Runo: Mari Väänänen

Lopun alkaja

Kysyvien lintujen riitteisenä aamuna
nainen kohtasi naisenhahmoisen
tähyämästä rantaveden huurrejuoviin
ja syvänteisiin notkein sini-iiriksin.

Tuulen kaartoja myötäillen
tuo valvenäky
sommitteli tavuja lopun alkajista,
hiuksissaan unohtuneen iltavalon juoksevaa kärhämää.

Maltoisuutensa hedelmälemu
johdatti naisen astumaan lähemmäs,
tuntemaan pihkaisen huokoisuuden elävyyttä
ja kuulemaan höyryävien muistojen huountaa.

Karpalohymyllään rohkeasta runsauden virrasta hyräili,
kutsuen aistimaan tulviensa laineita.
Yhdessä, nainen naisenhahmoisen helmoja hivellen,
kääntyivät rannalta paljon tietävältä.

Sammalaskeleensa sovitti nainen naisenhahmoiseen
kuin sielunsa rikkoja, pisara pisaralta.
Elämän nimettömyyden juovittamat kätensä,
luunmuotoiset, sovittivat he toisiinsa.

Sanojensa päillä hivellen, tunnustellen,
kiusallaan kutkutellen
käänteli tuo rannan vahti naisen hellästi nurin
ja auki lohtunsa suuteli.

Olivat vaeltaneet tuntemattoman ajan toistensa läpi;
nainen naisenhahmoisen,
naisenhahmoinen naisen,
lakaten lopulta haluamasta löytää sitä mikä erottaa.

Kunnes sanoi jo heikoksi käyvä toinen toiselle:

”Tunnen tulevan ajan, jolloin nähdään
lopun alkajain kulkevan sulavaan rantaan,
kumouksen voima povellaan.

Piirtyköön käsistäsi elämän nimet,
kantakoon katseesi yli horisonttien
– lyhyt on matka luotani käydä.”

Soi kahiseva rohtunut korsi,
latvustuulen runtelema.
Kulkee rannalla hahmo
kohtunsa lämmössä lepäävä vapauden siemen.