Turismin tulo Portimãoon
– eräs surullinen esimerkki ympäristön tuhoamisesta

Sebastian Boulter

Euroopan läntisen nurkkauksen kärjestä, Portugalista, on tullut yksi suosittu turistien lomanviettopaikka. Samalla tämä on tarkoittanut paikallisen – perinteikkään – elinkeinon, sardiinin pyynnin kuolemista, ympäristön piittaamatonta hyväksikäyttöä ja yhden ihmisen taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Portimão oli 80 vuotta sitten pieni kalastajakylä Etelä-Portugalin maakunnassa Algarvessa. Väkiluku kasvoi ja kylä muuttui kaupungiksi vuonna 1925. Tuohon aikaan kalastus oli Portugalin pääelinkeino; Atlantin suomalla sardiinilla ruokittiin kansaa ulkomaita myöten.

Portimãon viertä laskee Arade-joki Atlantin valtamereen, jonka suisto piti allaan suuren osan Portimãon historiaa ja salaisuuksia. Ajan vierittyä 1960-luvulle ja siitä eteenpäin Portimão alkoi vähitellen muuttua kalastajakylästä turistikeskukseksi. Tämä kivulias prosessi ei ainoastaan jättänyt lähtemätöntä jälkeä Algarven maakuntaan, vaan myös paikallisiin asukkaisiin ja heidän elintapoihinsa. António Cabrita, paikallinen luontoaktivisti ja harrastaja-arkeologi, on surukseen saanut seurata tätä muutosta koko 60-vuotisen elinikänsä ajan.

Araden suiston ekosysteemi ja historialliset löydöt

Araden suiston ainutlaatuiseen ekosysteemiin kuuluivat muun muassa mikroskooppisen pienet, hiekan seassa elävät simpukat. Nämä simpukat olivat sardiinin poikasten ruokaa. 1970-luvulla aloitettiin suiston ruoppaaminen sillä verukkeella, että turisteille saataisiin leveämmät hiekkarannat.

Suiston hienoa hiekkaa siirrettiin rannoille Portimãon välittömään läheisyyteen. Makean veden pienet simpukat menehtyivät suolaisessa vedessä ja sardiinit jäivät ilman ruokaa. Algarven rannoilta ei enää kalastettu sardiinia. Mutta tuo hiekka ei mennyt ainoastaan hiekkarantoihin, vaan hieno hiekka on miljardibisnestä Portugalissa, jossa siitä rakennetaan teitä ja taloja. Todellisuudessa vain murto-osa hiekasta päätyi rannalle.

Suiston ekosysteemi tuhottiin lopullisesti ja sen päälle rakennettiin uusi satama huvipursille vuonna 1998. Sataman alle ei haudattu ainoastaan turismin aiheuttamia jätteitä, vaan myös korvaamattomia arkeologisia löytöjä, joista Cabrita on kuitenkin ehtinyt kerätä melko hyvän kokoelman. Cabritan mukaan sataman perustaminen tuhosi myös yhden viikinkiaikaisen laivan ja useita valaiden luurankoja.

Vierailu António Cabritan kotimuseossa

Cabrita asuu noin tunnin polkupyörämatkan päässä Portimãosta, Monchique-vuorten kupeessa. Kymmenen vuotta on kulunut viime tapaamisestamme. Päästyäni perille huomaan hänen pihansa kasvaneen umpeen. Talon yhteydessä olevan autotallin seinää vasten on kasattu hänen pieni rantaravintola, joka oli hänen elinkeinonsa Praia da Rochassa vuosikaudet. Muidenkin paikallisten tapaan hän keräsi simpukoita Araden suistosta ennen ruoppausta.

10 vuotta on laihduttanut Cabritaa huolestuttavasti. Cabrita on sairastunut diabetekseen, mutta näen hänen silmänsä leiskuvan hänen aloittaessaan puhumisen. Aluksi hän kertoo, että rantaravintolan lunastivat lopulta samaiset henkilöt, jotka aloittivat joen ruoppaamisen. He ovat hiljalleen ostaneet kaikki tontit rannalta ja rakentaneet turisteille hotellit ja helppokulkuiset tiet. Nyt Cabritan pitäisi ostaa se pieni pala maata itselleen, jossa hän on aikaisemmin saanut harjoittaa ammattiaan ilman maaomistusta, mutta alueen tonttihinnat ovat nousseet pilviin.

Cabrita kysyy suhtautumisestani ympäristökysymyksiin. Se on retorinen aloitus siirtyessämme sisälle, jossa on valtava kokoelma erilaisia simpukankuoria. Simpukankuoria on mikroskooppisen pienistä kämmenen kokoisiin yksilöihin. Osa simpukoista on kuollut sukupuuttoon paikallisesti, mikä sardiinien häviämisen lisäksi vaikuttaa suoraan muuttolintujen liikehdintään. Osa Suomestakin lentävistä muuttolinnuista on aina pysähtynyt Araden suistoon matkatessaan Afrikkaan.

Siirrymme seuraavaan huoneeseen ja pääsemmekin sujuvasti toiseen hänen sydäntään lähellä olevaan aiheeseen: arkeologiaan. Huone on täynnä Rooman vallan aikaisia kalastusvälineitä, musketinkuulia, kolikoita, ruukkujen ja lautasten sirpaleita ynnä muita aiempien ihmispolvien merkkejä. Kaikki on löydetty Araden suistosta ja sen läheisyydestä. Minulle alkaa selvitä hänen 40 vuoden ajan keräämänsä kokoelman arvo ja sen merkitys todistusaineistona paikallisen ”mafian” luonnon raiskausta vastaan, johon myös Portugalin korruptoitunut hallinto osallistuu.

Suiston huonon tilan tietävät nykyään niin maan luonnontieteellinen ja arkeologinen museo kuin hallituskin, sillä Cabrita on kirjoittanut lukuisia vetoomuksia museoille, ympäristöntutkimuksen laitoksille ja Portugalin kolmelle viimeiselle presidentille – vailla vastakaikua. Vastassa on liian suuri muuri, joka on rakennettu byrokratiasta, korruptiosta ja rahasta.

Vaarallinen rikollinen

Cabritan mukaan hänet on luokiteltu vaaralliseksi rikolliseksi. Häntä jopa epäillään varkauksista, sillä hänen kokoelmansa ovat paikoin kattavammat kuin eräiden portugalilaisten museoiden. Uhkausten takia hän on menettänyt vaimonsa, sukulaisensa ja ystävänsä, sillä he pelkäävät joutuvansa pahoihin ongelmiin jos heidät liitettäisiin Cabritan toimiin. Cabrita ei luota enää portugalilaisiin instansseihin eikä juuri ihmisiinkään.

Koska hänen kokoelmansa on korvaamaton niin luonnontieteellisesti kuin arkeologisesti, hänen ainoa toivomuksensa olisi saada kokoelma pois Portugalista. Perikuntaa hänen omaisuudelleen ei ole, joten pahimmassa tapauksessa kokoelma päätyy pankille, jolle Cabrita on velkaa asuntolainastaan. Tällöin koko 40 vuoden työ haudattaisiin maan alle, kuten haudattiin myös Rooman aikaisen palatsin jäänteet suistosta huvipursisataman alle.

Seuraavaksi kipuamme yläkertaan Cabritan työhuoneeseen. Työpöydällä on eri kokoisia simpukankuoria, joista Cabrita rakentaa pieniä veistoksia. Ne edustavat paikallisen koristekäsityön perinnettä. Hän laittaa pyörimään DVD-tallenteen, jonka hän kuvasi salaa kun Araden suistoa ruopattiin. Videolla hiekkaa lastataan kymmeniin rekkoihin, joita kävi suistossa Cabritan mukaan päivittäin. Keskellä työmaata näkyy myös pari epätoivoista naista keräämässä viimeisiä simpukoita perheilleen syötäväksi. Simpukoiden lisäksi alueelta ovat hävinneet myös mm. meritähdet ja merihevoset.

Pitkä päivä alkaa kääntyä illaksi ja nälkä saa meidät lähtemään tien toiselle puolelle ravintolaan. Siellä Cabrita jatkaa kritiikkiään National geographic -lehteä ja Discovery -luontodokumenttia kohtaan. Nämä kun esittelevät maailman ihmeitä kritisoimatta turismin ympäristöä tuhoavaa vaikutusta. Algarven turismin kohtalokkaat seuraukset ovat vain yksi surullinen esimerkki ihmisen toiminnan seurauksista ympäristölle. Kesken päivällisen paikalle tulee puvun housuihin ja taivaan siniseen kauluspaitaan sonnustautunut mies. Cabrita pyytää miestä odottamaan, jotta saa syödyksi. Hänen on lähdettävä Portimãoon allekirjoittamaan sopimusta, joka sinetöi hänen toimeentulonsa lopettamisen Praia da Rochassa.

Nykyään Portugalin talous nojaa täysin turismiin. Turismi on luonut uuden elinkeinon monille paikallisille ihmisille, mutta heidän elinolosuhteet ovat pahasti vaurioituneet. Niinpä turistit saavat nykyään talsia mm. Praia da Rochan uusia upeita jalkakäytäviä kokematta juuri tuulahdustakaan kerran Algarvelle niin ominaisesta perinteestä.