen, suuteli käsinkirjoitettua nimeä tiukasti ja asiallisesti, pani kansion takaisin alimpaan laatikkoon, sulki laatikon ja suoristautui. Oikeaa kättä kihelmöi. Hän raapi sitä, heilutti kättä harmissaan. Se ei ollut oikein toipunut kohtauksesta. Ei myöskään oikea jalka eikä oikea suupieli. Ne olivat velttoja, voimattomia, niitä kihelmöi. Ne saivat hänet tuntemaan itsensä robotiksi jossa oli oikosulku.

Ja aika riensi, Noi tulisi kohta, mitä hän oli saanut aikaan aamiaisen jälkeen.

Hän nousi ylös niin äkisti että horjahti, ja hän takertui tuolinselukseen ettei kaatuisi. Hän meni aulan kylpytilaan ja katsoi siellä suureen peiliin. Hänen harmaa hiusnutturansa oli hajonnut ja nuutuneen näköinen, hän ei ollut kammannut sitä kunnolla ennen aamiaista. Hetken hän kamppaili sen kanssa. Oli työlästä pitää käsivarsia ylhäällä. Vessaan kiiruhtava Amai pysähtyi ja sanoi: “Anna minä laitan sen!” ja punoi nutturan tiukasti ja sievästi yhdessä hujauksessa. Amai oli kahdenkymmenen, ei kolmannestakaan Laian iästä. Hänen vanhempansa olivat molemmat kuuluneet liikkeeseen, toinen oli saanut surmansa kapinassa -60, toinen teki yhä värväystyötä eteläisissä maakunnissa. Amai oli varttunut Odolaistalossa, hän oli vallankumoukseen kasvanut, anarkian aito tytär. Ja niin rauhallinen, vapaa ja kaunis lapsena, olento joka nosti kyyneleet silmiin kun häntä ajatteli: tämän vuoksi me teimme työtä, tätä me tarkoitimme, tämä se on, siinä hän on, elävä, toiveikas, ihana tulevaisuus.

Laia Asieo Odon oikea silmä valutti useita kyynelpisaroita kun hän seisoi pesualtaiden ja virtsaloiden välissä, ja tytär, jota hän ei ollut synnyttänyt, laitteli hänen hiuksiaan; mutta vasen silmä, vahva silmä, ei vuotanut, eikä se myöskään tiennyt mitä oikea silmä teki.

Hän kiitti Amaita ja kiiruhti takaisin huoneeseensa. Hän oli peilistä huomannut tahran kauluksessaan. Ilmeisesti persikanmehua. Pahus sinua, vanha lerppasuu. Hän ei halunnut Noin näkevän sylkitippoja hänen kauluksessaan.

Pujottaessaan puhdasta paitaa päänsä yli hän ajatteli: Mikä Noin tekee niin tärkeäksi?

Noi oli kolmissakymmenissä, solakka, lihaksikas nuorukainen, jolla oli pehmeä ääni ja valppaat tummat silmät. Se hänet teki tärkeäksi. Niin yksinkertaista se oli. Vanha kunnon seksuaalisuus. Hän ei ollut koskaan tuntenut vetoa vaaleisiin eikä lihaviin, ei kookkaisiin hauiksiin, ei koskaan, ei edes neljäntoista iässä jolloin hän rakastui jokaiseen ohikulkevaan pieruun. Tumma, hoikka ja kiihkeä, siinä hänen reseptinsä. Taviri, ilman muuta. Aivojensa puolesta tämä poika ei vastannut tuumaakaan Tavirista, ei ulkonäkönsäkään puolesta, mutta siinä vain oltiin: Hän ei halunnut pojan näkevän häntä kaulus tahraisena ja hiukset epäjärjestyksessä.

Hänen ohuet, harmaat hiuksensa.

Noi tuli sisään seisahtuen hetkeksi oviaukkoon – herra jumala, hän ei ollut edes sulkenut ovea paitaa vaihtaessaan! Hän katsoi poikaa ja näki itsensä. Vanhan naisen.

Vaikka harjaat hiuksesi ja vaihdat puhtaan paidan, tai vaikka panet päällesi viikon käytetyn paidan ja jätät hiuslaitteesi sekaiseksi yön jäljiltä, tai vaikka vaatetat itsesi kultavaatteisiin ja puuteroit paljaaksiajellun pääsi timanttipölyllä. Millään niistä ei ole mitään merkitystä. Vanha nainen vain näyttäisi hiukan vähemmän, tai hiukan enemmän irvokkaalta.

Sitä pitää itsensä siistinä vain säädyllisyydestä, mielenrauhansa vuoksi, toisten ihmisten tähden.

Siten viimein luopuu siitäkin ja antaa häpeilemättä itsensä tahriutua.

“Hyvää huomenta”, sanoi nuori mies pehmeällä äänellään.

“Heipä hei, Noi.”

Ei, herran tähden, ei pelkästään säädyllisyydestä. Säädyllisyys hittoon. Siksikö, että mies jota hän oli rakastanut ja jolle hänen ikänsä ei olisi merkinnyt sitä tai tätä – siksikö, että mies oli kuollut, hänen pitäisi teeskennellä käyneensä sukupuolettomaksi? Olisiko hänen kiellettävä totuus aivan kuin hän olisi joku vietävän puhtauskiihkoilija? Vielä kuusi kuukautta sitten, ennen kohtausta, hän oli vetänyt miesten katseita puoleensa, kiinnostuneita katseita; kyllä hän nytkin, vaikka ei kyennyt tuottamaan muille silmäniloa, herra nähköön voisi tuottaa sitä itselleen.

Kun hän oli kuusivuotias, ja isän ystävä Gadeo kävi usein heillä puhumassa politiikkaa isän kanssa päivällisen jälkeen, hän pani kaulaansa kullanvärisen ketjun, jonka äiti oli löytänyt roskista ja tuonut hänelle. Se oli niin lyhyt, että peittyi miltei kokonaan kauluksen kätköön eikä sitä nähnyt kukaan. Hänestä niin oli hyvä. Hän tiesi, että se oli hänen kaulassaan. Hän istui portailla kuunnellen miesten puhetta ja tiesi olevansa Gadeon mielestä sievä. Mies oli tumma ja hänellä oli valkeina välähtelevät hampaat. Toisinaan hän sanoi häntä “nätiksi Laiaksi”. “Sillä lailla, nätti pikku Laia!” Kuusikymmentäkuusi vuotta sitten.

“Mitä? Päässä hiukan pyörii. Yö oli tuskallinen.” Se piti paikkansa. Hän oli nukkunut tavallistakin vähemmän.

“Kysyin, oletko nähnyt tämän aamun lehdet.”

Hän nyökkäsi.

“Eikö etene hyvin Soinehessa?”

Soinehe oli Thun maakunta, joka oli julistautunut eroon Thun valtiosta edellisenä iltana.

Noi oli innoissaan. Hänen valkeat hampaansa välkkyivät tummissa, vilkkaissa kasvoissa. Nätti Laia.

“Kyllä. Pelottavan hyvin.”

“Tiedän. Mutta tällä kerralla on tosi kysymyksessä. Tämä on Thun hallituksen lopun alkua. Eivät ole tehneet elettäkään lähettääkseen joukkoja Soineheen niin kuin kai kuulit. Se vain yllyttäisi sotilaat nousemaan vastarintaan ennen aikojaan ja ne kyllä käsittävät sen.”

Laia oli yhtä mieltä. Hän tunsi samanlaista varmuutta. Pojan innostusta hän ei kuitenkaan osannut jakaa. Elettyään ikänsä toivon varassa koska muuta ei ole kuin toivo, voitosta ei enää saa irti makua. Ennen todellista voitonhuumaa on käytävä todellisessa epätoivossa. Hän oli kuitannut epätoivon ajat sitten. Enää ei ollut voitontuntua. Kulku vain jatkui.

“Laadimmeko tänään ne kirjeet?”

“Mikäpä siinä. Mitkä kirjeet?”

“Pohjoisen väelle”, poika sanoi ilmaisematta kärsimättömyyttä.

“Minkä pohjoisen?”

“Parheon, Oaidun.”

Hän oli syntynyt Parheossa, likaisessa kaupungissa likaisen virran rannalla. Pääkaupunkiin hän oli siirtynyt vasta täytettyään kaksikymmentäkaksi ja oli valmis kuuluttamaan vallankumousta. Vaikka tosin se noina päivinä, ennen kuin hän ja toiset olivat puineet sitä perusteellisesti, oli ollut perin vihreä ja lapsekas vallankumous. Lakkoja palkkojen nostamiseksi, naisten aseman parantamiseksi. Äänivaltaa ja palkankorotuksia – valtaa ja rahaa, Jumalan rakkauden nimeen! No, vähä vähältä sitä oppii kuin oppiikin viidessäkymmenessä vuodessa.

Mutta sitten onkin kaikki jo unohdettava.

“Alamme Oaidusta.”, hän sanoi ja istuutui nojatuoliin. Noi istui työpöydän ääressä valmiina alkamaan työt. Hän luki ääneen otteita kirjeistä, joihin Laian tuli vastata. Hän yritti pysyä valppaana ja onnistuikin sanelemaan yhden kokonaisen kirjeen ja toisen alkua. “Painakaa mieleenne, että nykyisessä vaiheessa veljestönne on haavoittuvaisen altis uhkalle... ei vaan vaaralle jota...” Hän etsi sanoja kunnes Noi ehdotti: “Johtajavaltaisuuden vaaralle?”

“Hyvä niin. Eikä mikään niin hanakasti turmele pyyteettömiä pyrkimyksiä kuin vallanhimo. Ei. Eikä pyyteettömyyttä turmele mikään – ei. Jumalan rakkauden nimeen, sinä tiedät mihin minä pyrin, Noi, kirjoita sinä se. He tietävät myös, samaa vanhaa asiaa, mikseivät tutki minun kirjojani!”

“Suora kosketus”, Noi huomautti lauhkeasti muistuttaen keskeisestä odolaisesta periaatteesta.

“Niin niin, mutta olen väsynyt näihin kosketuksiin. Jos kirjoitat kirjeen, minä allekirjoitan sen, mutta tänä aamuna en jaksa syventyä siihen.” Noi katsoi häntä kysyvästi, huolestuen. Hän tokaisi kiusaantuneena: “Minulla on muuta tekemistä mielessä.”

Noin mentyä hän istuutui työpöydän ääreen ja siirteli papereita edestakaisin ollen tekevinään jotakin, sillä häntä hämmennyttivät, säikyttivät omat sanansa. Hänellä ei ollut muuta mielessä. Hänellä ei ollut koskaan ollut muuta mielessä. Tässä oli hänen työnsä: hänen elämäntyönsä. Puhematkat, kokoukset ja kadut olivat nyt hänen ulottumattomissaan, mutta yhä hän kykeni kirjoittamaan, ja se oli hänen työnsä. Ja jos hänellä olisikin ollut muuta tekemistä, Noi olisi tiennyt siitä; Noi laati hänen päiväohjelmansa ja muistutti hienotunteisesti tehtävistä niin kuin esimerkiksi tänä iltapäivänä edessäolevasta ulkomaalaisten opiskelijoiden vierailusta.

Voi pahus. Hän piti nuorista, ja vierasmaalaisilta oppi aina jotakin, mutta häntä väsyttivät uudet kasvot, häntä väsytti olla tutkailtavana. Hän oppi muilta, mutta muut eivät oppineet häneltä; he olivat kauan sitten oppineet mitä hänellä oli opetettavana, hänen kirjoistaan, liikkeeltä. He tulivat vain katsomaan häntä ikään kuin hän olisi Rodarredin Suuri torni tai Tulaevean kanjoni. Ilmiö, monumentti. He olivat kunnioituksesta, ihailusta mykkiä. Hän kiristeli hampaitaan: Ajatelkaa itse itsellenne ajatuksia! – Tuo ei ole anarkismia vaan todellisuuden himmentämistä. – Et kai luulottele, että vapaus ja kuri ovat ristiriitaisia käsitteitä? – He ottivat sananruoskan sivallukset vastaan nöyrinä kuin lapset, kiitollisina kuin hän olisi jokin Alkuäiti, Suuren Suojaisan Kohdun palvontakuva. Hän! Hän joka sentään oli miinoittanut Seisseron telakat ja sättinyt julkisesti pääministeri Inoilten seitsemäntuhantisen kansanjoukon edessä, huutanut, että tämä oli valmis leikkaamaan irti omat munansa, kultauttamaan ne ja myymään matkamuistoina jos sillä vain saisi hiukankin hyötyä – hän oli kirkunut ja kironnut, potkinut poliiseja, sylkenyt pappien päälle ja pissannut julkisesti Hallintoaukiolla isolle pronssilaatalle, joka julisti TÄLLÄ PAIKALLA LASKETTIIN PERUSTA A-ION RIIPPUMATTOMALLE KANSAKUNNALLE jne. jne., pisssssssss sen kaiken katteeksi! Nyt hän siis muka oli kaikkien ikioma mamma, arvon vanha rouva, rakas vanha monumentti, kaikki kohdun ääreen kunniakäynnille. Jyty on hiipunut, pojat, nyt uskaltaa jo mennä lähelle.

“Ei, en hyväksy”, Laia sanoi ääneen. “En hyväksy.” Hän ei tajunnut puhuvansa ääneen, sillä hän oli aina puhunut itsekseen. “Laian näkymätön kuulijakunta”, Taviri oli tavannut sanoa kun hän ravasi huoneessa ääneen mutisten. “Ei tarvitse tulla, en ole paikalla”, hän julisti nyt näkymättömälle kuulijakunnalle. Hän oli juuri päättänyt mitä kuului tehdä. Hänen oli mentävä ulos. Mentävä kaduille.

Oli tahditonta tuottaa pettymys vierasopiskelijoille. Tarkoituksetonta, tyypillinen vanhan ihmisen temppu. Se oli epäodolaista. Pisssssssss mokomalle. Mitä kannatti ahertaa koko ikänsä vapauden puolesta ja joutua vaille minkäänlaisia vapauksia? Hän lähtisi ulos kävelylle.

“Mikä on anarkisti? Sellainen, joka valitessaan ottaa vastuun valinnastaan.”

Matkalla alakertaan hän päätti otsaansa rypistäen ottaa vastaan ulkomaalaiset opiskelijat. Sitten hän lähtisi ulos.

He olivat hyvin nuoria opiskelijoita, hyvin totisia: kauriinsilmäisiä, nuhjuisia, hurmaavia olentoja läntiseltä pallonpuoliskolta, Benbilistä ja Mandin kuningaskunnasta, tytöillä yllään valkoiset housut, pojilla pitkät kiltit, sotaisen näköisiä, ajasta jäljessä. He kertoivat toiveistaan. “Me mandilaiset olemme niin kaukana vallankumouksesta, että me ehkä olemme lähellä sitä”, sanoi yksi tytöistä miettiväisesti hymyillen: “Elämän kehä!” ja hän näytti kuinka ääripäät kohtaavat muodostaen tummaihoisin sormin ympyrän. Amai ja Aevi tarjosivat valkoista viiniä ja tummaa leipää talon vieraskäytännön mukaan. Vieraat nousivat kuitenkin kuuliaisesti lähteäkseen jo puolen tunnin kuluttua. “Ei, ei ei”, Laia sanoi, “jääkää tänne juttelemaan Aevin ja Amain kanssa. Minä vain jäykistyn kovin istumisesta ja kaipaan verryttelyä. Oli erittäin kiintoisaa tavata teidät, tulkaa toistekin käymään luonani, pikku veljeni ja sisareni, oikein pian.” Sillä hän rakasti heitä ja he häntä, ja hän jakeli suutelutervehdyksiä joka puolelle, nauroi ihastellen tummia nuoria poskia, lempeitä silmiä, hajustettuja hiuksia ennen kuin hän viimein asteli ulos. Hän oli todellakin hieman väsynyt, mutta hän ei suostunut menemään ylös unille koska se tuntui itsepetokselta. Hän halusi mennä ulos. Ulos hän menisi. Hän ei ollut käynyt ulkona – mistä asti? Talven jälkeen! Ennen kohtausta. Ei ihme, että hän alkoi vaipua synkkyyteen. Sehän oli kuin vankilatuomiota kärsisi. Ulos, kaduille, siellä hänellä oli elämä.

Hän astui ulos vaivihkaa Talon sivuovesta, meni vihannesmaiden ohi, astui kadulle. Kapea kaistale karua kadun ryönää oli muokattu hienosti puutarhaksi ja se tuotti hyvän sadon papuja ja ceeaa, mutta Laialla ei ollut silmää viljelylle. Oli tietenkin ollut itsestään selvää, että anarkistiyhteisöjen täytyi murrosvaiheessakin pyrkiä täyteen omavaraisuuteen, mutta siihen, kuinka se toteutettiin maaperän ja kasvien hyödyntämisen avulla, häneltä ei liiennyt kiinnostusta. Sitä varten olivat viljelijät ja agronomit olemassa. Hänen kenttänsä olivat kadut, meluisat, lemuisat kivikadut, joilla hän oli kasvanut ja elänyt koko ikänsä lukuunottamatta viittätoista vankilavuotta.

Hän silmäili lämmöllä Talon julkisivua. Että se oli rakennettu pankiksi, tuotti kieroa mielihyvää sen nykyisille asukkaille. Ruokasäkkejä säilytettiin pomminkestävässä rahaholvissa ja siideri kypsytettiin pienissä tynnyreissä tallelokeroissa. Kadunpuoleisessa seinässä pöyhkeilevien pylväiden yläpuolella näkyi yhä kaiverrettuna “Sijoittajien ja viljantuottajien yhdistyksen kansallinen pankki”. Liike ei ylvästellyt nimillä. Heillä ei ollut lippua. Iskulauseita tuli ja meni tarpeen mukaan. Aina voi raapustaa Elämänkehä-kuvion seiniin ja katukäytäviin vallanpitäjien silmien kiusaksi. Nimityksiin he suhtautuivat välinpitämättömästi hyväksyen tai jättäen huomiotta miksi heitä milloinkin sanottiin, kaihtoivat luokittamista ja karsinointia, eivät kaihtaneet kummallisuuksia. Niinpä tällä tunnetuimmalla ja toiseksi vanhimmalla osuuskuntatalolla ei ollut muuta nimeä kuin Pankki.

Julkisivu avautui avaralle ja hiljaiselle kadulle mutta vain kulmanvälin päässä alkoi Temeba, markkinatori, joka aikoinaan oli kuuluisa ihmis- ja eläinepämuodostumien mustanpörssinkaupan keskus, nyt nutistettu vihanneskauppojen, vaatenarikoiden ja surkuhupaisien markkinaesitysten tyyssijaksi. Sen humalluttava eloisuus oli mennyttä, jäljellä oli vain puolihalvaantuneita juoppoja, huumeenkäyttäjiä, rampoja, kaupustelijoita, viidennen luokan huoria, panttikonttoreita, peliluolia, povareita, ruumiinmuovailijoita ja halpoja hotelleja. Laia kääntyi Temeballe kuin vesinoro joka hakeutuu kohti omaa virtaustasoaan.

Hän ei ollut milloinkaan pelännyt eikä halveksinut kaupunkia. Se oli hänen maataan. Tällaisia slummeja ei enää olisi, jos vallankumous voittaisi. Kurjuutta kuitenkin olisi. Aina oli oleva kurjuutta, hävitystä, julmuutta. Hän ei koskaan ollut yrittänyt väittää, että hän muuttaisi ihmisen tilan toiseksi, ei että hän olisi se äiti, joka ottaa huomaansa lapset jotta nämä eivät satuttaisi itseään. Kaikkea muuta. Kunhan vain ihmiset saivat vapaasti valita, juokoot sitten kärpäsenmyrkkyä ja eläkööt katuojissa, se oli heidän oma asiansa. Ja kunhan se vain ei olisi liikemiesten liiketoimi, ei tuottaisi kenellekään voittoja eikä sallisi kenellekään valtaa yli kanssaihmisten. Näin hän oli tuntenut jo ennen kuin tiesi mistään mitään, ennen kuin kirjoitti ensimmäisen kiistakirjoituksensa, ennen kuin lähti Parheosta, ennen kuin hän tiesi mitä “pääoma” tarkoitti, ennen kuin hän oli käynyt kauempana kuin Jokikadulla, jossa hän leikki persmattia ja konttasi katukäytävillä naarmuisin polvin toisten kuusivuotiaitten seassa, hän oli tiennyt tämän: että hän ja muut tenavat, heidän vanhempansa, juopot ja huorat ja kaikki Jokikadun väki olivat jonkin pohjimmaisia – olivat perus, todellisuus, alkulähde. Mutta tehän tahdotte raastaa sivistyksen lokaan! huusivat kauhistuneet, säädylliset ihmiset myöhemmin, ja hän oli vuosikausia yrittänyt selittää heille, että ellei maailmassa olisi muuta kuin lokaa ja te olisitte Jumala niin ettekö tekisi siitä inhimillisiä olentoja, ja jos te olisitte inhimillisiä, te yrittäisitte tehdä siitä taloja, joissa ihmisolennot voisivat asua. Mutta yksikään joka kuvitteli olevansa parempi kuin loka ei ymmärtänyt. Nyt vesi etsi uomansa, loka loaksi, Laia kahlasi törkyistä, meluisaa katua ja oli taas kotona kaikessa vanhan ikänsä rumassa heikkoudessa. Uneliaat huorat sotkuisine lakattuine hiuslaitteineen, yksisilmäinen nainen joka voipuneena kaupitteli vihanneksiaan, puolimielinen kerjäläinen joka läpsi kärpäsiä, he olivat hänen maanmiehiään. He olivat saman näköisiä kuin hän, he kaikki olivat apeita, iljettäviä, ilkeitä, säälittäviä, hirveitä. He olivat hänen sisariaan, hänen omaa väkeään.

Hän ei voinut oikein hyvin. Siitä oli kauan kun hän oli kävellyt näin kauas, neljän viiden kulmanvälin päähän aivan yksinään katujen melussa, tungoksessa ja läkähdyttävässä kesähelteessä. Hän oli aikonut kävellä Kolyn puistoon, Temeban päässä olevaan nurmikolmioon kulottuneelle ruoholle vähäksi aikaa istuskelemaan vanhojen miesten ja naisten seuraan, jotka istuivat siellä aina, nähdäkseen millaista oli istua siellä ja olla vanha, mutta se oli liian kaukana. Jos hän nyt ei kääntyisi takaisin, hän saattaisi saada huimauskohtauksen ja hän pelkäsi kaatumista, pelkäsi kaatuvansa maahan ja jäävänsä siihen makaamaan ja katselemaan ihmisiä, jotka kerääntyivät tuijottamaan pökertynyttä vanhaa naista. Hän kääntyi ja lähti kohti kotia harmitellen itseinhon vallassa kävelyn vaatimia ponnistuksia. Hän aivan tunsi kasvojensa punan, pyörryttävät aistimukset aaltoilivat korvissa. Se alkoi vaivata liiaksi, hän todella pelkäsi kohta tuupertuvansa maahan. Hän erotti varjoisan askelman ja suuntasi sitä kohti, laskeutui varovasti istumaan, istui, huokaisi.

Lähellä oli hedelmäkaupustelija, joka istui ääneti tomuuntuneen, nahistuneen lastinsa vierellä. Ihmiset kulkivat ohi. Kukaan ei ostanut häneltä. Kukaan ei katsonut Odoon. Odo, kuka oli Odo? Maineikas vallankumouksellinen, Kommuunin, Analogian ym. ym. kirjoittaja. Hänkö, kuka hän oli? Harmaatukkainen ja punanaamainen vanha eukko joka istui slummissa likaisella porraskivellä ja mutisi itsekseen.

Aivanko totta? Hänkö se oli? Niin ainakin kaikki ohikulkijat näkivät hänet. Mutta oliko se hän, hän itse, sen paremmin kuin tuo maineikas vallankumouksellinen ym. oli hän? Ei. Ei ollut. Mutta kuka hän sitten oikein oli?

Hän joka rakasti Taviria.

Niin. Se oli totta. Vaan ei kylliksi totta. Se oli taaksejäänyttä; mies oli ollut kuolleena niin kauan.

“Kuka minä olen?” Laia puhui hiljaa näkymättömille kuulijoilleen, ja he tiesivät vastauksen ja vastasivat hänelle yhteen ääneen. Hän oli pieni rupipolvinen tyttö, joka istui porraskivellä katselemassa maailmaa Jokikadun kullankarvaisen autereen läpi kuumana myöhäiskesän päivänä, kuusivuotias, kuusitoistavuotias, tulinen, riidanhaluinen, unelmanriivaama tyttö, turmeltumaton, ei turmeltuva. Hän oli oma itsensä. Toden totta hän oli ollut väsymätön työssään ja uupumaton ajattelija, mutta suoniveritulppa oli riistänyt tuon naisen hänen ulottuviltaan. Toden totta hän oli rakastanut, uinut elämän pyörteissä, mutta Taviri oli kuolemallaan vienyt tuon naisen matkassaan. Jäljelle ei oikeastaan ollut jäänyt muuta kuin perusta. Hän oli tullut kotiin; hän ei ollut koskaan lähtenytkään kotoa. “Todellinen matkanteko on paluuta.” Tomu ja loka, porraskivi slummissa. Ja etäämpänä kadun kauimmaisessa päässä niitty tulvillaan korkeaa, kuivaa heinää joka taipui tuulessa illan tullen.

“Laia! Mitä teet täällä? Oletko kunnossa?”

Muuan talonväestä, tietenkin, hyvä nainen, hiukan intoileva ja aina äänessä. Laia ei muistanut hänen nimeään vaikka oli tuntenut naisen vuosia. Hän salli saattaa itsensä kotiin, nainen puhui kaiken aikaa. Isossa, viileässä yhteistilassa (jossa kassanhoitajat ennen laskivat rahoja kiiltävien asiakaspöytien takana aseistettujen vartijoiden tarkkaillessa) Laia istuutui tuoliin. Juuri nyt hän ei kyennyt kipuamaan ylös portaita vaikka olisikin halunnut olla yksin. Nainen puhui puhumistaan, toisia kiihtyneitä tuli paikalle. Kävi ilmi, että suunnitteilla oli mielenosoitus. Tapahtumat olivat edenneet Thussa sellaista vauhtia, että kiihko oli ottanut tulta täälläkin ja jotakin oli saatava tehdä. Ylihuomenna, ei, huomenna järjestettäisiin marssi, iso kulkue Vanhastakaupungista Hallintoaukiolle – entinen reitti. “Uusi Yhdeksän kuukauden kansannousu”, sanoi muuan nuori mies kuumissaan nauraen, katsoen Laiaan. Poika ei ollut vielä syntynytkään Yhdeksän kuukauden kansannousun aikaan, hänelle se oli vain historiaa. Nyt hän halusi luoda omaa historiaa. Huone oli tullut täyteen väkeä. Täällä pidettäisiin yleiskokous, huomenna, kahdeksalta aamulla. “Sinun täytyy puhua, Laia.”

“Huomennako? Voi voi, huomenna en ole täällä”, hän vastasi tylysti. Pyytäjä kuka lie ollut hymyili, toinen naurahti, mutta Amai katsoi häneen kummastuneena. Puhe ja meteli jatkui. Vallankumous. Mikä ihme oli pannut hänet sanomaan noin? Oli sekin huomautus vallankumouksen aattona, vaikka olikin totta.

Hän odotti hetkeä, onnistui pääsemään jaloilleen, joskin kömpelösti, ja livahtamaan huomaamatta läpi suunnitelmia ja jännittynyttä kiihkoa kohisevan joukon. Hän pääsi aulaan, portaille, ja alkoi kivuta ylös askelma kerrallaan. “Yleislakko”, ääni, kaksi ääntä, kymmenen ääntä huusi alahallissa hänen takanaan. “Yleislakko”, Laia mutisi levähtäen hetken tasanteella. Mikä häntä mahtoi odottaa ylhäällä, edessäpäin, omassa huoneessa? Yksityinen halvauskohtaus. Ajatus tuntui jotenkin huvittavalta. Hän alkoi kivuta toista porrasjaksoa, askelma askelmalta, jalka kerrallaan kuin pikkulapsi. Häntä heikotti, mutta enää hän ei pelännyt kaatumista. Edessä, tuolla, nuokkuivat kuivat, valkoiset kukat ja kuiskivat illan peltoaukeilla. Seitsemänkymmentäkaksivuotias eikä hänellä ollut koskaan ollut aikaa oppia niiden nimeä.


Suomennos: Matti Rosvall
Kuvitus: Sanna Hukkanen

Tekijänoikeudet Ursula K. Le Guinilla (1974, 1994). Alun perin teksti ilmestyi Galaxy-lehdessä sekä kokoelmassa The Wind's Twelve Quarters. Julkaistaan Väärinajattelija-lehdessä kirjailijan ja hänen edustajansa the Virginia Kidd Agencyn luvalla.

Suomeksi novelli on aiemmin ilmestynyt sci-fi-kokoelmassa Maailma mielen mukaan (WSOY 1986).

[1] Ks. ”Jotka Omelasista poistuvat”, Väärinajattelija no. 1 (2005). Julkaistu myös Le Guinin novellikokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia (Kirjava 2005).