Vallanhajauttaja hankkii elannon

Jyrki Pölkki

Miten vallanhajauttajat ovat onnistuneet järjestämään oman toimeentulonsa? Voiko kukaan järjestää elantoaan ja muita arkipäiväisyyksiä ihannoimallaan tavalla? Kun tarkastelee asiaa vähänkin laajemmalla alueella ja pidemmällä aikavälillä, pyrkimyksiä ihanteiden toteuttamiseen on paljonkin.

Tarkastelen seuraavassa esimerkkejä tuotantoon osallistumisesta ja erotan sen luonnontuotannosta sekä ihmisten tuottamien ”jätteiden” keräilystä. Tuotantoon osallistumisella tarkoitan siis vaihtoa reaalikapitalismin toimijoiden kanssa eli ostamista, myymistä, sopimusten tekoa sekä pärjäämistä lain ja ihmisten kanssa. Oma kysymyksensä vielä on, miten anarkistinen ihmisryhmä järjestää sisäiset suhteensa. Valtaosa ihmisistä elää keskusjohtoisissa systeemeissä, ja nämä suuret järjestelmät saattavat suhtautua vihamielisesti vallanhajauttajiin. Eivät kuitenkaan aina. Vihamielisyys voi uuvuttaa, vaikka se ei edes näkyisi varsinaisena syrjimisenä tai brutaalimpana kurittamisena.

Syvällisesti tunnen Suomessa vuonna 1984 perustetun porukan nimeltä Soitinrakentajat AmF. Soitinrakentajissa työskentelee kuusi ihmistä. Suurin tuntemani tällä hetkellä toiminnassa oleva ”vaihtoehtotalous” on Mondragon-ryhmä Baskimaalla. Se on 1940-luvun lopulta toiminut osuuskuntien yhteenliittymä, jossa työskentelee 78 500 ihmistä.

Mondragon syntyi tarpeesta

Mondragon-osuuskunnat saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen Francon diktatuurin hävittäessä ja sortaessa Baskimaata. Muuan nuori ihanteellinen katolinen pappi tuli alueelle tekemään nuorisotyötä: potkimaan palloa vähäosaisten lasten ja nuorten kanssa. Isä José Maria puuhasi koulutusta, kulttuuritapahtumia ja loi uskoa nuorten omiin voimiin ja yhteistyöhön. Tietojen ja taitojen hankkiminen oli keskeistä, mutta olennaisinta tulevan kannalta lienee kuitenkin ollut itseluottamuksen ja ymmärryksen kehittyminen nuorille. Paavin kirkon palkollinen tuskin nimellisesti saarnasi anarkismia. Paavin kirkon palkollinen tuskin tunnusti saarnaavansa anarkismia, vaikka asiallisesti sitä tekikin.

Baskimaan yrityksissä ei ollut riittävästi työpaikkoja, vaikka monenlaisista tavaroista ja palveluista oli pulaa. Muodostettiin osuuskunta ”Fagor”, joka alkoi valmistaa lamppuöljykeittimiä. Osuuskunnan jäsenillä oli ammattikoulutus, hyvät tekniset tiedot ja pitkä kokemus muusta yhdessä toimimisesta. Kysyntää keittimille ja pian muillekin kotitalouslaitteille oli moniksi vuosiksi eteenpäin. Niinpä pienehköjä osuuskuntia syntyi hetken päästä lisää ja yhä laajemmalla alueella. Ajan mittaan perustettiin myös osuuskuntamuotoisia kulutustavarakauppoja, päiväkoteja, kouluja ja asuntoalueita.

Kansallisuusaate vaikutti menestykseen. Osuuskunnat nimettiin euskaraksi, joka on Baskimaalla yleinen käyttökieli espanjan ohella. Osuuskunnissa työskentelevät ihmiset olivat alusta pitäen itse firmojensa omistajia ja he valitsivat yrityksen johdon vaaleilla.

Miten osuuskunnat ovat pärjänneet?

Pienillä, harrastelijoiden johtamilla osuuskunnilla oli sinnittelemistä raa'an kapitalismin ja diktatuurin oloissa. 1960-luvulle tultaessa alueelle perustettiin oma säästöpankki edistämään kotitalouksien säästämistä ja keräämään pääomaa osuuskuntien turvaksi. Sitten laitettiin pystyyn vakuutusyhtiö hoitamaan osuuskuntalaisten sosiaaliturvaa ja eläkkeitä. Sillekin kertyi kokonaisuuden kannalta tärkeää pääomaa. Koulutukseen ja tuotekehittelyn tutkimiseen pantiin varoja. Myös osuuskuntien hallitukset ja johtajat saivat koulutusta siitä, miten firmoja johdetaan, miten markkinoilla pärjätään ja miten demokratia säilytetään. Osuuskuntien luomia pääomia hallinnoivat tahot muodostuivat koko osuustoimintaliikkeen näkyväksi keskukseksi. Vaikka johdossa alkoi olla pitkäaikaisiakin jäseniä, oli se edelleen demokraattisesti valittu. Puhtaan teoreettisesti ajatellen se näytti jo kovin keskusjohtoiselta.

Tutustuin Mondragon-liikkeeseen vuonna 1993 Donostiassa ja sen ympäristössä. Ystäväni Joxeba, vanhasta osuuskuntalaisperheestä kotoisin oleva entinen pappisseminaarilainen, toimi oppaana. Tapasin myös hänen isänsä, joka oli ollut perustamassa varhaisia osuuskuntia ja tehnyt niissä vuosikymmenet töitä. Joitakin vuosia aiemmin, laman iskettyä, jouduttiin osuuskunnissakin antamaan potkuja. Joxeban isä oli yksi lähtemään joutuneista. Turvakseen hän sai liikkeen piirissä säästämänsä työttömyyskorvauksen ja eläkkeen.

Kävimme useita pitkiä keskusteluja Mondragon-ryhmän luonteesta ja voinnista. Vieläkö se toteuttaa tasa-arvon ihanteitaan? Onko siitä tullut tavallista bisnestä ilman olennaista yhteiskuntavastuuta? Miten se tulee pärjäämään tulevina vuosina? Onko Mondragon-tyyppinen toiminta anarkismia, vallan hajauttamista? Joxeba, jonka tunsin Emmaus-liikkeestä, listasi monia ongelmia, joita Mondragon-osuuskunnat silloin vuonna 1993 kokivat. Hän osasi vastata hyvin myös uteluihini ideologiasta. Loppujen lopuksi kyllästyimme kysymykseen siitä, onko tämä ”oikeaa anarkismia”. Kun pohdimme, onko liike tehnyt hyvää, vastaus oli painokas kyllä. Olosuhteisiin nähden pidimme sitä onnistuneena liekanarun pidennyksenä, vallan hajauttamisena. Vain ”kaikki tai ei mitään” -jengi tohtii olla tyytymätön.

Hyvälläkin liikkeellä on ankarissa oloissa ja vihamielisyyden keskellä suuria vaikeuksia säilyttää keskinäinen sopu, avunanto ja hilpeä mieli. Maailmalla paljon näkyvämpi, samasta yhteiskunnallisesta tilanteesta syntynyt ETA:n pommijengi on rinnakkainen esimerkki siitä, mihin lujatahtoinen sorron vastustaminen voi johtaa. ETA on paitsi suurpiirteisen väkivaltainen, myös ankaran keskusjohtoinen, salainen ja armoton yhteisö.

Yleisarvioksi vierailulta jäi, että Mondragon on hyvä juttu. Se vahvistaa siihen osallisia monin muinkin tavoin kuin antamalla työpaikan ja toimeentulon. Yritysten johto valitaan edelleen vaaleilla ja pääosin omistus on työntekijöillä.

1980-luvun alussa Baskimaalla koettiin lama, johon monet osuuskunnat olisivat voineet kaatua. Onneksi liikkeellä oli omaa kapitaalia. Hyvin hoidettujen pankkien ja vakuutuslaitosten pääomat pelastivat yritykset ja tuotantolaitokset laman yli, vaikka työpaikat vähenivätkin joksikin aikaa. Vähemmän viisaalla politiikalla olisivat elinkelpoiset yritykset joutuneet keskusjohtoisen vallan alle.

Ne pienet menot

Soitinrakentajat AmF on suomalainen yhteisö, joka tekee soittimia myytäväksi ja tuottaa näin toimeentuloa jäsenilleen. Vaikka juridinen muoto oli ensin avoin yhtiö ja nyttemmin osakeyhtiö, on toimintatapa osuuskuntamainen. Koska joukko on pieni, voivat kaikki osallistua haluamiinsa päätöksiin. Kasvua tai monistumista ei Mondragonin tapaan olla haettu.

Monenmoista tavaraa joudutaan ostamaan rahalla pahasta maailmasta, ja rahat saadaan myymällä sinne hyviä soittimia. Rahamuotoista pääomaa ei ole päässyt kertymään, mutta tuotantovälineitä, koteja ja kiinteistöjä kuitenkin. Markkinoilla pärjääminen perustuu pieniin menoihin, vastuunottoon laadusta ja jatkuvaan tuotekehittelyyn. Puskaradio on keskeinen tuotteiden mainoskanava.

Soitinrakentajat muistuttaa niitä lukuisia osuuskuntia, joita maailmalla on erilaisten asiantuntija-ammattien harjoittajien kesken. Osuuskuntia toimii tavaratuotannon, palveluiden ja muun muassa mainostamisen aloilla niin rikkaissa kuin köyhissä maissa.

Soitinrakentajissa rahatulot ovat vaatimattomat. Toisin kuin Baskimaalla, sosiaaliturva ja eläkkeet ovat Suomen yhteiskuntajärjestyksen varassa. Sisäinen pirteys vaihtelee – pärjäillään.

Täkäläinen liike ja Etelän itseapuryhmät

Yli satavuotias osuuskuntaliike on Suomessa ollut monipuolinen ja -vaiheinen. Kulutusosuuskunnat – joissa köyhät tekevät jatkuvia yhteisostoja saadakseen tavaran halvemmalla – ja osuuspankit ovat olleet liikkeen tärkeimmät muodot. Nämä ovat varsinkin aatteellisempina kausinaan aidosti lisänneet vähäväkisten keskinäistä tukea. Tuotantoa on järjestetty vain vähän ja silloinkin yleensä tukemaan osuuskuntalaisten muuta toimintaa: tyypillisesti se on ollut jatkojalostusta, kuljetuksia, koulutusta ja mainontaa. Varsinaista tavaratuotantoa markkinoilta ostetuista raaka-aineista ei Suomessa ole juuri ollut. Toiminta on parhaimmillaan palvellut etäisyyden ottoa epäinhimillisimpään kapitalismiin. Osuuskaupankin kylkiäisenä on voinut olla säästökassa, sairausvakuutus, lomanviettopaikka ja kulttuuritoimintaa. Suomessa osuuskuntien johdon ovat valinneet jäsenet, eivät nimenomaisesti työntekijät.

Kehitysmaissa on lukuisia esimerkkejä yhteistyöstä, jonka avulla koitetaan päästä eroon absoluuttisesta köyhyydestä. Köyhyys on ymmärrettävä seurauksena sorrosta: useimmat kyllä pystyvät itse kohentamaan oloaan, mikäli pääsevät käsiksi perusresursseihin. Vasta silloin tarvitaan ulkoista apua, kun rohmut ovat omineet kaikki elämisen edellytykset. Yhteistyö tarkoittaa käytännössä toimintaryhmiä, joista useimmat ovat osuuskuntia. Monesta osuuskunnasta on tullut monistettava malli.

Pääoma on eräs perusresurssi, ja mikrolainat [1] ovat yksi menestyksekäs tapa mahdollistaa ihmisille omien olojensa kohentaminen. Pääoma ei ole vain rahaa ja osakkeita, vaan sitä ovat myös syömiseltä säästyneet siemenperunat. Pääomaa on myös maa, johon jokaisella ihmisellä pitäisi olla pysyvä, peruuttamaton ja myytäväksi kelpaamaton oikeus. Tilanteessa, jossa rohmut ovat omineet kaiken, vakuudeton mikrolaina voi olla juuri se asia, jolla ihminen pääsee hankkimaan edes oman toimeentulonsa. Lainalla hankitaan esimerkiksi lehmä, maapala tai ensimmäinen kaupusteltava tavaraerä. Toimivimpia ovat ilman muuta mallit, joissa opiskellaan yhteistyötä, luottamusta, itsehallintoa ja omanarvontuntoa. Ihan tulee isä José Maria mieleen; hän alkoi pelata jalkapalloa ”tarpeettoman” nuorison kanssa.


[1] Mikrolainat kuuluvat järjestelmään, jossa (tavanomaisen pankkijärjestelmän mittapuiden mukaan) luottokelvottomille vähävaraisille taataan hyvin pieniä lainoja erilaisia investointeja varten. Järjestelmän olennainen osa ovat muutamasta hengestä koostuvat ja sosiaalistakin tukea tarjoavat lainanottajien keskinäiset takausryhmät. Lainamenetelmä lähti liikkeelle Grameen-pankista 1970-luvulla Bangladeshissa. Suurin osa pankin asiakkaista on naisia. Toim. huom.

Lisää aiheesta:
www.soitinrakentajatamf.fi
www.mcc.es
Mondragon-osuuskunnista ja siihen liittyvästä pankista kerrotaan myös Richard Douthwaiten kirjassa Nykyaikainen paikallistalous (Like, 2004).

Kirjoitus on jatkoa Väärinajattelija #2:ssa julkaistulle jutulle ”Vilun, nälän ja ikävän torjunta ns. markkinatalouden oloissa – onko anarkisteilla mitään mahdollisuuksia?”, joka on luettavissa lehden nettisivuilta.