Kaksi matkaajaa

Novelli: Ricardo Flores Magón


Kaksi matkaajaa pysähtyi tienvarteen. Hiestä märkinä he laskivat kantamuksensa ja kävivät lepäämään.

”Mitä kannat?” kysyi toinen.
”Toiveita,” kuului vastaus. ”Entä itse, mitä kannat?”
”Pettymyksiä.”

Ja niin matkaajat tutkivat toisiaan hiljaa, toiveikkaan hymyillessä ja pettyneen huoatessa.

Pettynyt aloitti: ”Kerran minäkin kannoin toiveita, mutta yksi toisensa jälkeen ne lakastuivat kuten kukat hallan myötä. Ja nyt kannan ruumiita. Sillä mitäpä muuta pettymykset ovat kuin kuolleiden toiveiden ruumiita?”

Pettynyt huokasi jälleen. Ja hänen surun kaunistamista silmistään vieri pieniä nestemäisiä helmiä, inhimillisen katkeruuden yleviä tiivistymiä. Hetken tauon jälkeen hän jatkoi:

”Reppu täynnä toiveita minäkin lähdin maailmalle etsimään vahvaa miestä, joka pelastaisi ihmiset kurjuudesta ja tyranniasta. Ja pelastajia riittikin kuin katukiviä, jokainen heistä tarjoten suunnitelmaa, jolla pyyhkisivät pois ihmiskuntaa riivaavat pahuudet, jokainen heistä kannustaen tovereitaan kansalaisia äänestämään itseään, jotta he voisivat tehdä ihmiset onnelliseksi. Ihmiset valitsivat yhden tai toisen näistä pelastajista, ja niin tein minäkin. Mutta kaikki turhaan. Kun tämä tai tuo pelastaja pääsi valtaan, tuli hänestä tyranni. Ihminen on vapahtaja ollessaan alhaalla, mutta ylhäällä sortaja yhtäkaikki. Alhaalla muun ihmiskunnan kanssa sankari kokee olevansa tasa-arvoinen muiden kanssa ja tuntee kärsivät veljiksensä, mutta korkeuksissa kuvittelee olevansa suurempi kuin muut. Jos haluat pilata hyvän miehen, ainut mitä sinun tarvitsee tehdä on nostaa hänet johtajaksi.”

Pettynyt laski päänsä, ikään kuin vaipuen syvään mietiskelyyn, ja jatkoi:

”Tällä tavoin, yksi kerrallaan, toiveeni kuolivat. Ihmiskunta on tuomittu ikuisesti kahleisiin, koska ei löydä ihmistä, joka sen pelastaisi.”

Ja hän huokasi tavalla, johon tiivistyi maailman lannistettujen kaikki pettymys, lamaannus ja tyrmistyneisyys.

Toiveikas avasi suunsa ja lausui ilmeellä, josta hehkui luottamus ja joka puhalsi pois pettyneen tuoman pessimismin:

”Kansa ansaitsee hyvinkin tuollaisen epäonnistumisen juostessaan ympäriinsä etsien ihmistä, joka vapauttaisi heidät kurjuudesta ja tyranniasta. En aio etsiä yhtäkään ihmistä vapauttamaan itseäni vaan hetkeä, jolloin ihmiset vapauttavat itse itsensä. En usko ihmiseen, joka myöntää vapauden, vaan ihmisiin, jotka ottavat sen itselleen. ’Työväenluokan vapautumisen tulee olla työläisten itsensä tehtävä.’”

Toiveikas suoristi päänsä ja heitti pitkän katseen, joka näytti tavoittavan kaikki asiat, kaikki ihmiset ja kaikki historian tapahtumat. Katseen, joka läpäisi kaiken, sisälsi kaiken ja kykeni ymmärtämään kaiken tieteissä yhtyneen viisauden. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi:

”Ihmiskunnan virhe on ollut halu vapautua kurjuudesta ja tyranniasta koskematta kaiken kierouden syyhyn, joka on oikeus yksityisomaisuuteen ja tämän luonnolliset seuraukset: hallinto ja uskonto. Hallitus, koska yksityisomaisuus tarvitsee vahtikoiran suojakseen. Ja papisto, koska se tarvitsee huijarin, joka pitää köyhät jumalanpelossa jotta nämä eivät kapinoisi. Niinpä nousen pääomaa, auktoriteettia ja uskontoa vastaan. Kuljen anarkiaa kohti. Ja olen voittoisa!”

Näin kaksi matkaajaa käänsi selkänsä toisilleen, toinen vahvana toiveineen ja toinen heikkona pettymyksistään.