Saatteeksi ihmisyys ja anarkia -teemaan

Janne Juhana Rantala

Lienee jo aika tunnustaa, että kun aikoinaan tein Väärinajattelija-lehdelle aloitteen antropologia-teemasta, en ollut lainkaan varma mitä siitä tulee. Epäilin varsinaisten antropologien hyvin vaikeasti tarttuvan syöttiin. Muiden tietämys tieteenalasta taas on usein hyvin puutteellista ja osin vanhentunutta, mikä johtunee siitä, että antropologit eivät ole juurikaan onnistuneet kertomaan tutkimuksestaan yleisölle. Tiesin myös, että nimenomaan tutkimusta tekevät antropologit ovat yleensä hyvin kiireisiä ja saattavat syystäkin pelätä marginalisoitumista yhteiskuntatieteilijöinä.

Vaikka Väärinajattelijalla ja muilla kulttuurilehdillä on tärkeä paikkansa syvällisen ajattelun ja intellektuellisen slownessin esitaistelijoina sekä potentiaalisesti myös tieteen yleistajuisen esittämisen foorumeina, ei tämä lehti totta puhuen tule ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan esimerkiksi tieteen vaikuttavuudesta. Suuri yleisö tavoitetaan valtavirta-mediassa, jossa antropologien pitäisi kamppailla huomiosta taloustieteilijöiden, maanpuolustuskorkeakoulun tutkijoiden ynnä muiden median suosikkitutkijatyyppien kanssa, uskovat monet. Toisaalta valta-median tavasta yksinkertaistaa, kärjistää ja vahingossa tai tahallaan suorastaan vääristää ollaan antropologienkin keskuudessa hyvin tietoisia. Antropologian problematisoiva ajattelu ei hevin taivu vallalla olevaan päälause-formaattiin eikä lokalaitisten sun muiden “intellektuellien” voi millään edellyttää ymmärtävän ajattelua, joka tähtää nurkkakuntaisen, siis antropologisen jargonin mukaan etnosentrisen, näkemyksen ylittämiseen. Toisaalta kulttuurilehdet ja varsinkin internetissä nykyään rönsyilevä vaihtoehto-media eivät yksinomaan ole vaihtoehto, sillä ne eivät kykene kattavaan uutisten tarjoamiseen. Itse kannatan keskustelua monella kentällä yhtäaikaa: kirjoitan valtavirta-mediaan, koska olen tahtomattomanikin osa yhteiskuntaa. Väärikseen kirjoitan, koska olen anarkisti ja haluan keskustella anarkistien kanssa.

Etukäteen arvelin, että antropologiassa anarkisteja kiinnostavat nimenomaan alkuperäiskansat, joista monien ajatellaan ainakin muinoin eläneen enemmän tai vähemmän hierarkiattomissa eli anarkisissa yhteisöissä. Kiinnostus alkuperäiskansoihin on tietenkin sallittua, mutta on silti huomautettava, että suurin osa antropologiasta tutkii nykyisiä yhteisöjä, joista on yhtä lailla löydettävissä aineksia anarkisen yhteiselämän rakentamiseen. Oletettavasti ihan kaikissa yhteisössä on ainakin jonkin verran vallattomuutta ja ei-hierarkkisia sosiaalisia suhteita, toisin sanoen anarkiaa.

Jostakin syystä esimerkiksi 1960-luvulla maailmanlaajuisesti päätään nostaneiden ja selvästikin jäädäkseen tulleiden “uusien” yhteiskunnalisten liikkeiden tutkimus ei kiinnosta vastaavassa määrin anarkisteja, vaikka niissä monesti rakennetaan nykyistä anarkisempaa maailmaa. Ehkäpä anarkistit luulevat tietävänsä heitä lähellä olevasta liike-elämästään jo riittävästi ja uskovat pystyvänsä esittämään liikkeet, niiden vaatimukset, kokeilut ja tulokset itse laajemmalle yleisölle;. Aivan kuten turisti, valokuvataiteilija tai lähetyssaarnaaja – puhumattakaan tietysti antropologista – uskoo pystyvänsä esittämään niin sanotusti vieraan kulttuurin: oman kokemuksensa avulla.

Meitä antropologeja kuitenkin monesti harmittaa kuinka muut käsittävät meidät toistuvasti “väärin”. Esimerkiksi otettakoon kulttuurin käsite, jota viime vuosisadan alussa käyttivät nykyisessä merkityksessä vain antropologit. Nykyään taas kaikilla etnisillä ryhmillä on omasta mielestään kulttuuri, jota he tahtovat puolustaa ja johon vetoavat niin vähemmistöryhmät kuin vaikkapa “maahanmuuttokriitikotkin” (lue: rasistit). Viime vuosikymmenien antropologinen keskustelu kulttuurin käsitteestä puolestaan päättyi siihen, että monetkaan eivät käsitettä kelpuuta ja eivätkä nekään, jotka kelpuuttavat ole päätyneet minkäänlaiseen neuvottelutulokseen. Mutta tämä on jo toinen tarina, joka ei pääty täällä.

Hieman primitivismi-kritiikkiä

Antropologian väärinymmärrysten varsinainen suo löytyy anarkoprimitivismistä. Monien kannattajien mielestä primitivismiä ei voi kritisoida, jos ei tunne John Zerzanin ajattelua läpikotaisin. Tätä mieltä olevat voivatkin ohittaa kritiikkini olankohautuksella, sillä mielestäni primitivismiä voi kritisoida myös sen ilmaisujen ja Zerzanille myötäsukaisten kommentaarien perusteella – sellaisten, joita julkaistaan erityisesti anarkistisissa kulttuurilehdissä. Niiden perusteella primitivismi näyttäisi olevan niin sanottujen luonnonkansojen taloutta ja kulttuuri-ekologiaa yleistävää, romantisoivaa ja mekanisoivaa ideologiaa. Primitivismissä nämä etniset toiset eivät suinkaan edusta laajaa spektriä kulttuurista rikkautta, mitä maailman kulttuurit todellisuudessa ovat, vaan ne symbolisoivat länsimaisen ihmisen fantasiaa ja ideaalia syntiinlankeemattomista “villeistä”. Tunnemme tämän varsin vanhan idean ilman Zerzaniakin.

Päinvastoin kuin Santeri Sataman huiman runollisessa artikkelissa tässä numerossa primitivismiä esitetään usein hyvin kaavamaisessa muodossa, jossa aluksi mainitaan Man the Hunter -konferenssi muinaiselta 1960-luvulta ja Marshall Sahlinsin Stone Age Economics ja aivan erityisesti kirjan ensimmäinen luku, joka kertoo alkuperäisistä hyvinvointiyhteiskunnista. Myönnän mieluusti, että Sahlinsin teksti on hyvä ja hän itsekin on siitä edelleen ylpeä. Tuskin konferenssikaan oli huonoimmasta päästä. Useiden primitivistien olisi silti syytä päivittää antropologinen yleissivistyksensä ainakin, mikäli antropologiaan halutaan edelleen vedota. Konferenssejahan on kaiken aikaa aivan valtavasti ja myös tälle erityisalalle on omistettu useitakin jatkuvasti ilmestyviä tieteellisiä aikakauslehtiä.

Sitäpaitsi antropologit eivät kuusikymmenluvullakaan julistaneet primitivistien tavoin, että meidän täytyy hylätä “sivilisaatio” ja siirtyä “takaisin” keräilijä-metsästäjiksi. He esittelivät tiettyjen yhteisöjen – kieltämättä melko leppoisia – talousjärjestelmiä ja elämäntapoja, mutta tuskin kukaan antropologi uskoo, että nämä olisivat tuosta vain otettavissa käyttöön meillä. Me voimme toki oppia muiden kulttuurien ja erilaisten elämäntapojen kohtaamisesta kuten ihan luontaisesti ihmisinä teemmekin. Mutta miksi oppimisen pitäisi olla mekanistista soveltamista tai rousseaulaista “takaisin luontoon” -ajattelua?

Usko primitiivisiin kansoihin tai luonnonkansoihin on hyvin laajalti jaettu väärinkäsitys, eikä ainoastaan anarkoprimitivistien keskuudessa. Yleistävästä mielikuvasta voidaan syyttää meitä antropologeja tai oikeammin edeltäjiämme. Antropologit nimittäin kehittivät 1800-luvulta alkaen opin kulttuurievoluutiosta, jonka mukaan kulttuuri kehittyy muka lineaarisesti primitiivisestä barbarian kautta sivilisaatioon. Varsinaisesti toisistaan eroavia kulttuureja eri arvoineen ei aina ajateltu edes olevan, vaan lähinnä kulttuurin eri kehitysasteita. Länsimaissa syntynyt tieteenala antropologia – jolla tosin on ansiokkaita edeltäjiä myös muissa kulttuuripiirteissä (esim. Ibn Khaldun) – katsoi vuosikymmeniä toiseutta tällaisesta teoreettisesta perspektiivistä käsin ja antoi perspektiivinsä myös muiden tieteenalojen ja arkiymmärryksen käyttöön. Esimerkiksi talous- ja teknologia-journalismissa ja suhtautumisessamme kolmanteen maailman on edelleen paljon vanhan kultuurievoluutio-teorian rääppeitä. Niinpä myös anarkoprimitivismi on omaksunut keskeiset käsitteensä tästä 1800-luvun teoriasta vaikkakin arvostuksiltaan nurinpäin käännettynä, nimittäin sympaattisen primitivistisyyden ja pahan sivilisaation. Halventavana käytetty sana “primitiivinen” on antropologiassa kuitenkin ollut pannassa jo reilut 50 vuotta teoriaan liittyvän rasismin vuoksi.

Myös luonnonkansan käsite on nähdäkseni hyvin ongelmallinen. Ensinnäkään yksikään kansa ei ole muita lähempänä luontoa sen kummemmin kuin kulttuuriakaan. Tästä kertoo muun muassa Claude Leví Straussin Tropiikin kasvot, jossa kerrotaan kuinka vaatteettomat caduveot pitivät tutkijaa Amazonian retkikuntineen lähes eläiminä, koska retkikunta ei ollut maalannut kasvojaan. Intiaanit itse erottivat itsensä jyrkästi luonnosta, jota he syvästi inhosivat. Keräilyä, metsästystä, paimentolaisuutta tai puutarhaviljelyä harjoittavat kansat, joita yleisimmin kutsutaan luonnonkansoiksi, eivät minkään loogisen välttämättömyyden nojalla myöskään elä sopusoinnussa luonnon kanssa. Olisikin kiinnostavaa kuulla primitivistinen vastaus siihen, että toteuttivatko tuhansien paleoliittisen ajan biisonien tarpeettoman joukkoteurastuksen Pohjois-Amerikassa tällaiset vain stoalaisen kohtuullisesti tarpeitaan tyydyttävät “jalot villit”? Vai oliko kyseessä sivilisaatio?

Luonnonkansoiksi kutsutuista ryhmistä ei ole löytynyt mitään yhteisiä kulttuurisia piirteitä vaan laaja kirjo varsin erilaisia yhteisöjä verrattain anarkkisista hyvinkin hierakkisiin erilaisine arvoineen, uskontoineen, kielineen, tapoineen ja maailmankuvineen. Luontosuhteita on löytynyt tuhoisasta harmoniseen. Hauska ja kiinnostava nykyesimerkki alkuperäiskansojen muka jo määritelmällisesti kestävästä elämäntavasta löytyy Inkeri Koskiselta antologiassa Linkolan ajamana. Koskisen essee kertoo uhanalaisia nokkasiilejä perinteen nojalla metsästävistä Australian aluperäisasukkaista, jotka voittivat oikeudessa etuoikeuden riistaeläimen sukupuuttoa edistävään tapaansa.

Kritiikistäni huolimatta en ole suinkaan sitä mieltä, ettei primitivistejä tulisi kuunnella. Primitivistisen taiteen tavoin on anarkoprimitivisminkin lipun alla nimittäin kehitetty myös varteenotettavia elämäntapakokeiluja ja ajatuksia, joita runoilija, kääntäjä ja filosofi Santeri Satama tässä numerossa kommentoi. Vaihtoehtojen kuvitteleminen hupenevaan ja ilmastolle vaaralliseen öljyyn perustuvalle taloudelle on tietenkin mitä ajankohtaisinta. Niin anarkistia, antropologia kuin ketä tahansa järkevää ihmistä huolestuttaa epärealistinen rajattomaan kasvuun ja ekspotentiaalisesti kasvavaan velkamäärään perustuva taloudellinen maailmanjärjestelmä. Emme kuitenkaan voi paeta sitä tosiasiaa, että niin me kuin vaikkapa inuiitit jo tiedämme miten koneita tehdään – tai ainakin osaamme katsoa internetistä. Teknologiatta emme voisi esimerkiksi torjua asteroidituhoa, kuten Santeri Satama huomauttaa.

Asteroidia, 2–70 metrin merenpinnan nousua tai jo seuraavia jalkapallon maailmanmestaruuskisoja odotellessa on eri kulttuurien ihmisaivot valjastettava myös kestävien elämäntapojen kehittämiseen ja tutkimiseen, jollaisten anarkistit uskovat löytyvän muuhun kuin pakottamiseen perustuen. Myös antropologi Elina Niinivaaran tässä numerossa mainitsema valtava tietoarkisto sosiaalista ja poliittisista malleista, jota antropologit ovat keränneet, on syytä ottaa käyttöön.

Yksi pohjimmiltaan anarkistinen (vaikkakin intuitiivinen) sosiaalinen kokeilu on pohjoismaisten Keräjä-tapaamisten talous, jota hieman jäljempänä esittelen.