Rajan vetäminen

Paul Goodman

1.

Vapaa yhteiskunta ei voi olla ”uuden järjestyksen” asettamista vanhan sijaan; se on vapaan toiminnan alueiden laajentamista, kunnes ne kattavat suurimman osan sosiaalista elämää. (Sellaisen vapautumisen asteittaisuus ei tietenkään tarkoita, että se voisi tapahtua ilman kumouksellista hajoamista, sillä monilla alueilla, kuten sodassa, taloudessa tai seksuaalikasvatuksessa, mikä hyvänsä aito vapautuminen sisältää totaalisen muutoksen.)

Kaikki nykyiset yhteiskunnat ovat suurelta osin pakottavia ja pakottavuus vieläpä lisääntyy; ja kuitenkin yhteiskunnissa on myös paljon vapautta. Jos näin ei olisi, niin tunnollisen libertaarin olisi mahdotonta tehdä yhteistyötä tai edes elää sellaisessa; tosiasiassa me lakkaamatta ”vedämme rajaa” siihen, minkä jälkeen kieltäydymme yhteistyöstä. Terveitä luonnon ja vapauden alueita on erityisesti luovassa työssä, intohimon ja tunteen ajanjaksoissa ja spontaanissa harrastuksessa: näiden hengen me useimmiten otaksumme liittyvän kaikkiin tekoihin utooppisessa vapaassa yhteiskunnassa. Mutta nykyisissä yhteiskunnissa todellakin jopa kaikkein mädimmät ja pakottavimmat toiminnot turvautuvat hyvään luonnolliseen kykyyn – sen vahingoksi. Muutoin yhteiskunta ei selviäisi hetkeäkään, sillä vapaa luonnollinen kyky on olemassaolon ainoa lähde. Täten ihmiset tulevat ravituiksi, vaikka välineet, kustannukset ja tuotantosuhteet ovat pakottavia; ja ellei totaalinen sota kävisi myös ihmiskunnan urheudesta ja kestävyydestä, se olisi meidän kaikkien loppu.

Vapaa toiminta on elämistä nykyisessä yhteiskunnassa ikään kuin se olisi luonnollinen yhteiskunta. Tällä maksiimilla on kolme seuraamusta, kolme momenttia:

(1) Niillä alueilla, jotka tosiasiassa ovat vapaita ja luonnollisia, me harjoitamme persoonallista oivallisuutta ja annamme keskinäistä apua.

(2) Monilla alueilla, jotka tosiasiassa näyttävät pakottomilta, pakkovalta on kuitenkin muovannut meidät ja vanginnut luonnottomiin tapoihin. Olemme esimerkiksi tottuneet amerikkalaiseen aikatauluun ja elintasoon, vaikka nämä ovat läpeensä luonnottomia ja pakottavia. Tässä maksiimi vaatii, että meidän on ensin korjattava itseämme.

(3) Lopuksi ovat nuo luonnolliset teot tai pidättymiset, jotka ovat avoimesti ristiriidassa pakottavien lakien kanssa: nämä ovat niitä ”rikoksia”, joita vapaan ihmisen velvollisuus on tehdä, kun hänen kohtuullinen halunsa niin vaatii ja kun tilaisuus koittaa.

Libertaari on pikemminkin millenaristi kuin utopisti. Hän ei odota tulevaisuuden asiaintilaa, jonka hän koettaisi saada aikaan epäilyttävin keinoin; sen sijaan hän käyttää jo nyt – niin pitkälle kuin voi – luonnollista voimaa hänessä itsessään; voimaa, joka ei lajiltaan eroa siitä, mitä se olisi vapaassa yhteiskunnassa; siellä se vain saisi enemmän liikkumatilaa ja tulisi mittaamattomasti vahvistetuksi keskinäisen avun ja veljellisen konfliktin kautta. Jo pelkästään jatkamalla elämää ja toimintaa luonnossa ja vapaudessa libertaari vie voiton, perustaa yhteiskunnan; hänen ei tarvitse olla voittaja kenenkään yli. Kun hän luo jotakin, hän voittaa; kun hän korjaa ennakkoluulojaan ja tapojaan, hän voittaa; kun hän pitää puoliaan ja kärsii, hän voittaa. Sanon asian tällä tavoin, jotta opettaisin rehellisiä ihmisiä olemaan lannistumatta silloin kun näyttää, että heidän innokkaalla ja vilpittömällä työllään ei ole ”vaikutusta”. Libertaari ei hae tilaisuutta vaikuttaa ryhmiin vaan pyrkii toimimaan itselleen tärkeissä luonnollisissa ryhmissä – sillä suurin osa inhimillistä toimintaa on ryhmien toimintaa. Entäpä jos miljoonat ihmiset vailla mitään ”poliittista” tarkoitusta tekisivät vain luonnollista työtä, josta saisivat perinpohjaisen riemun tunteen! riistojärjestelmä hajoaisi kuin tuhka tuuleen. Mutta mitä hyötyä on todellisuudessa kaunaan pohjaavasta toiminnasta, päätöksestä korjata vääryyksiä, kun siihen ei koskaan sisälly luonnon kosketusta?

Kaikkein luonnollisimpaan voimaan turvaava toiminta tosiasiassa luo itse itsensä. Voima on oikeutta: mutta älä anna väkivaltaisten ja peloteltujen hetkeäkään kuvitella, että heidän heikkoutensa olisi voimaa. Mitä suurenmoista he ovat saavuttaneet, käytännössä, taiteessa tai teoriassa?

2.

Olen avoimesti, jopa vapaamuotoisesti, käyttänyt ”luonnon”, ”luonnollisen” ja niiden vastakohtien käsitteitä arvottaakseni asioita, kuten ”luonnolliset ja luonnottomat instituutiot”. Eivätkö nämä termit tällä tavoin käytettynä johda ristiriitaan? sillä onhan selvää, että yhtä lailla huonot kuin hyvätkin instituutiot ovat syntyneet luonnollisten prosessien kautta. Huono konventio on olemassa luonnollisten syiden nojalla; miten voimme kutsua sitä luonnottomaksi?

Tarkastelkaamme esimerkiksi englannin kaltaista kieltä. Haluan erotella kolme käsitettä: fyysinen ja sosiaalinen luonto, luonnollinen konventio ja luonnoton konventio. Ihmisille on fyysisesti ja sosiaalisesti luonnollista puhua: heillä on puhe-elimet, joiden avulla he kommunikoivat; lapset ilmaisevat tunteitaan ehdottomalla parkumisella ja jäljittelevät vanhempiensa puhekäyttäytymistä. Kaikki puhe on yhtä tai toista kieltä. Puhe-elimet, tarve kommunikoida, tunteiden ilmaisu, halu samastua jäljittelemällä: näistä syntyy potentiaali yhden tai toisen kielen puhumiseen; historialliset seikat muovaavat kielen tosiasiassa englanniksi. Historiallista kieltä kutsutaan tavallisesti konventionaaliseksi, mutta koska englannin kieli konventiona on keino tehdä puhekyvystä elävä akti, on se varmasti ”luonnollinen konventio”. Tässä on samalla avain siihen, miten voimme puhua ”luonnottomasta konventiosta”: konventio on luonnoton, kun se ehkäisee inhimillistä kykyä muuttumasta eläväksi aktiksi. Englannin kieli muuttuu siten luonnottomaksi, kun sitä käytetään mainonnassa. Mainonnan tekniikka pyrkii saamaan aikaan automaattisen refleksin ja välittömän yhteyden tiettyjen sanojen ja rahan kuluttamisen välille: se turmelee sanat niin, etteivät ne enää ilmaise koettua tarvetta, eivät jatka alkuperäistä vanhempien jäljittelyä välittäen vastaavia tunteita ihmisten välillä, eivätkä vastaa todella koettua esineisiin kohdistuvaa halua – menestyksekäs mainonta syrjäyttää kaikki nämä rehellisen puheen tehtävät. Nämä puheen tehtävät kuitenkin ovat sen vahvin ja luova voima, ja voimme sen tähden sanoa, että tämä englannin käyttötapa ehkäisee puhekykyä muuttumasta eläväksi aktiksi; se on luonnoton.

Voidaan toki esittää vastaväite, että myös automaattinen reaktio on luonnollinen: se on elämälle fyysisesti ja sosiaalisesti välttämätön, kuten voimme nähdä sanoista ”Varo!” tai ”Tulipalo!”. Libertaari vastaa tähän huomautukseen: Tarkastelkaamme kärsivällisesti näiden hälytyssanojen sijoittumista ja suhdetta muuhun puheeseen. Liian runsaslukuisina ne menettävät hätätilan tunnun, aivan kuten rienaavat täytesanat ovat voimattomia, kun ne ovat umpimähkäisiä. Mikä hätätilan ja ei-hätätilan välinen luonnollinen järjestys on, niin ettei terveyden, turvan ja nautinnon vahvimpia kykyjä estettäisi muuttumasta eläviksi akteiksi? Itsessään luonnollinen hätätilan tunne estää pelkkää olemista, muistamista ja mietiskelyä. (Samoin se muuten estää myös uskonnollista, eskatologista hätätilan tunnetta.) Täydestä otettuna mainonnan ja automaattisten poliittisten iskulauseiden tekniikat ilmaisevat jatkuvaa hälytystilaa!

Tarkemmin ajateltuna tämä todellakin on aito historiallinen tilanne; ei sellaisissa tekniikoissa ole mitään konventionaalista; ja kuin uskollinen palvelija, englanti-raukkamme uhrataan kiireelliselle tarpeelle. Yhteiskunta, jonka on ostettava teollisuutensa tuotteet, on jatkuvassa hälytystilassa: kuinka sillä olisi aikaa pelkkään olemiseen, muistamiseen ja mietiskelyyn? Siten ostettu ”korkea” elintaso toteutuu hätätilan olosuhteissa, jotka ehkäisevät mitä tahansa luonnollista elintasoa, sillä vegetatiivinen nautinto ja mietiskely puuttuvat; se on luonnoton. Ja koska ihminen tempaistaan mukaan, niin tämä sanojen kuulemisessa ja tavaroiden kulutuksessa syntyvä tottumus hätätilaan altistaa häntä vielä lisää pakottamiselle mihin suuntaan tahansa.

Täten ei tarvitse kiertää kielenkäytön analyysin kautta osoittaakseen, että moderni teollinen järjestelmä aikatauluineen ja pikkutarkkoine työnjakoineen on vastoin järkeä, vapautta ja luontoa! Yleensäkin vahvaa luonnollista kykyä rajoittavien voimien analyysi osoittaa, että ne itse ovat pakon alaisia. (Libertaarinen argumentti kerää näin voimaa sen käyttämisestä, kuten kaikki muukin vapaa ilmaisu.) Ja kääntäen – pyrkimättä tätä nyt todistamaan – vaikka taiteen, teorian tai käytännön loistavan synteettisen saavutuksen analyysi osoittaa monien kykyjen yhteistyön yhdessä ponnistuksessa, osoittaa se lopulta myös kunkin kyvyn suoran ilmauksen lopputuloksessa.

3.

Ottaakseni äärimmäisen esimerkin, libertaarin tulee kysyä itse pakkovallasta: mikä on luonnollista ja mikä luonnotonta pakottamista? Epäilen pystynkö vastaamaan tähän kysymykseen itseäni tyydyttävällä tavalla, mutta ehkä voimme löytää johtolangan seuraavista näkökohdista.

Luonnollinen pakkovalta näyttäisi olevan luonnollisen vapaaehtoisen riippuvuuden korrelaatti. Pikkulapsi on riippuvainen; lapsi on vapaaehtoisesti riippuvainen: se kasvaa itsenäisyyteen rakkaudessa ja huolenpidossa tuntemansa turvan perustalta, osaksi jäljitellen ja osaksi luopuen juuri niistä, joihin on turvannut. Tietty määrä pakottamista ja jopa näennäistä väkivaltaa vahvistaa tätä välttämätöntä turvallisuudentunnetta. (Koska puhdas väkivalta on tuhoisaa, on tämä väkivalta ilmeisen näennäistä; se on toimintaa, joka olisi väkivaltaista aikuisten keskuudessa.) Tähän saakka on kysymys arkipäiväisistä huomioista. Oppilas puolestaan on vapaaehtoisesti riippuvainen opettajastaan, joka käyttää auktoriteettia ja älyllistä pakkovaltaa; ja edelleen, oppilaan edistyminen ja hyvän opettajan päämäärä on, kuten Fromm [1] on sanonut, oppilaan riippumattomuudessa opettajasta. Jos lapsen aikaisempi riippuvuus on ollut onnettoman turvatonta tai pelokasta, nuori ihminen ei luota opettajiinsa eikä kykene kasvamaan heidän veljekseen: häntä on estetty käyttämästä hyväkseen uutta tietoa ja kykyä. (Ja vanhempien pakkovallan voidaan siten sanoa olleen väkivaltaista ja luonnotonta.) On myös selvää, että lapsen seksuaalisuuden lannistaminen, jopa rohkaisun puute sen suhteen – niin kuin hyvät vanhemmat rohkaisevat muita kehittyviä kykyjä, kuten kävelemistä, puhumista ja piirtämistä – johtaa myöhemmin yleiseen ahdistuneisuuteen ja pelokkuuteen ja siksi sitä voidaan kutsua luonnottomaksi pakkovallaksi. (Näin siis Wilhelm Reich.)[2]

Psykologisesti voimme tulkita näitä muutamia mutta tärkeitä seikkoja seuraavaan tapaan: Ego muodostuu asteittain sisäisten halujen ja ulkoisten vaikutusten virran välissä, jotka molemmat ovat luonnollisen kyvyn lähteitä. Ja on voitava sanoa, että Egolla on oma kykynsä; Freud kutsuu sitä ”viettipohjan jäsentyneeksi osaksi”[3], mutta sanoisin rohkeammin, että kyse on sen jäsentävästä osasta: kun nimenomaisessa jäsentämisen työssä on rakentunut tarpeeksi todellisen kokemuksen malleja, alkaa asteittain yhtenäistyvä Ego esiintyä suurissa rooleissaan tulkitsijana, puolustajana ja kertojana. Näyttäisi siltä, että lapsen kohtaama vaara ei yleensä ole Egon epäonnistunut kiteytyminen, mikä on äärimmäisen psykoosin tila, vaan sen kiteytyminen liian nopeasti ja järkähtämättömästi, liian tiukaksi rakennelmaksi, sisäisiä ja ulkoisia maailmoja vastaan, joista meidän lopulta on elämänvoimamme saatava. Tämä on huomattu erityisesti sisäisestä seksuaalivietistä, jota vastaan Ego itsensä asettaa (ja muuttuu vuorostaan erotisoiduksi); mutta tarpeeksi painoa ei ole pistetty hämmästyttävälle tietämättömyydelle, typeryydelle, välinpitämättömyydelle ja havainto- sekä käsityskyvyn puutteelle, jotka meitä kaikkia luonnehtivat. Myös nämä voidaan lukea sen estämisen tiliin, jota liian ahdasrajainen, sulkeutunut ja erotisoitu Ego harjoittaa. Luonnollinen riippuvuus, turvallisuuden tarve, on kahtalainen: luonnostaan ensiksi tulevat lapsen vegetatiivisten ja eroottisten vaistojen tyydyttyminen; toisena puolestaan on se seikka, jota tässä yhteydessä ajan takaa: vanhempien on annettava Egolle sellaisia avaria, jäljiteltävissä olevia tulkinta- ja asennemalleja, joita käyttämällä se voi ottaa aikansa eikä tuntea kutsutun liian aikaisin seistäkseen yksin ainoana auktoriteettina. Missä Egon ei vielä pidä päättää, aikuinen päättää: tämä on pakottamista, aina osittain ruumiillista, lapsen auttamista saamaan tai välttämään jokin kokemus. Aikuisen päätös on luonnollista pakkovaltaa, joka tosiasiassa antaa Egolle suurinta sisäistä ja ulkoista voimaa, josta muovata kokemusta ja taidetta. Koska sellaiset päätökset ovat pakotettuja, kulttuurisia eikä spontaaneja, kutsun tätä aikuisten pakkovaltaa luonnolliseksi konventioksi. (Tämän analyysin tarpeisiin ”aikuinen” voi tarkoittaa yhtä, kahta tai useampia vanhempia, luonnollisia tai kasvattivanhempia.)

Hyvin pienikään oppilas ei ole samalla tavoin riippuvainen, sillä varsinaisia egoa edeltäviä muistoja on olemassa vain vanhemmista. Suhde vanhempiin säilyy aina jokseenkin persoonan sisäisenä. (Persoonan sisäisenä ja sosiaalisena; Sullivanin [4] ja muiden taitava karhunpalvelus on ollut sosiaalisen samastaminen persoonien väliseen.) Suhde opettajaan on persoonien välinen, egolta egolle; persoonan sisäinen riippuvuus kuitenkin pitää itsepintaisesti kiinni symboleista ja asenteista ja symbolisesti opettaja on in loco parentis [5] (tämä riittää, sillä myös taiteet ja tieteet ovat aluksi pelkkä opettajan ääni; ihminen, joka ei kykene antautumaan sellaisille arkaaisille asenteille, ei ehkä ole aidosti oppivainen.)

Pääsemme vihdoin määränpäähämme: niissä yksinkertaisissa asioissa – ruoassa, suojassa ja turvassa – joiden auktoriteetteina hallitusten ja teollisten järjestelmien kaltaiset suuret järjestetyt elimet esiintyvät, ei ole yhtäkään, josta tavallinen aikuinen ihminen ei olisi kykenevä päättämään. Jos hänen egonsa ei ole tähän tarpeeksi kehittynyt, on aiempi luonnoton pakkovalta vammauttanut sen. Tarkoitan vain, että jokainen tietää olevansa nälkäinen ja haluavansa ruokaa tai osaa sentään tulla suojaan sateelta. Puhun samasta asiasta kuin Tao, että on ”hallituksen asia pitää ihmisten vatsat täynnä ja heidän mielensä tyhjinä”, ei niin, että tyhjät mielet eivät synnyttäisi ajatuksia, vaan että niiden synnyttäminen ei ole hallituksen asia. Kaikki kanssakäyminen sellaisissa yksinkertaisissa asioissa tulee sen tähden tapahtua egolta egolle ilman fyysistä tai symbolista riippuvuutta; nämä ovat keskustelun ja järjen, eivät taivuttelun ja voimankäytön asioita. Ihmisen on itse tehtävä omat sitoumuksensa. Kaikki pakottaminen tällä alueella on luonnotonta, koska ensiksikin, se estää egoa toteuttamasta elävää kykyään kaikkein alkuperäisimpien vaistomaisten tarpeiden tulkitsemisessa ja puolustamisessa; ja toiseksi, mikä ehkä tärkeämpää, se herättää arkaaisia asenteita, jotka sitten syrjäyttävät egon kyvyn kokonaan ja muuttavat ihmisen lapseksi. Mitä hyötyä on ihmisestä, joka ei osaa päättää onko hän kylmissään tai loukkaantunut, tai jonka saa sanoin ja symbolein luopumaan tästä ensisijaisesta kokemuksestaan?

Nykyisin ihminen ei tietenkään ole kykenevä selviytymään yksinkertaisimpien asioiden järjestämisestä. Valtio päättää hänen puolestaan. Ja se käyttää pakkovaltaa. Ego on eristetty ensisijaisesta todellisuudesta organisoimalla se, missä ego ensi kerran itsensä edes muodosti. Se on jatkuvassa hälytystilassa. Näissä olosuhteissa etevät puhujat tekeytyvät helposti isiksi ja johtajiksi. Kutsummeko me kaikkea tätä edistykselliseksi ja loistavaksi?

4.

Ihminen on riippuvainen äidistään Maasta.

Ei pidä paikkaansa, että sosiaaliset suhteet olisivat ensisijaisesti persoonien välisiä. Lujimmat siteet luonnollisissa ryhmissä ovat jatkoa niille tunteille ja yllykkeille, jotka edelsivät ryhmän jäsenten egojen muodostumista: rakkaudelle ja veljeydelle. Miten näiden ”persoonien välisten suhteiden” sosiaalipsykologien kuuluttama oikeudellinen yhdenvertaisuus eroaakaan siitä luovasta yksimielisyydestä ja kilpailuhengestä, joka vallitsee vallankumouksellisessa veljeskunnassa! veljet kilpailevat kunnostautuakseen yksilöinä, mutta tulta toisiltaan ottaen he saavuttavat sellaista, mihin kukaan heistä yksin ei olisi pystynyt.

Libertaari ilmaisee luontoa itsessään paljon kiihkeämmin kuin me, jotka olemme totutettuja yhdenmukaisuuteen. Hänen äänensä, eleensä ja ilmeensä ilmentävät suurta kokemuksen kirjoa lapsuudesta viisauteen. Kun hän kuulee tekopyhän puhujan käyttävän sanoja, jotka herättävät hänen inhonsa, libertaari oksentaa väkijoukossa.

Voimme kuvitella mielessämme ihmisen, jonka egon kiteytyminen ottaa paljon pitemmän ajan kuin omamme; jonka ego yhä muotoutuu sisäisen ja ulkoisen kokemuksen valtavista rakennelmista ja työskentelee kaukaisempien voimien kanssa kuin ne, joihin me olemme tyytyneet. Niin suunnaton ego kuuluu Kristukselle tai Buddhalle; voimme luottavaisina ennustaa sen vielä pystyvän ihmeisiin.

Pakkovallan ja luonnon sekoittuessa yhteiskunnassa toisiinsa on libertaareille ominainen teko rajan vetäminen siihen, minkä yli yhteistyötä ei tehdä. Kaikki itsetutkiskelu ja kiirastulen omainen ahdistuneisuus koskee tätä kysymystä: Mihin vetää raja? Sanoakseni sen suoraan: ahdistuneisuus ylittää kaiken kohtuuden. Koska äärimmäiset kannat ovat selkeän mustaa ja valkoista, kärsimisen ja iloitsemisen kannalta helposti tajuttavissa, ja koska yhden askeleen voidaan osoittaa johtavan toiseen kummassakin suunnassa, niin välitilan pimeydessä mikä tahansa näennäisen mielivaltainen raja on riittävä. Ja ne potentiaaliset ystävät ihmisten joukossa, joille esimerkkiä halutaan näyttää, ovat kiinnostuneita isoista asioista, eivät mitättömistä yksityiskohdista.

Mikään erityinen vedetty raja ei ole koskaan loogisesti puolustettavissa. Mutta oikea suunta miltä tahansa rajalta näyttäytyy selkeämpänä askel askeleelta ja isku iskulta.

Kullekin ihmiselle näyttää kuitenkin merkitsevän kaikkea se, mihin hän rajan vetää! Tämä johtuu siitä, että juuri nämä yksityiskohdat ovat symbolinen avain hänen tukahdutettuihin kykyihinsä – ja jokaisen tukahduttamisen myötä syyllisyyteen sen hyväksymisestä. Täten yksi menee puhumaan heidän oikeudelleen mutta ei maksa veroa; toinen kirjoittaa kirjeen mutta ei liikauta eväänsä; kolmas pitää viatonta leipää kuvottavana ja paastoaa. Miksi vedetyt rajat ovat niin omituisia ja loogisesti epäjohdonmukaisia? miksi niistä pidetään kiinni niin järjettömän sitkeästi – ja näin menettelevät juuri libertaarit ihmiset, jotka tavallisesti ovat niin ystävällisiä ja helposti hymyileviä? Luonnon liikkeet eivät suinkaan ole epäjohdonmukaisia; ne ovat jopa melko yksinkertaisten syiden seurauksia; todennäköisyyksien seuraaminen ei johda eksyksiin vaan näkemään oman tiensä entistä selkeämmin. Mutta tosiasiassa kukin meistä on tullut pakotetuksi tiedostamattaan, kasvatuksemme ja vastaanottavuutemme kautta; sisäiset konfliktit käyvät nyt ilmi rajan vetämisen yksityiskohdissa, sen kaikessa pelossa, syyllisyydessä ja raivossa. Selvittääksemme ne, vetäkäämme rajamme!

Vapaalla ihmisellä ei olisi mokomia ongelmia; hänen ei lopulta tarvitsisi vetää rajaa heidän typerillä ehdoillaan, joita hän alun alkaen on halveksinut. Hän ei todellisuudessa erottaisi pakottavia sanktioita raa’an luonnon muista tuhoisista voimista, joita on viisaasti vältettävä.

Niin kauan kuin vapaa ihminen luo ja seuraa kirkkaita ja selviä ideoitaan, hän voi helposti säilyttää sielussaan monia näennäisiä ristiriitoja; hän on varma, että ne vielä tulevat tasoittumaan; löyhä järjestys on paras järjestys. Vaan oivoi sentään, jos hänet samaan aikaan on taivuteltu pelkkiin ennakkoluuloihin ja pakotettu pelkkiin tottumuksiin: silloin hän jonain päivänä kohtaa rajan vetämisen piinan.

No niin! on vielä eräs poikamainen vitsi, jonka haluan kertoa. Tom sanoo Jerrylle: ”Haluatko tapella? Käypä tuon rajan yli!” Ja Jerry käy. ”Nyt”, Tom huudahtaa, ”sinä olet minun puolellani!”

Vedämme rajan heidän ehdoillaan; eteenpäin kuljemme omillamme.


Toukokuussa 1945


Käännös: Jukka Laitinen

Alkuteksti ”Reflections on Drawing the Line” teoksesta Art and Social Nature (New York: Vinco, 1946), s. 1-10. “The May Pamphlet” julkaistiin tarkistettuna versiona teoksessa Drawing the Line: a pamphlet (Random House, 1962), joka sisältää lisäksi viisi uutta esseetä. Alkuperäisversio on sisällytetty Taylor Stoehrin toimittamaan kokoelmaan Drawing the Line: The Political Essays of Paul Goodman (Free Life Editions, 1977).

Kääntäjän huomioita:

[1] Erich Fromm (1900-1980), ns. kriittisen teorian piiriin kuulunut sosiaalipsykologi. Toisaalla Goodman kritisoi Frommia jyrkästi kykenemättömyydestä kyseenalaistaa teollisen järjestelmän päämääriä. Frommin ihannoima vapaa persoona oli Goodmanin mukaan pelkkä vallitsevaan järjestelmään sopeutettu narsistinen yksilö. Keskeisin Frommin teos tältä ajalta on Pako vapaudesta (Kirjayhtymä 1976). Goodmanin kritiikistä ks. ”The Political Meaning of Recent Revisions of Freud”, teoksessa Nature Heals: The Psychological Essays of Paul Goodman (Free Life Editions, 1977).

[2] Wilhelm Reich (1897-1957) kehitti Freudin psykoanalyysin pohjalta oman ”luonneanalyysinsa”. Reich näki yhteiskunnallisen autoritaarisuuden tukeutuvan eritoten seksuaalisuuden tukahduttamiseen. Goodman ei ilmeisesti tuntenut Reichiä edeltänyttä seksuaalivallankumouksellista, anarkistista psykoanalyytikkoa Otto Grossia (1877–1920). Grossin ja Reichin seksuaaliutopismista ks. Petteri Pietikäinen, “Vapaa seksi ja utopia uudesta ihmisestä”, teoksessa Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa (Ajatus 2007). Reichin elämästä ja ajattelusta yleisemmin ks. www.luonne.fi/artikkelit/w-reich.htm.

[3] Alkutekstissä ”viettipohja” on ”Id”, Freudin psykologiassa tiedostamattomiin haluihin ja vietteihin viittaava käsite.

[4] Harry Stack Sullivan (1892-1949), interpersoonallisen teorian kehittänyt psykiatri.

[5] Latinan termi tarkoittaa sijaisvanhempaa, vanhemman paikalla olevaa.