Poliittinen identiteetti rajojen ylläpitäjänä

Jamie Heckert

Identiteetti on rajojen luomisen ja ylläpitämisen prosessi, joka synnyttää erilaisia ihmistyyppejä. Sen avulla maailma pysyy sullottuna siisteihin pikku karsinoihin. Nämä karsinat ovat vuorostaan välttämättömiä hierarkkisten yhteiskuntien väkivallalle ja herruudelle. Ilman identiteettiä ei voisi olla herroja tai orjia, pomoja tai työläisiä, miehiä tai naisia, valkoisia tai mustia, johtajia tai seuraajia, heteroja tai queer-väkeä.

Yhteiskunnallisessa liikkeessä [1] identiteettiä on pyritty ja pyritään edelleen käyttämään vapautuksen välineenä. Sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, luokkaan ja etniseen tai kyvylliseen identiteettiin perustuvat liikkeet ovat kaikki tietyssä määrin onnistuneet haastamaan hierarkiaa ja sortoa. En halua millään muotoa väheksyä menneen ja nykyisen aktivismin vaikutusta. Oma elämäni olisi ollut paljon vaikeampaa ennen feministisen liikkeen ja homojen vapautus/tasa-arvoliikkeen nousua. Väitän kuitenkin, että identiteettipolitiikan kyky hierarkian haastamiseen on luonnostaan rajoittunut, koska se on riippuvainen samasta perustasta kuin järjestelmä, joka sen on tarkoitus kaataa. “Isännän työkalut eivät koskaan pura isännän taloa.”[2]

Pitäisikö meidän kaikkien sitten olla samanlaisia?

Identiteetti on myös vastaus kysymykseen ‘kuka minä olen?’. Tämä eroaa vastauksesta kysymykseen ‘minkä tyyppinen ihminen minä olen?’. ‘Naisen’, ‘valkoisen’ ja ‘heteroseksuaalisen’ tapaiset nimitykset kertovat meille jonkun asemasta erilaisissa hierarkioissa. Nämä asemat ja identiteetit merkitsevät paljon ihmisten suhtautumisessa itseensä. Mutta ne eivät vastaa kysymykseen ‘kuka minä olen?’. Kukin meistä on ainutkertainen, monin tavoin sekä samanlainen että erilainen kuin kaikki muut. Identiteetin poistaminen hierarkkisessa merkityksessään (esim. jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset) ei tarkoita identiteetin poistamista yksilöllisessä merkityksessään (esim. minä olisin yhä Jamie). Kun siis puhun ongelmista identiteetissä, näen ongelmat pikemminkin ‘karsinoissa’ kuin yksilöissä.

Otan esimerkiksi ‘seksuaalisen suuntautumisen’. Ihmiset voidaan oletettavasti sijoittaa kolmeen karsinaan sen mukaan, pitävätkö he naisista, miehistä vai molemmista. Tämä käsitys on yleinen mutta se näyttää samalla aiheuttavan valtavan paljon kärsimystä. Ihmiset hermoilevat imagostaan ja yrittävät tosissaan pitää huolta siitä, että muut tietävät ‘mitä’ he ovat. Huolehdimme myös siitä ‘mitä’ muut ihmiset ovat – ovatko he kaltaisiani vai ovatko he erilaisia? Jotkut ihmiset ovat niin onnettomia ja tuskissaan näistä asioista, että he hyökkäävät toisten kimppuun joko fyysisesti tai verbaalisesti. Jopa heteroseksuaaleina itseään pitävien ihmisten kimppuun voidaan hyökätä. Ihmiset kärsivät lopuksi vielä siitä, kun heidän halunsa kohdistuu ‘väärää’ sukupuolta oleviin, tai kun heitä vaivaa se, että muut saattavat luulla niin.

Yksi vaihtoehto on, että pyrimme kaikki olemaan ‘yhtäläisten mahdollisuuksien rakastajia’ ja haluamme kaikkia. Menestyjät voivat sitten tuntea olevansa parempia kuin ne, joiden halut ovat vähemmän poliittisesti korrekteja. Toinen vaihtoehto on, että yritämme lakata ajattelemasta ihmisiä (mukaan lukien itseämme) seksuaalisen suuntautumisen mukaan, ja tunnistamme sen sijaan jokaisen seksuaaliset halut moninaisiksi ja ainutkertaisiksi. Tämä tarkoittaisi, että olet ennemmin itsesi kuin hetero, queer tai mitä tahansa ja näet ihmiset pikemminkin ihmisinä kuin minkään kategorian edustajina. Vaikka yrittäisimme, emme kaikki voisi koskaan olla samanlaisia!

Mitä vikaa on poliittisessa identiteetissä?

Identiteetti erottaa ihmisiä toisistaan. Se kannustaa uskomaan, että ‘me’ olemme erilaisia kuin ‘muut’. Identiteetti voi myös edistää yhdenmukaisuutta. Miten muuten osoitan olevani yksi meistä kuin mukautumalla niihin yleisesti hyväksyttyihin koodeihin, jotka tuo identiteetti määrää. Näin rakennetaan samanlaisuutta ja erilaisuutta, puhuimmepa sitten perinteisistä identiteettipolitiikan ryhmistä, kuten ‘vammaisista’ tai poliittisista identiteeteistä, kuten ‘ympäristönsuojelijoista’. Poliittiselle liikkeelle meidän ja niiden erottelulla on vakavia seurauksia.

Identiteetti kannustaa eristäytymään. Poliittisia gettoja ei voi olla olemassa ilman poliittista identiteettiä ja gettojen olemassaolo puolestaan vahvistaa sitä. Eivät pelkästään ‘aktivistit’ ole eroteltuja ‘ei-aktivisteista’, vaan laajan poliittisen geton sisällä anarkistit, feministit ja ympäristönsuojelijat (muiden muassa) näkevät usein omat kamppailunsa erillisinä. Poliittisesti aktiivisina itseään pitävät ihmiset on erotettu sekä toisistaan että muista, jotka eivät jaa ‘aktivisti’-identiteettiä. Todella vaikuttava radikaali yhteiskunnallinen muutosliike ei voi nojata sellaisiin jakolinjoihin.

Identiteetti pelkistää sosiaaliset ilmiöt yksilöihin. Anarkismin ja rasismin kaltaiset käsitteet ovat sosiaalisia. Toisin kuin termeistä ‘anarkisti’ ja ‘rasisti’ voisi päätellä, ne eivät ruumiillistu yksilöissä. Ne ovat olemassa pikemminkin käsityksinä, käytäntöinä ja suhteina. Useimmissa yhteiskunnissa rasismi kuuluu olennaisesti institutionalisoituneisiin suhteisiin ja ajatustapoihin. Me voimme ja meidän tuleekin arvostella rasismia mutta ‘rasisteina’ pidettyjen ihmisten kimppuun hyökkääminen tekee pyrkimyksistämme vain entistäkin vieraampia heille.[3] On sitä paitsi vaarallinen kuvitelma uskoa, että ‘rasistit’ voitaisiin erotella meistä, jotka emme ole rasisteja. Anarkismia on samalla tavoin läpeensä jokaisessa yhteiskunnassa. Anarkiaa on aina, kun ihmiset tekevät yhteistyötä ilman pakkoa jaettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Anarkiaa on aina, kun joku ajattelee, että ihmisten pitäisi kyetä tulemaan toimeen toistensa kanssa ilman ylivaltaa. Jos näemme rasismia vain ‘rasisteissa’ emme koskaan tosiasiassa uhmaa rasismia. Jos näemme anarkismia vain ‘anarkisteissa’, jäämme vaille hyvin monia epätoivoisesti kaivattuja innoituksen lähteitä.

Identiteetti suosii puhtautta. Jos uskomme, että feminismin kaltaiset käsitteet voivat ruumiillistua yksilöissä, niin jotkut ihmiset voivat olla enemmän feministejä kuin toiset. Tämä johtaa väittelyihin ‘todellisista feministeistä’ ja siitä, miten feministien tulisi käyttäytyä (esim. feminismiä ja heteroseksuaalisuutta koskevat väittelyt). Feministisen puhtauden mukana tulee hierarkia (esim. enemmän tai vähemmän feministi ja siten parempi tai huonompi feministi) ja se kannustaa syyllisyyteen (esim. kysyessäsi itseltäsi, ‘pitäisikö todellisen feministin ajatella/käyttäytyä tällä tavoin?’).

Poliittinen identiteetti yksinkertaistaa persoonallista identiteettiä. Esimerkiksi feministiseen identiteettiin läheisesti liittyvä ongelma on, että se vaatii meitä keskittymään yhteen puoleen moninaisesta elämästämme. Feminististä liikettä ovat usein hallinneet valkoiset keskiluokkaiset naiset, joilla on tietty näkökulma siihen, mitä ‘naisasia’ on. Monet naiset ovat joutuneet valitsemaan osallistuako naisliikkeeseen, joka laiminlyö etnisyyteen ja luokkaan liittyviä kysymyksiä, vai mustaan tai työväenluokan politiikkaan, joka ei tunnusta sukupuolen merkitystä. Erikoistuneen identiteettipolitiikan tarjoama vaihtoehto voisi muodostua kovin hupsuksi (esim. oma ryhmänsä vammaisille, transsukupuolisille, lesboille, työväenluokan värillisille naisille). Niin ikään, jos sanon olevani feministi, anarkisti ja seksuaaliradikaali [4], olen yllättäen kolme eri ihmistä. Jos taas sanon kannattavani feminismiä, anarkismia ja radikaalia seksuaalipolitiikkaa, olen yksi ihminen, jolla on kanta moniin asioihin.[5]

Identiteettiin liittyy usein kuvitelma helposti määriteltävistä eduista. Feminismi esitetään usein vain naisten asiana; miesten nähdään yksinomaan hyötyvän sukupuolijärjestelmästä. Monet miehet selvästi hyötyvätkin sukupuolijärjestelmästä institutionalisoituneen ylivallan muodossa. Jos näemme etujen juontuvan luontaisesti nykyisistä järjestelmistä, jää kuitenkin näkemättä, miten ihmiset hyötyisivät muunlaisista järjestelmistä. Jos haluamme rohkaista ja innoittaa ihmisiä luomaan hyvin erilaista yhteiskuntamuotoa, meidän tulee jakaa toinen toisellemme se, mitä pidämme hyödyllisenä. Meidän täytyy käsittää, että erilaiset arvojärjestelmät (esim. ylivalta vs. myötätunto) johtavat hyvin eri tavoin määrittyviin etuihin.

Identiteetti lannistaa osallistumista. Jos ihmisillä on syytä pelätä joutuvansa ulossuljetuiksi leimaamisen takia (esim. rasistina tai homofoobikkona), he eivät tunne itseään tervetulleiksi eivätkä pidä itseään osallisina. Samoin ihmiset pidättyvät osallistumasta, jos he uskovat, ettei se ole heidän etujensa mukaista. Jos säilytämme käsityksen feminismistä naisten juttuna, eivät miehet koskaan tule näkemään, miten feminismin tukeminen olisi myös heidän etujensa mukaista. Tai ehkä he tukevat feminismiä mutta tuntevat syyllisyyttä miehen etuoikeuksistaan. Miehiä ei joka tapauksessa rohkaista aktiivisiksi feministisissä liikkeissä. Radikaali yhteiskunnallinen muutos edellyttää yhteiskunnallista joukkoliikettä. Identiteettipolitiikka on jo määritelmältään kykenemätön koskaan saavuttamaan tätä. ‘Ympäristönsuojelijan’ kaltaiset poliittiset identiteetit voivat samalla tavoin muuttua vähemmistöpolitiikan perustaksi.

Identiteetti synnyttää opposition. Jakaessaan maailman vastakkaisiin pareihin (miehet/naiset, heterot/queer-väki, hallitseva luokka/työväenluokka, valkoiset/mustat) identiteetti luo vastakohtaisia ihmistyyppejä, jotka näkevät etunsa vastakkaisina. Tämä vastakohtaisuus merkitsee, että ihmiset eivät kykene näkemään yhteisiä etujaan ihmisinä. Kun kaksi vastakkaista voimaa puskevat toinen toistaan vastaan, hyvin vähän muuttuu.

Identiteetti jähmettää sen, mikä on häilyvää. Sen paremmin yksilöllinen identiteetti (tyyliin ‘kuka minä olen?’) kuin yhteiskuntajärjestyskään eivät ole pysyviä, vaan alituisessa liikkeessä. Poliittiset identiteetit edellyttävät näiden häilyvien prosessien olevan jähmeitä realiteetteja, joihin liittyy tiettyjä tunnusmerkkejä ja myötäsyntyisiä etuja. Kun identiteetin ja yhteiskunnan luonne jää tunnistamatta, poliittinen identiteetti vain estää radikaalia yhteiskunnallista muutosta.

Voihan se silti olla käyttökelpoinen strategia, vaikka se ei olisikaan täydellinen?

Se on oikein hyvä strategia, jos et halua muuttaa asioita kovin paljon. Identiteettipolitiikka sopii mukavasti vallitsevaan uusliberaaliin ideologiaan. Sorrettujen identiteettien ympärille luodut ryhmät voivat painostaa valtiota myöntämään kansalaisoikeuksia. Tämä idea yksilöiden suojelemisesta ilman vallitsevan järjestelmän suhteiden tai rakenteiden muuttamista on sopusoinnussa kapitalismin ja edustuksellisen ‘demokratian’ individualistisen perustan kanssa.

En todellakaan väitä, että strategian pitää olla ‘täydellinen’ ollakseen käyttökelpoinen, mutta sen täytyy olla yhdenmukainen tavoitteidensa kanssa. Voimme erottaa päämäärät ja keinot toisistaan vain ajatuksissamme. Jos tavoitteena on hierarkkisten yhteiskunnallisten jakojen heikentäminen tai poistaminen (esim. sukupuoli, etnisyys, kansallisuus, seksuaalinen suuntautuminen, luokka), niin strategia, joka on riippuvainen juuri näistä samoista jaotteluista, ei voi koskaan olla menestyksekäs.

Jos poliittinen identiteetti on niin kehno strategia, miksi sitä sitten käytetään niin yleisesti?

Poliittinen identiteetti saa meidät tuntemaan olevamme henkilökohtaisesti osa jotakin laajempaa, samalla kun se saa meidät tuntemaan itsemme erityisiksi siinä, missä olemme erilaisia. Lyhyellä aikavälillä tämä voi olla hyvin menestyksekäs puolustusmekanismi. Olen esimerkiksi varma, että seksistinen ja homofobinen ympäristö, jossa kasvoin, olisi vahingoittanut minua paljon enemmän, jos en olisi pystynyt kääntämään häpeää ylpeydeksi. Itsensä kokeminen erilaiseksi ja toisista ihmisistä erotetuksi ei kuitenkaan ole menestyksekäs pitkän aikavälin strategia, ei psykologisesti eikä poliittisesti.

Onko poliittiselle identiteetille vaihtoehtoa?

Jos rajat ovat ongelman ydin, meidän tulee tukea ja rohkaista toisiamme repimään aidat maahan. Kaksi ratkaisevaa työvälinettä rajojen purkamisessa ovat systemaattinen analyysi ja myötätuntoiset strategiat.

Meidän tulisi käsittää, että sortoa eivät harjoita pelkästään ne yksilöt, joilla on valtaa muiden yli. Voisimme pyrkiä näkemään, miten eri organisaatiomuodot (mukaan lukien instituutiot ja suhteet) systemaattisesti tuottavat hierarkioita ja rajoja. Ihmiset kiinnostuvat osallistumisesta enemmän vasta jos he oivaltavat, että heidän yksilölliset ongelmansa – ahdistus, masennus, uupumus, viha, köyhyys, merkityksetön työ, epätyydyttävä seksielämä ja niin edelleen – eivät ole ainutlaatuisia, vaan järjestelmällisesti tuotettuja. Heidän toimintansa on lisäksi tehokasta vain siinä tapauksessa, jos he työskentelevät kaikkien hierarkian ja ylivallan muotojen heikentämiseksi. Sukupuolen, seksuaalisuuden, kapitalismin, rodun ja kansallisvaltion kaltaiset rakennelmat ovat toisistaan riippuvaisia järjestelmiä. Kukin ylivallan järjestelmä auttaa vahvistamaan muita. Tämä ei tarkoita, että kaikki ongelmat pitäisi ratkaista välittömästi; meidän täytyy vain nähdä kaikki kysymykset inhimillisinä kysymyksinä. Samalla on hylättävä kuvitelma, että jokin erityinen ylivallan järjestelmä (edes kapitalismi!) olisi kaikkien muiden lähde.

Radikaali politiikka onnistuu harvoin olemaan vetoavaa kohdistaessaan huomion maailman pahuuteen. Ihmisten jokapäiväisen elämän kannalta tällainen ei tarjoa juuri mitään toiveikasta tai rakentavaa. Jos haluamme nähdä laajan yhteiskunnallisen liikkeen, joka tähtää radikaaliin muutokseen, meidän on tarjottava ihmisille jotakin, jota he arvostavat. Ihmisten huolten kuunteleminen, heidän ongelmistaan välittäminen ja heidän rohkaisemisensa ja tukemisensa systeemisten ratkaisujen kehittämisessä edellyttää myötätuntoa. Sen sijaan että keskittyisi niin paljon nykyisen yhteiskuntamme masentaviin puoliin, on tarjottava ihmisille parempaa elämänlaatua.

Meidän tulisi myös käsittää, että etuoikeutetumpiin asemiin sijoittuneet ihmiset voivat omalla tavallaan kärsiä. Voimakasta hallinnan ja kontrollin tarvetta tuntevien ihmisten täytyy ainakin kärsiä syvistä epävarmuuden tunteista, jotka johtuvat kilpailusta ja hierarkiasta. Epävarmuus, ylivalta ja kontrolli eivät edistä antoisia ja merkitseviä suhteita toisiin ihmisiin. Hyökkääminen ‘etuoikeutetuissa’ asemissa olevia ihmisiä vastaan ei näitä järjestelmiä paljon hajota. Se antaa myös aivan liikaa tunnustusta noissa asemissa oleville ihmisille – he ovat sekä seurausta järjestelmistä että tuottavat niitä itse, kuten me kaikki muutkin.

Yhteiskuntamme perinpohjaiseksi uudelleenjärjestämiseksi meidän tulisi tavoitella sekä systemaattista ylivallan ja kärsimyksen vähentämistä että systemaattista myötätunnon rohkaisemista. Aivan kuten näennäisesti erilliset ja usein epäyhtenäiset ylivallan muodot pystyvät vahvistamaan ja ylläpitämään toinen toistaan, niin myös myötätuntoinen yhteiskuntajärjestelmä pystyy muuttumaan systemaattiseksi ja itseään ylläpitäväksi.

Omien poliittisten pyrkimysteni keskiössä on ollut ihmisten rohkaiseminen tulemaan toimeen seksuaalisuutensa kanssa.[6] Seksuaalisuus on kuitenkin vain yksi alue, jossa myötätuntoisella ja systemaattisella lähestymistavalla on paljon enemmän radikaalia potentiaalia kuin identiteetin politisoimisella.

On selvitettävä kärsimyksen lähteet, mitä tahansa ne ovatkin. On tuettava ja rohkaistava ihmisiä tulemaan toimeen itsensä ja toistensa kanssa sellaisilla tavoilla, jotka vähentävät tuota kärsimystä. On autettava rakentamaan myötätuntoisia ja yhteistyöhön perustuvia instituutioita (esim. sosiaalikeskuksia, tuki/ keskusteluryhmiä, sovittelupalveluita, tukea lastenhoidossa, ruokaa ei aseita -ryhmiä). On kerrottava ihmisille, kun heidän aikaansaannoksiaan ihaillaan tai pidetään arvossa. On tuettava ihmisiä, jotka yrittävät muuttaa elämänpiiriään (esim. vastarinta työpaikoilla). On tarjottava vaihtoehtoja ihmisille, jotka ovat mukana autoritaarisissa asemissa tai harkitsemassa niihin ryhtymistä (esim. armeija, poliisi, liikkeenjohto).

Myötätuntoisen ja yhteistyöhön perustuvan organisaation ilojen ja hyötyjen osoittaminen tarjoaa rajojen ja vartijoiden maailmalle varteenotettavan uhan. Sirpaleiset ryhmät, minkä tahansa vastaiset mielenosoitukset, töykeät ja ulossulkevat kokoukset sekä utopistiset luennot ‘vallankumouksen jälkeisestä’ tulevat tuskin ikinä olemaan ihan niin houkuttelevia aktivistigeton ulkopuolisten ihmisten mielestä.

30. lokakuuta 2002

Alkuperäisartikkeli “Maintaining the Borders: Identity & Politics” ilmestyi Green Pepper -verkkolehden rajoja käsittelevässä teemanumerossa. http://squat.net/cia/gp/

Käännös: Jukka Laitinen

Viitteet

1. bell hooksin tapaan puhun tässä mieluummin yhteiskunnallisesta liikkeestä kuin pitäisin kiinni siitä, että tunnistettavien ‘liikkeiden’ ympärille voidaan asettaa rajoja.

2. Ks. Audre Lorde, “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House”, teoksessa Sister Outsider: Essays and Speeches (1984), s. 110, 112. Otsikko on lainattu Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen vanhasta sananparresta.

3. Ks. Wayne Foster: “Border Camps: The New ‘Sexy’ Thing?” tässä samassa Green Pepper -lehden numerossa.

4. “a feminist, an anarchist, and a sex radical”, suom. huom.

5. Aiheesta lisää lähes missä tahansa bell hooksin kirjoittamassa.

6. Tässä viitteessä mainittua nettisivua ei enää ole. Heckertin mainitsemat aktiviteetit liittynevät osaltaan hänen sosiologian väitöstutkimukseensa Resisting Orientation: On the Complexities of Desire and the Limits of Identity Politics (The University of Edinburgh, 2005), joka on luettavissa osoitteessa www.sexualorientation.info. Suom. huom.

Lisälukemista:

Anonyymi (1999) “Give Up Activism.” Teoksessa Reflections on June 18th. Myös osoitteessa http://www.eco-action.org/dod/no9/activism.htm (“Luopukaa aktivismista”, Muutoksen Kevät no. 27, joulukuu 2002.)

Begg, Alex (2000) Empowering the Earth: Strategies for Social Change. Totnes, Green Books.

CrimethInc. (2002) “Definition of Terms.” Harbinger (4) http://crimethinc.com/texts/harbinger/definition.php

CrimethInc. (2002) “Why We’re Right and You’re Wrong (Infighting the Good Fight).” Harbinger (4) http://crimethinc.com/texts/harbinger/infighting.php

Edwards, David (1998) The Compassionate Revolution: Radical Politics and Buddhism. Totnes, Green Books.

Heckert, J. (2003) “Sexuality | Identity | Politics.” Teoksessa J. Purkis ja J. Bowen (toim.) Changing Anarchism. Manchester, Manchester University Press.

hooks, b. (2000) Feminism is for Everybody: passionate politics. London, Pluto Press.

LeGuin, U. (1999/1974) The Dispossessed. London, The Women’s Press. (Suom. Osattomien planeetta. Porvoo, WSOY 1979.)