Pehmopoikia ja sarjamurhaajia

Tuomas Järvenpää

Ihmiset hämmentyvät siitä, että olen anarkisti. Saan vastata kyselyihin siitä, mitä yhteistä minunkaltaisellani lammasmaisella persoonalla voisi mitenkään olla nihilististen punkkareiden aatteen kanssa. Tarkkailtuani nyt muutaman vuoden tätä ryhmää jokseenkin sisältäpäin koen kuitenkin olevani kotonani näiden ihmisten seurassa. Tämä on totta siitäkin huolimatta, että sänkyäni kansoittaa joukko suorastaan porvarillistaantumuksellisia pehmoeläimiä ja seinääni komistaa ikoni Jumalansynnyttäjä Neitsyt Mariasta.

Muutama vuosi takaperin olisin itsekin nauranut väitteelle siitä, että anarkistin pesäkkeestä voisi löytyä kristillinen kotialttari ja pehmoeläinkommuuni. Mielikuvani tästä ajatusmaailmasta perustui taannoiseen pintapuoliseen kohtaamiseeni erään tatuoidun ja kolmoismurhaajaksi profiloituvan henkilön kanssa, jonka nahkaa komisti muun muassa klassinen anarkistinen symboli: O:n sisälle piirretty A. Hän ei ollut sen syvällisemmin perehtynyt Proudhonin ajatuksiin anarkiasta ja järjestyksestä, mutta uskoin kaikki tyynni hänen olevan osuva tyyppiesimerkki anarkistista.

Elämänkatsomukseni tuskin olisi muuttunut nykyisen kaltaiseksi, jollei valtion pakollinen 13 kuukauden kesätyö kaikille aseistakieltäytyjille olisi kuljettanut minua Lapinjärven kauniiseen kuntaan. Noissa poikaleirimäisissä puitteissa tapasin jälleen anarkisteja, jotka jälleen vaikuttivat aluksi minun silmääni ulkonäöltään kolmoismurhaajilta. Sivarikeskuksen saunassa käytyjen pitkien filosofisten istuntojen jälkeen huomasin kuitenkin olevani itsekin anarkisti. Uskoin ja uskon näet yhä, että ihmisen kohteleminen esineenä on rikoksista suurin.

Tämän jälkeen olen yrittänyt perehtyä siihen, miten anarkistit ovat soveltaneet tätä periaatetta. Sivukirjastojen filosofiahyllyjä tärkeämpänä opettajana minulle ovat tässä kuitenkin olleet ne kaikki mitä kummallisimmat ihmiset, jotka itseään anarkisteiksi kutsuvat. Heitä on ollut niin sotilaita kuin sivareita, sekä hippejä että punkkareita, niin kristittyjä kuin umpipakanoita ja niin kotiäitejä kuin isiäkin. Aate on aina lipunkantajiensa näköinen. Minä olen valinnut mustan lipun aatteen siksi, että tämän lipun alla ihmiset ovat omassa moninaisuudessaan sateenkaaren värisiä, toisin kuin puoluepolitiikassa, jossa aatteen kuninkaat hukkaavat itsensä harmaiden pukujen alle kokouksissaan.

Hämmentävää onkin, että nimenomaan monet näistä anarkistisista ihmisistä ovat ihmetelleet, miksi minun seinääni koristaa kuva Jumalasta, jonka Bakunin niin yksiselitteisesti tappoi teksteissään. Ihmettely perustuu siihen valitettavaan kuvitelmaan, että ollakseen anarkisti yksilön pitäisi muokata itseään joidenkin ennalta määrättyjen periaatteiden mukaan, aivan kuten poliittisissa ideologioissa on tapana. Anarkismi kun on juuri ainoa ideologia, joka antaa minun olla täysillä oman persoonani näköinen. Tähän persoonan kuuluvat pehmoeläimet, Neitsyt Maria ja Raamattu, jolla valitettavasti niin monia anarkisteja on lyöty päähän kautta historian. Uskon varjolla tehty sorto ei mielestäni kuitenkaan oikeuta vapauttamaan jokaista kanssaihmistä heitä kannattelevista uskomuksista. Ihmiset tulisi minusta päinvastoin kohdata sellaisina kuin he ovat, vaikka he anarkistien valtavirrasta poiketen nauttisivat nojatuolihetkistä kotialttarin varjossa.

Syyllistyn toki itsekin tähän kapeakatseisuuteen ja ihmisten luokitteluun tavan takaa. Vasta pidemmän nojatuolipohdiskelun jälkeen olen tajunnut, että vuosia sitten tapaamani kolmoismurhaaja toteutti omalla tavallaan anarkismia todella aivan yhtä aidosti ja vilpittömästi kuin minäkin oman asuntoni perällä pehmoeläinteni kanssa. Erilaisista elämäntavoistamme huolimatta kiitän häntä aina silloin tällöin mielessäni siitä, että hän oli tatuoinut anarkismia kuvaavan symbolin käteensä, joka silloin herätti mielenkiintoni. Tämän mielenkiinnon johdosta tutustuin ajatusmaailmaan, joka haastaa meidät kuvittelemaan tapoja, joilla niin pehmopojat kuin sarjamurhaajatkin voisivat kävellä käsi kädessä kohti auringonlaskua ja parempaa tulevaisuutta.